Voi itku!

Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.

Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.

Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.

Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.

Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.