Uniasiaa (taas)

Sitä tässä vaan mietiskelen, että taitaa uusi vuosi alkaa taas uudella unikoululla. Kävi nimittäin niin, että juuri kun saimme Touhon nukkumisen johonkin edes kutakuinkin inhimilliseen ruotuun, sairastui hän, ja kaikki unikoulun todistukset voi vetää vessasta alas. Nyt mummoloissa joululomaillessa on meno ollut kotoistakin hurjempaa, ja tietysti mahdollisuudet minkään sortin koulutuksiin ovat olemattomat.

Kotiin pitäisi päästä pian.

Ja nukkumaan.

Meidän joulun resepti

3 tuntia pakkaamista
300 ajokilometriä (mies)
2+2+1 sukulaista
1 jouluintoilija (Tiiti)
1 kaadettu joulukuusi (Touho)
1 palohälytys (isä, kinkku ja kiertoilmauuni)
monen monta tuntia kokkaamista (minä ja äiti - ja isä kinkkuineen)
paljon hyvää ruokaa
1 pöydän alle puklattu manteli (Tiiti)
20 astetta pakkasta
3 tuntia päiväunia kahtena päivänä peräkkäin (Tiiti)
1 joulupukki
melko maltillinen määrä joululahjoja
monta innostunutta leikkiä
katkonaisia yöunia (Touho, minä ja mies)
3 kertaa pulkkailua pakkasessa (Tiiti, minä ja mies)
1 suklaaöveri (minä)
paljon naurua
joka välissä laulua
liian paljon Angry Birdsiä (Tiiti)
vain vähän kiukkua
hieman liikaa väsymystä

Sekoitetaan ainekset samaan pataan. Kiehautetaan ja annetaan hautua pienellä lämmöllä kypsäksi. Nautitaan huoneenlämpöisenä kynttilänvalossa tai ulkona pakkasella tilanteen mukaan. Jatketaan matkaa kohti uuden vuoden viettoa.

Ihanaista joulua!

Olen tehnyt löytöjä vanhempieni luota. Yksi parhaista on itsellänikin käytössä ollut lampaankarvahattu, jonka on tehnyt ukkini. Nyt sen sai päähänsä Tiiti.

Pakkanen ei estänyt meitä viemästä kynttilöitä haudoille.

Mitä parhainta joulua kaikille lukijoille!

Sosiaalisuutta

Tiiti on ollut viime aikoina ihmeellisen sosiaalinen. Ennen toisia lapsia pelännyt poika on ottanut nyt ihan toisen vaihteen, ja on ihan ylisosiaalinen monissa tilanteissa. Tänäänkin käydessämme kylpylässä uimassa minun piti jo toppuutella Tiitiä, kun hän oli suorastaan tunkeileva pyytäessään kerta toisensa jälkeen erästä tyttöä leikkimään kanssaan. Tiiti ei millään meinannut ymmärtää, että tyttö ei tosiaankaan halua leikkiä, ja ettei tämän ole pakko leikkiä Tiitin kanssa. Minua harmitti vietävästi, kun kukaan kylpylässä olleista lapsista ei edes vanhempien rohkaisemana uskaltanut yhtyä Tiitin leikkeihin. Kaikkia vaan ujostutti kamalasti. Saa toki ujostuttaa, mutta olisi ollut kiva, jos joukkoon olisi osunut joku, joka olisi antanut edes hieman vastakaikua Tiitin innostukselle.

Aikuisten kanssa Tiiti on aina tullut hyvin juttuun. Nyt on alkanut tuntua siltä, että Tiiti käy kovin helposti iholle varsinkin naisten kanssa. Hän kipuaa mielellään kenen tahansa naisen syliin, mikä luo joskus aika vaivaannuttaviakin tilanteita. Harva haluaa esim. juuri kylpylässä kenen tahansa tuntemattoman lapsen noin vaan kömpivän syliinsä tai silittelevän paljasta ihoa, niin kuin Tiiti saattaa sille päälle sattuessaan tehdä. Juttuihin aikuiset sentään yhtyvät mielellään, vaikka minä saankin aika usein selventää, mistä Tiitin melko mielikuvituksellisissa höpötyksissä oikein on kyse.

Kuinkahan pitkään tätä vaihetta nyt kestää? Löytyykö joskus joku kultainen keskitie sosiaalisuuden suhteen? Mielenkiinnolla seuraan asian etenemistä.

Asioiden hoitamisen vaikeudesta

Olen hoidellut viime aikoina (korvatulehduspotilaan lisäksi) erilaisia asioita. Ai että on ollut välillä vaikeaa!

Joululahja-asiat 1. Minulla ja miehelläni on kamala tavara-angsti päällä. Haluaisimme päästä tavaroista eroon sen sijaan, että niitä kohta kannetaan tänne säkillinen lisää. Yritin hoitaa asian ja kertoa kaikille, ettemme kaipaa lahjoja. Pojille pyysin yhteislahjoja sukulaisten kesken. Olin myöhässä. Yksi jos toinenkin minun suvustani oli lahjansa jo ostanut, loppuja oli mahdotonta saada uskomaan, että olen tosissani. Onneksi miehen suku on toista maata.

Joululahja-asiat 2. Jotain pitäisi itsekin osteskella. Aikuisille annamme eettisiä lahjoja, kuten useana aiempanakin jouluna. Tänään aloin miettiä, voisiko tämän joulun hyväntekeväisyyskohde sittenkin olla ihan lähisuvusta: Kummityttöni opiskelee ulkomailla ja on kipeästi rahan tarpeessa. Voisimmeko suunnata osan hyväntekeväisyyspotistamme hänelle? Loukkaantuisiko siitä joku ja jos, niin miksi?

Lähisuvun lasten (ja heidän vanhempiensa) lahjatoivomuksia olen kysellyt, ja yrittänyt niitä noudattaa. Niinpä päädyin mielenhäiriössä ostamaan järkyttävän kalliin yöpaidan yhdelle, huonoa musiikkia toiselle ja muovikrääsää kolmannelle. Touholle emme varsinaisesti aio ostaa mitään, lahjapaperit ovat varmaan parasta antia hänelle. Tiiti on toivonut kahta lahjaa, joista toista ei ole olemassakaan, ja toinen oli uskomattoman vaikea löytää. Miten voikin olla niin, että kun tietää, mitä haluaa, ei sitä löydy mistään? Kolmas ostosreissu toi vihdoin eilen pelastuksen tähän asiaan.

Virastoasiat. Pari hakemusta ja muuta virallista asiakirjaa piti saada tehdyksi ennen joulua. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa asiaa Touhon päiväunien aikaan. Ei kuulkaa riitä yhdet päikkärit mihinkään, kun pitää liian monta yötä valvoneena ihmetellä, mitä tulikaan liitteeksi mihinkin ja mihin kohtiin pitää laittaa rastit. Neuvoa jos yrittää puhelimitse kysellä, vierähtää aikaa tuosta noin, hups vaan, jonotusmusiikkia kuunnellessa ja kynää pyöritellessä. Yhteen paikkaan en päässyt läpi viidennelläkään yrittämällä, joten päätin lopulta lähettää sähköpostia. Katsotaan, minkä vuoden puolella saan vastauksen.

Eikä ole helppoa kyllä sekään, kun jonottaa puhelimessa ja viihdyttää samalla uniltaan herännyttä vauvaa. Sitten yhtäkkiä joku yllättäen vastaakin puheluun, ja pitäisi muistaa, minne on soittanut ja mikä oli asia. Kerran aloitin puhelun laulamalla vauvanhyssyttelylaulua. Kelaan voi jättää soittopyynnön, ja sieltä soitetaan pikaisesti takaisin. Liian monta puhelua soittaneena vastasinkin sitten Kelan virkailijalle sanoin: "Tiuhti täällä hei!" ikään kuin olisin itse soittanut.

Siivousasiat. Tällä saralla olen ollut ihan onneton viime aikoina. Muutama viikko sitten olin virkeä ja jaksoin kuurata paikan jos toisenkin. Nyt on Touho taas sairastellessaan vienyt yöuneni, eikä energiaa juuri riitä siivoamiseen. Tänään kovasti yritin, mutta laiha oli tulos. Asiaa ei myöskään helpottanut mieluiten kaiken aikansa sylissä viettävä vauva, joka lattialle jouduttuaan pyrkii nousemaan seisomaan huterille jaloilleen minun jalkojani vasten. Tavaroiden järjestelyyn Touho osallistui vetämällä kaiken lattialle sitä mukaa, kun jotain sieltä sain pois kerättyä. Tiskikoneeseen ja pyykkikoneeseen Touhon olisi pakko päästä sisään, joten niidenkin käyttäminen vaatii viekkautta ja nopeutta. Imuroida sentään sain rauhassa, mikä on aina yhtä hämmentävää. Tiiti kun pienempänä pelkäsi imuria niin hysteerisesti, että hänet piti aina viedä ulos imuroinnin ajaksi.

*****

Viikonlopun aikana en aio hoitaa yhtään asiaa vaan keskittyä viettämään aikaa lasten kanssa. Huomenna aiomme kokeilla Tiitin uutta potkukelkkaa, jonka ostimme siinä toivossa, että Tiiti voisi siihen tukeutuen vähän kävelläkin pihalla. Tavallaan se on joululahja, mutta miksipä lahjaa pitäisi marinoida jouluun asti, kun nyt on hyvä keli sen käytölle.

Onpa meillä sunnuntaina aikuisaikaakin luvassa. Pääsisimmeköhän ihan elokuviin asti? Olisi aika kiva.

Kuntoutuskysymyksiä

Meillä on taas flunssainen vauva. Tällä kertaa tauti iski hotellissa Jyväskylässä, jossa olimme viettämässä CP-liiton vertaistukipäivää. Muuten oli oikein mukava reissu, mutta mieluummin olisin palannut kotiin terveiden lasten kanssa. Meillä on satumaisen huono tuuri matkustelun suhteen muutenkin. Tuntuu siltä, että jos vaan uskallamme lähteä kotikaupungin ulkopuolelle, jompikumpi lapsista sairastuu. Ehkä se on vain tunne, tarkkoja tilastoja ei ole tullut tehtyä.

*****

Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.

Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.

Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.

Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.

Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.

Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.

Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.

Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?

Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.

Joukossa mukana!

Kun odotin Tiitiä, tutustuin neuvolan kautta muutamaan niin ikään esikoistaan odottavaan äitiin. Tapasimme raskausaikana säännöllisesti erään tutkimusprojektin merkeissä, ja jatkoimme tapaamisiamme omin ehdoin projektin päätyttyä. Lapsemme syntyivät kahden ja puolen kuukauden sisään, ja Tiiti oli ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa jo ennen laskettua aikaansa. Tuolloin olin onnellinen ja ylpeä vauvastani, jonka pienuutta ja suloisuutta kaikki ihastelivat. Tunsin kuitenkin kokeneeni jotain ihan erilaista kuin muut. Olihan Tiiti syntynyt ennenaikaisesti, ja ne vauvat, joiden laskettu aika piti olla samaan aikaan Tiitin kanssa, olivat vielä turvassa äitiensä masuissa.

Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.

Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.

Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.

Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.

Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.

Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.

Mitäs kysyin

Kyselin pari päivää sitten Tiitiltä Facebookista bongaamani kysymyslistan läpi. Hurmaannuin Tiitin värikkäästä kielenkäytöstä ja raikkaasta tavasta ajatella. Hetken pohdittuani päätin jakaa tämän riemun teidänkin kanssanne. Täältä pesee siis:

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
- Että me pelataan Änli Pöödsiä. (Ai minäkö niitä vihaisia lintuja olen aina kärttämässä?)

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
- Tuo syöminenhän tekee. (Joo, syöminen on ihan kiva juttu, mutta...)

3. Mikä tekee surulliseksi?
- No en tiijä mikä tekee... Se kun mä en syö. (Ai tuo äskeinenkin tarkoitti varmaan Tiitiä itseään! Miten tuo poika onkin niin tarkkanäköinen? Pitää taas skarpata, etteivät tunteet valloittasi ruokapöytäämme.)

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
- No jotenkii sillai, ku sinä hassuttelet niin kauheesti. (Kukapa noin ihanan pojan kanssa ei hassuttelisi!)

5. Millainen äitisi oli lapsena?
- En tiijä. (No mistä voisitkaan tietää. Pitääpä tonkia lapsuuskuviani esiin joku päivä. Ja vauvakirjani.)

6. Kuinka vanha äitisi on?
- No sinä oot varmaan 5 tai 6 tai 7 tai 8 tai 9 tai 10 tai 11. (Aika vanha siis. En kuitenkaan 50, mikä taitaa olla suurin luku, jonka Tiiti tietää.)

7. Kuinka pitkä äitisi on?
- Sinä oot varmaan tän pitempi. (Näyttää käsillä aika ylös.) (Just suunnilleen ton pitempi oon.)

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Hei... Tuo laboratorion leikkiminenhän on. (Lapsihan taitaa tosissaan sekoittaa minut itseensä. Vaikka onhan se laboratorioleikki minustakin kiva. Kaikista kivointa on, että Tiiti on alkanut innolla ja vimmalla leikkiä oikeita roolileikkejä viime aikoina. Ihan uusi vaihe.)

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Syötät sinä kyllä Touhoo. (Joo, ihan koko ajan...)

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- No... En tiijä. (Tiiti ei taida edes tietää, mitä tarkoittaa kuuluisa.)

11. Missä äitisi on tosi hyvä?
- Tuossa ompelemisessahan sinähän oot hyvä. (Ompelen kyllä tosi harvoin, mutta olen aika hyvä siinä. Yllättävä vastaus kuitenkin.)

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
- No... Varmaan ruuan laittamisessa et oo. (Auts! Olenpas ihan hyvä! Vai olenko? Ainakin yritän kovasti. Tässä kiitos...)

13. Mitä äitisi tekee työkseen?
- Sinä kyllä siivoot noita mun tavaroita. (No vähän sitäkin... Ei Tiiti varmaan edes muista, että olen joskus ollut töissäkin. Siitä on jo yli vuosi, kun viimeksi kävin töissä. Vai lasketaanko tämä kotiäitiys työksi?)

14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
- Makaroonihan sun mielestäs on. (Sinun vai minun?)

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- En mää tiijä oikeestaan, ku mää en oo ollu sillon päiväkodissa, kun mää oon ollu sillon kipeenä. (O_o Mitähän tuo tarkoittaa? Tiiti ei taida tietää, mitä tarkoittaa ylpeä. Juu, ei mennyt edes selitysyritys perille.)

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
- Sinähän voisit olla... tuota... öö... joku kirjain. (:D Itse asiassa olen jo: Minä olen S, Tiiti itse on Z ja isä on C. Aapisen lukemisen tulosta. Touho ei muuten ole mikään kirjain, koska on vielä niin pieni.)

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Mehän leikitään legoilla. (No niillä kyllä leikitään paljon.)

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- Meissä on jotain semmoista. (Onhan meissä. Yritin kysyä, mitä semmoista, mutta vastausta en saanut.)

19. Mitä eroa teissä on?
- Että minä oon erilainen, ja sinä oot vähän toisenlainen. (Aika selkeä ero!)

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Tuosta leikkimisestää mää tiijän. (<3)

21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?
- PiiPoohan on. (Taitavat taas mennä omat ja äidin ajatukset sekaisin. PiiPoo on lasten ja nuorten kulttuurikeskus, jossa Tiiti kävi vähän aikaa sitten isovanhempiensa kanssa. On se toki minustakin kiva paikka.)

Joulua kohti

Tänä viikonloppuna on alkanut tuntua siltä, että voisin vähitellen ajatella jo joulua. Tähän asti olen ollut lähinnä hämilläni, kun meiltä on kyselty joulusuunnitelmia tai kun olen törmännyt joulukamaan kaupoissa. Ulkona vellova tihkuinen harmaus ei ainakaan ole auttanut joulumielen tavoittamista.

Eilen olin pikkujouluissa. Ihan pienesti ja sievästi vain - Touho pullolakkoineen piti huolen siitä, että kotiin piti palata ysiltä. Mukavaa oli irtautua kotoa hetkeksi, ihan pieneksi hetkeksi, ja mukavaa oli palata kotiin, jossa pojat olivat iloisesti vastassa yötamineissaan. Mies oli muistaakseni ensimmäistä kertaa useamman tunnin yksin poikien kanssa, ja hienosti oli pärjännyt. Paremmin kuin minä oikeastaan, koska pojat eivät jostain kadehdittavasta syystä kilpaile isänsä huomiosta samalla tavalla kuin minun.

Tänään oli sitten keskustassa ihan viralliset joulun avajaiset. Viime hetkessä Tiiti päätti haluta päiväunille, joten skippasimme jouluparaatin, mutta pyörähdimme myöhemmin vähän fiilistelemässä kuitenkin. Joulutorttua kahvilassa napaan kiskoessani lausuin ääneen ajatukseni siitä, että tarvitsemme jouluvaloja kotiin. Niinpä suuntasimme valo-ostoksille, ja nyt meillä on parvekkeella kaunis kynttilälyhty, olohuoneessa paperitähti ja keittiössä led-valoilla täytetty lasimalja. (Kuvia olisin ottanut, jos valojen ympäristö olisi ollut vähänkään kuvauksellisemmassa kuosissa. Mutta aika kivasti sotkut katoavat silmistä, kun on tunnelmavalaistus päällä.) Kynttilöiden polttamista sisällä olemme vältelleet vuoden verran tästä tutkimuksesta luettuamme, mutta välillä toki pitää saada ihan oikeaa kynttilän valoakin.


Tiiti on puhunut joulusta jo pitkään, ja erityisesti kodin koristelemisesta. Tavallisesti emme kovin paljon jouluksi kotia laittele, koska emme vietä joulua kotona. Viime joulu oli poikkeus. Olin silloin vuodelevossa vasta sairaalasta kotiutuneena. Se olikin tavallaan paras joulu ikinä. Oikeastaan haluaisin taas viettää joulun kotona, mutta kai meidän on pakko matkata mummoloihin, kun on ensimmäistä kertaa kesän jälkeen siihen tilaisuus. Ajattelin kuitenkin vähän joulua laitella kotiinkin. Ennen nukkumaan menoa käyn vielä etsimässä ensimmäisen tontun johonkin ikkunaan. Voisi olla kiva yllätys Tiitille aamulla.

Unikoulutusta ja hoito-ongelmia

Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.

Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)

Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.

*****

Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.

Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.

Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?

Ilosuru

Meillä taitaa olla nyt kaksi konttaavaa poikaa.

Miksi ilo ja suru kietoutuvat niin usein toisiinsa?

Toipumisraportti

Tiitin leikkauksesta on nyt kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Aika tuntuu kuluneen nopeasti, ja monenlaista edistymistä on tänä aikana tapahtunut. Leikkaushaavat ovat arpeutuneet siististi, ja vaikka ne vieläkin vähän ihmetyttävät Tiitiä, ei niistä ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Muistoksi ne silti jäävät loppuiäksi.

Heti leikkauksen jälkeen Tiiti ei pystynyt juuri liikuttelemaan jalkojaan. Parin päivän sisään konttaaminen onnistui muutaman askelen verran, mutta oli kovin vaivalloista. Melkein kaksi viikkoa kestäneet krampit pitivät sekä Tiitin että meidät vanhemmat varuillamme - koskaan ei tiennyt, milloin sattuu ja miksi. Liikkuessa ei kuitenkaan koskaan krampannut, ja koska lääkärikin suositteli mahdollisimman normaalia liikkumista, koetimme kannustaa Tiitiä touhuamaan voinnin mukaan. Aluksi autoin Tiitiä konttaamisessa liikuttelemalla hänen jalkojaan kontaten itse pojan takana. Vähitellen Tiiti alkoi tehdä liikkeet itse, mutta halusi vielä minut tueksi ja turvaksi - tai sitten ihan vaan leikin vuoksi - mukaan. Oikea jalka tuntui alkuun jäävän passiiviseksi, mutta vähitellen Tiiti alkoi käyttää sitäkin.

Kun krampit jäivät pois, Tiitin liikkuminen rohkaistui vähitellen. Konttaaminen alkoi sujua. Jalkojen asento ja liikemalli ovat jonkin verran muuttuneet leikkausta edeltäneestä ajasta, mutta ymmärtääkseni ihan hyvään suuntaan. Konttaaminen on aika leveäraiteista ihan kuin Tiitin olisi vaikea tuoda jalkoja lähemmäksi toisiaan - onhan reiden lähentäjien jänteet katkaistu. Nyt jalat eivät kuitenkaan leikkausta edeltäneeseen tapaan sojota polvista alkaen sivuille päin kontatessa. Sisäkierto on siis selkeästi vähentynyt.

Lattialla istuminen on nyt erilaista kuin ennen. Edelleen Tiiti istuu mieluiten peppu jalkojen välissä, ja jostain syystä jalat kääntyvät tässä istuma-asennossa entistä enemmän sivuille. Se ei ole kovin suotavaa. Vastapainoksi risti-istunta on helpottunut, ja tasapaino pysyy siinä paremmin. Risti-istuntaan Tiiti täytyy kuitenkin asettaa, joten jos hän lähtee siitä liikkeelle, ei sama asento löydy itsestään jälleen istumaan pysähdyttäessä. Sivuistuntaan Tiiti on viime aikoina oppinut menemään jo omin avuin, kunhan muistaa tai se sattuu suunnitelmiin sopimaan.

Kävelemistä Tiiti alkoi harjoitella uudestaan vasta muutaman viikon kuluttua leikkauksesta. Oikea jalka oli siinäkin jotenkin nukuksissa aluksi, mutta nykyään se askeltaa miltei yhtä hyvin kuin vasenkin. Työntökärry on tällä hetkellä paras kävelemisen apuväline. Dallari meinaa karata alta ja houkuttelee Tiitiä roikkumaan kyynärvarsien varassa ja vain potkimaan vauhtia. Onhan sekin eräs tapa edetä, muttei kovin toivottava kuitenkaan.

Kuin huomaamatta Tiiti on oppinut nousemaan seisomaan tukea vasten omalla tyylillään. Hän saa melkoisen ketterästi vedettyä itsensä käsivoimin pystyasentoon. Pari kertaa hän on jopa kiivennyt sohvalle innoissaan. Touhon pinnasängyssä, jonne pitää aina välillä päästä leikkimään vauvaa, Tiiti on muutamia kertoja ottanut sivuaskelia kaiteeseen nojaten, ns. kävellyt puita pitkin. Tällaisia saavutuksia en uskonut näkeväni näin pian leikkauksen jälkeen!

Vauhdin hurmasta Tiiti on päässyt nauttimaan pyöräillen ja pyörätuolilla kelaten. Pyörätuoli on ollut nyt ahkerassa käytössä. Kun se oli aluksi pakko ottaa mukaan päiväkotiin, huomattiin siellä pyörätuolin tuomat sosiaaliset edut. Pyörätuolilla liikkuessaan Tiiti pääsee paremmin samalle tasolle muiden lasten kanssa eikä jää enää toisten jalkoihin. Se on tuonut lisää itseluottamusta sosiaalisissa tilanteissa. Pyörätuoli on käytössä myös mm. muskarissa, jossa se mahdollistaa myös Tiitin osallistumisen ihan yksin ilman avustajaa.

Tänään Tiiti hurjasteli vesilammikoissa.

Leikkauksen kontrolli on vasta vuodenvaihteen jälkeen, mutta monia hyviä asioita on nyt arjessa havaittavissa. Mielenkiintoista on nähdä, miten röntgenkuvat eroavat leikkausta edeltäneistä. Ainakin tuntuisi, että lonkat ovat nyt ihan toisella tavalla toimintakykyiset kuin aikaisemmin, joten olettaisin reisiluiden nyt olevan paremmin kohdillaan lonkkamaljoissa.

Olen tässä vaiheessa erittäin tyytyväinen siihen, että leikkaus tehtiin. Vaikka se kova paikka olikin, ja paljon toi ikäviäkin hetkiä tullessaan, tuntuu lopputulos jäävän kuitenkin plussan puolelle. Nyt pyritään kuntoutuksella pitämään huoli siitä, että vaikutus ei jäisi väliaikaiseksi. Uutena kuntoutusmuotona on mukaan tullut allasterapia, josta Tiiti on nauttinut kovasti. Kuntoutusasioita olen muutenkin miettinyt kovasti viime aikoina, mutta ehkä postaan niistä joskus erikseen.

Oman tiensä kulkija

Eilen olimme Tiitin päiväkotikaverin synttäreillä. En voinut olla siellä taas pohtimatta, miten omalla tavallaan Tiiti tuollaiset tilanteet hoitaa - ja miten ristiriitaisesti. Tiiti oli aivan hurmaava pikkuinen herrasmies, joka onnitteli iloisesti päivänsankaria, ojensi lahjan hymyssä suin ja esitteli itsensä reippaasti tutustumisleikissä. Yhteislaululeikkiin Tiiti osallistui, kun otin hänet syliin. Sitten olikin jo sosiaalisuuden rippeet käytetty.

Juhlapöydässä Tiiti näykki ihan pikkuisen jotain, mutta huomio kiinnittyi niin totaalisesti muualle, että kakkukin jäi maistamatta kokonaan. Pian poika oli pakko nostaa pöydästä pois, kun oli päästävä tutkimaan sitä huomion kohdetta, enkä halunnut kitinän nousevan enää yhtään kovemmalle tasolle. Siitä lähtien Tiiti kulkikin sitten omia polkujaan.

Jo sisälle tullessamme Tiiti bongasi jääkaapin kirjainmagneetit, jotka ovat aiemminkin kiinnostaneet häntä kovasti. Niitä hän sitten järjesteli melkein koko juhlien ajan. Välillä yritin vetää häntä mukaan yhteisleikkeihin, mutta ne eivät poikaa kerta kaikkiaan innostaneet. Aikuisten kahvitellessa Tiiti oli ainoa, joka hyppyytti äitiä nousemaan pöydästä - tosin hän kyllä tarvitsi ihan konkreettisesti apua ainakin yhdellä niistä kerroista. Toisten lasten kanssa Tiiti ei oma-aloitteisesti tehnyt yhtään mitään. Jos joku tuli viereen kirjaimia järjestelemään, saattoi pientä kommunikointia olla - varsinkin, jos olin vieressä tukena.

Juhlien jälkeen Tiiti oli todella väsynyt. Olivathan päiväunet toki jääneet väliin, mutta sellaista sattuu miltei joka toinen päivä muutenkin. Ihan kuin olisi ollut suuri ponnistus ylipäätään selviytyä koko juhlista. Ilta sujui onneksi ilman suurempia yhteenottoja väsymyksestä huolimatta, ja nukkumaan mentyään Tiiti nukahti suunnilleen samalla sekunnilla kun painoi päänsä tyynyyn. Kemut taisivat olla rankat pienelle juhlijalle.

Jäin miettimään, miten paljon Tiiti todellakin tarvitsee aikuisten apua sosiaalisissa suhteissa ikätovereihinsa. Mietin myös sitä, miten vaikea on löytää raja siihen, miten paljon tulisi auttaa Tiitiä ja toisaalta antaa hänen selviytyä itse. Onko oikein pakottaa häntä edes hetkeksi mukaan yhteisiin juttuihin vai pitäisikö hänen antaa touhuta yksin, kun se on mieluisampaa? Onko oikein päästää hänet pakenemaan omiin oloihinsa?

Juhlissa sovimme uusia leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Syksy on mennyt niin sairastelujen merkeissä, etten ole jaksanut järjestellä mitään playdateja. Nyt heräsin siihen, että niitä on vaan silloin tällöin oltava, että Tiiti pääsee harjoittelemaan tuikitärkeitä sosiaalisia taitoja. Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos nämä asiat sujuisivat ihan itsestään! Asumme vieläpä ihan eri suunnalla kuin muut päiväkotilaiset. Pienistä leikkituokioista tulee isoja asioita, kun lapsia pitää kuskailla sinne tänne ja sopia asioista itselleen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Pitää ajatella positiivisesti: samalla lisääntyy omakin sosiaalinen verkosto. Se ei koskaan ole pahitteeksi.

A A AA, I I II

Kirjaimet ovat kiinnostaneet Tiitiä jo pitkään, ja viime viikkoina ihan erityisesti. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta kokosanamenetelmän käyttöön ottamisesta, mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt Tiiti kyselee päivittäin, miten milloin mikäkin sana kirjoitetaan, mitä tuossa lukee ja miksi päiväkoti alkaa samalla p:llä kuin Pankow (joka on Berliinin kaupunginosa ja metrolinjan U2 toinen pääteasema, jos joku ei tätä tärkeää yleissivistykseen kuuluvaa tietoutta satu hallitsemaan).

Piruuttani soitin äidilleni pari päivää sitten ja pyysin häntä tuomaan tullessaan jonkun aapisen, joita tiedän hänellä olevan useita. Niinpä täällä on eilisillasta asti luettu aapista. Ihan hupilukemiseksi sitä tarkoitin, samalla toki hyödyksikin. Tiiti on osoittanut, että rauta taitaa lukemisrintamalla olla todella kuuma. Tänään hän on oppinut lukemaan ainakin nämä tärkeät tavut: a, aa, i, ii, ai, u, uu, ui ja au, joista viimeinen on vaikein.

Tätä ennen Tiiti on tunnistanut sanoina ainakin oman nimensä (jonka osasi muuten myös kirjoittaa järjestämällä kirjainlaput oikeaan järjestykseen, ja jonka tunnisti nimekseen, vaikka kirjainlaput olivat sikin sokin), sanan "isi" ja pikkuveljen nimen. Muista en ole ihan varma. Miltei kaikki kirjaimet ovat hallussa (ensimmäisinä Tiiti oppi aikoinaan suomen kielen keskeisimmät kirjaimet c, g ja z). Kirjainten ja äänteiden yhteys on selvästi avautumassa: s suhisee, p paukahtaa, sanojen alkukirjaimet löytyvät hyvin.

Olen mykistynyt. Ja innoissani.

Kaveriksi!

Tässäpä kaksi hienoa videota katsottavaksi ja jaettavaksi eteenpäin. Katsokaa myös lastenne kanssa, keskustelkaa ja vinkatkaa videoista myös kouluihin ja päiväkoteihin.

 Kaveriksi Samu:

Kaveriksi Peppi:

 

En osaa näihin mitään lisätä. Katsokaa.

Hengähdyshetkiä

Heräsimme jokin aika sitten siihen, että meillä ei ole ketään, joka hoitaisi lapsiamme, jos haluaisimme vaikka joskus virkistäytyä kahden kesken mieheni kanssa. Meillä ei ole sukulaisia samassa kaupungissa, eikä kovin monta sellaista kaveriakaan, jotka voisivat tässä asiassa auttaa. Kolme luottolapsenvahtiamme ovat kaikki ajautuneet omille teilleen kuka toiseen kaupunkiin ja kuka omaa lastaan hoitamaan. Vuoden verran olemme olleet tyhjän päällä - paitsi että omat vanhempani ovat aina valmiita ajamaan tänne satojen kilometrien päästä tarvittaessa. Aina ei viitsi heitäkään kuitenkaan vaivata. Joten jotain piti tehdä.

Eiliseksi oli sovittu joskus aikoja sitten Tiitin kuntoutussuunnitelmapalaveri päiväkotiin, ja halusimme molemmat olla paikan päällä. Viimeksi Touho oli mukana sylissä nukkuen, mutta nyt hän olisi ollut jo häiriöksi, jos hänet olisi pitänyt ottaa mukaan. Jostain piti siis löytää lapsenvahti. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpikäytyäni alistuin ja tartuin hätäratkaisuna pitämääni tahoon: soitin kaupungin perhetyönohjaajalle. Luulin joutuvani anomaan apua ja kohtaavani eioota, mutta toisin kävi. Kun ei oman alueen työntekijöistä tarvittavaan aikaan sattunut olemaan ketään vapaana, lainattiin työntekijää joltain toiselta alueelta, ja asia oli selvä. Puoli tuntia ennen palaverin alkamista meille saapuisi perhetyöntekijä (vai mikä lie hänen tittelinsä sitten onkaan), joka viipyisi paikalla kokonaiset neljä tuntia. Hintaa tälle rupemalle tulisi kymmenen euroa (10 €). Ei paljon. Itse asiassa ei paljon mitään.

Tästä tärpistä innostuneena soittelin saman tien myös toisaalle. Olen kesäkuusta asti ollut Tiitin omaishoitaja, ja palkkion lisäksi diiliin kuuluu omaishoidon vapaita. Meidän perheellemme sopivin tapa järjestää nuo vapaat vat palvelusetelit, joilla voimme ostaa lapsenhoitopalveluita etukäteen määritellyiltä yrityksiltä. Kesän olimme käytännössä poissa kotoa, sitten tuli Tiitin leikkaus, sitten alkoi lasten sairastelu. Koko palveluseteleiden olemassaolo meinasi päästä unohtumaan. Nyt ne muistuivat taas mieleen, ja oikean henkilön kiinni saatuani sain tietää, että MLL:n kautta hoidetaan samaan syssyyn myös perheen muut lapset. Sehän sopii meille! Ei muuta kuin ensimmäistä palveluseteliä tuhlaamaan ja hoitoaikaa sopimaan.

Eilen sitten koitti se päivä, kun kaupungin perhetyöntekijä oli tulossa. Tietysti Tiiti sattui sairastumaan, joten piti tiedottaa etukäteen, että hoidettavia olisikin yhden sijaan kaksi. Se ei muodostunut ongelmaksi. Sen sijaan aamupäivälle suunnittelemani pikainen siivous jäi tekemättä kahden pojan vaatiessa koko ajan äidin huomiota, apua ja huolenpitoa. Itse olin päänsärkyinen varhain aamulla nappaamastani särkylääkkeestä huolimatta. Viittä vaille kaksitoista olin huuhtelemassa kakkavaippaa, kun ovikello soi. Täti pääsi heti tutustumaan lapsiin sillä välin kun hoitelin vaipan pyykkikoriin, pesin vaivihkaa vessanpöntön ja vieläpä omat hampaani, joiden jynssäämiseen ei aikaa ollut aiemmin riittänyt. Briiffasin tädille nopeasti lastenhoito-ohjeet ja lähdin päiväkodille.

Palaveri sujui leppoisassa hengessä. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa ja palasin kotiin. Tiiti ei ollut suostunut nukahtamaan päiväunille, mikä oli vähän odotettavissakin. Touho sen sijaan oli nukkunut enemmän kuin ikinä minun kanssani ollessaan päivällä nukkuu. Koska tädillä oli vielä puolitoista tuntia työaikaa jäljellä, jäi hän vielä avukséni. Sain juotua kahvikupillisen rauhassa ja laitettua ruokaa sen lisäksi että rauhoittelin Tiitin uhkaavaa känkkäränkkää ja hoitelin vauvaa. Ehkä voisin käyttää tätä kaupungin palvelua toistekin. Kymppi ei ole iso lisä vaikkapa kampaajalla käyntiin tai muuhun mukavaan. Halutessani saisin vaikka nukkua sen ajan, kun perhetyöntekijä hoitaa vauvaa. Se olisi aika luksusta.

Tänään tulee toinen hoitaja illalla mahdollistamaan meille rauhallisen ravintolaillallisen pitkästä aikaa. Se onkin tarpeeseen varsinkin juuri tänään, kun olen kuunnellut kahden pojan itkukierrettä* tuntikaupalla. Pitää samalla sopia jo seuraavastakin tilaisuudesta, etteivät kallisarvoiset palvelusetelit vaan jää käyttämättä. Mielessä siintää ajatus kävelyretkistä, elokuvissa ja teatterissa käymisestä ja muusta mukavasta, jota niin harvoin voimme tehdä mieheni kanssa kahdestaan. Kunhan Touho vähän kasvaa, voisi ajatella joskus viettävänsä vaikka kokonaisen päivän ilman lapsia. Miltähän se tuntuisi?

* Itkukierre syntyy, kun Touho itkee ihan mitä tahansa, mitä vauvat nyt itkevät. Tiiti hermostuu siitä ja alkaa kiljua, mikä säikäyttää Touhon, joka alkaa itkeä entistä enemmän, ja sitä säikähtää Tiiti, joka äityy hysteeriseen paniikki-itkuun jne. Ihan sama, kumpaako yritän rauhotella ensin. Jossain vaiheessa jompi kumpi ei vaan enää jaksa itkeä ja tilanne hetkeksi hellittää. Nurkan takana vaanii kuitenkin aina uuden kierteen käynnistymisen mahdollisuus. Tekisi joskus mieli itkeä itsekin.

Päivän valopilkku: Kela

Väsymystä on edelleen ilmassa. Jokaisen pienenkin asian tekeminen vaatii ponnistelua ja suurelta tuntuvia päätöksiä. Ruuanlaitto on onneksi sujunut, kunhan vaan olen ensin osannut päättää, mitä kokkaan. (Kovin palkitsevaa tosin ei ole se, että Tiiti sanoo olevansa nälkäinen ja kysyy, mitä ruokaa on - ja vastauksen kuultuaan sanoo, ettei tykkää siitä, vaikkei ole edes nähnyt ruokaa tai koskaan ihan vastaavaa syönyt. Jos Tiitiltä kysyttäisiin, meillä syötäisiin joka toinen päivä kalapuikkoja ja joka toinen päivä pinaattilettuja.) Kaikki muut kotihommat sitten tökkivät senkin edestä. Illalla sain siivottua Tiitin leikkinurkkauksen. "Apua! Täällä ei ole yhtään lelua lattialla. Voi eii!", kommentoi Tiiti. Veikkaan, että huomenissa niitä leluja taas löytyy lattialta.

Touholla on taas/edelleen korvatulehdus. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin kurkatessa korviin oikea oli ihan terve, mutta vasen tärykalvo samea. Nyt varsinaisessa korvakontrollissa molemmat olivat selvästi tulehtuneet. Eipä tässä muuta kuin uutta lääkekuuria kehiin. Jospa se lopulta auttaisi. Nythän Touho on ollut enemmän tai vähemmän räkäinen ja yskäinen syyskuun alusta asti. Kiva olisi nähdä, millainen poika olisi ihan terveenä.

Iloinen mieli tuli yllättävältä taholta. Soittelin viime viikolla Kelan puhelinpalveluun Tiitin hakemusten käsittelyvaihetta tiedustellakseni. Ystävällinen virkailija laittoi hakemuksiin kiirehtimispyynnön ja välitti soittopyynnön käsittelijälle. Tämä soittikin tänään ja kertoi, että vammaistukea on jatkettu (en tullut kysyneeksi mihin asti), allasterapiaa myönnetty ja toimintaterapian jatkuminen vuoden vaihteen jälkeen turvattu. Kerrankin nopeaa palvelua Kelalta! Muilla asioilla ei ole edes kiire, mutta allasterapia on kiva saada käyntiin heti. Menemmekin jo ylihuomenna polskimaan.

Jostain pitäisi löytää nyt virtaa jaksaa tämä pimeä syksy. Päivä toisensa jälkeen tuntuu valuvan käsistä. Haluaisin nukkua öisin ja saada päiviin selkeän rytmin, mikä ei nyt Touhon sairastellessa ole oikein onnistunut. Liian usein metsästän koko päivän mahdollisuutta saada nukkua, ja petyn, jos sitä mahdollisuutta ei tule. Ehkä voisin keskittyä metsästämään mieluummin valopilkkuja jokaisesta päivästä. Koska onhan niitä. Tänään Kela, huomenna tanssitunti, ylihuomenna allasterapia - ja joka päivä lasten hymyt. Niitä onneksi riittää.

*

Taloudenpitoa

Reilun kuukauden kuluttua rahavirta tililleni ehtyy huomattavasti, kun vanhempainpäivärahakausi loppuu. Niinpä olen harjoitellut tiukan linjan budjetointia. Olen kantanut ruokaa mukanani sieltä, missä olen hinnat lähikauppaa halvemmiksi huomannut ja olen jättänyt ostamatta farkut (koska en kuitenkaan olisi löytänyt sopivia). Eilen tein kuitenkin jotain epätoivoista. Menin Hulluille päiville säästämään.

Heräsin kuudelta, että ehtisin ajoissa. Aamutoimien jälkeen pakkasin tykötarpeet reppuun ja Touhon kantoreppuun, hyppäsin bussiin ja menin jonottamaan Stockan takaovelle. Tähtäimessä oli saada halvat lennot Amsterdamiin - ystävälläni on siellä päin piakkoin häät, joten matka olisi edessä joka tapauksessa. Olin paikalla viisi minuuttia ennen kuin vuoronumeroita alettiin jakaa, ja sain numeron 66. Aikaa tungeksia muita ostoksia hoitamassa siis riitti.

Olin tarkkaan suunnitellut tarvittavat ostokset. Kyseessä oli viisi artikkelia, joista kolmen ostamista oli kaavailtu jo kuukausikaupalla ja hintavertailuja tehty. Nyt oli tartuttava tilaisuuteen. Nopeasti sainkin nämä ostokset tehtyä. Sitten oli vuorossa kaksi pienempää juttua, joiden hankkiminen tulisi joka tapauksessa eteen lähitulevaisuudessa poikien kasvaessa. Niitä maksamaan päästäkseni jonotin 45 minuuttia. Ihan oikeasti. Kun niitä lentolippujakin piti odotella, niin mikäs siinä.

Touho oli mahtava ostoskaveri. Hän nukkui hyvät unet, heräsi tyytyväisenä ja ihmetteli ihmisvilinää kantorepusta käsin. Monet kanssaostajat pysähtyivät lirkuttelemaan Touholle ohi kulkiessaan. Ehkä juuri Touhon ansiosta sain pidettyä pääni kylmänä enkä jättänyt leikkiä kesken. Seurasin ostoshysteriaa ympärilläni ja naureskelin koko tilanteelle. Eräs rouva jonotti ainakin sadan vuoronumeron verran ostaakseen yhden pölyhuiskun. Toisella oli katalogissa värillisiä muistilippusia kymmenittäin. Ehkä hän käy ostoksilla vain kahdesti vuodessa. Ja minä itse siinä mukana euron kuvat silmissä kiiluen.

Kassalle vihdoin päästyäni huomasin ilokseni, että olin onnistunut tavoitteessani välttää heräteostoksia. Ainakin melkein. Kassajonossa nimittäin mukaan tarttui Kimble-peli, joka on lapsuuteni suosikkeja. Pitäähän pojille se jossain vaiheessa opettaa. Ladottuani rahat tiskiin suuntasin Finnairin myyntipisteeseen, jossa oli tuskainen tunnelma. Vielä oli viitisentoista ihmistä ennen minua vuorossa. Touhon ansiosta minulle järjestettiin istumapaikka, ja juttuseuraa riitti. Viime hetkessä Touho hermostui, ja jouduin hoitamaan varauksen kiukkuavaa vauvaa hyssytellen. Sain kuitenkin lentoni hommattua, ja pääsin pois tungoksesta. Ihana vapaus, ihanan raikas ulkoilma!

Koko loppupäivän olin ihan pyörryksissä kokemastani. En jaksanut tehdä kotona enää mitään. Lounaaksi söin edellisen päivän tähteitä, päivälliseksi tein niin pikaista ruokaa kuin kaapista löytyneistä aineksista osasin. Siinä välissä nukuin kunnon päiväunet Touhon kanssa. Tänään eilinen kotitöiden tekemättömyys kostautui siten, että aikomukseni ripustaa ensin pyykit ja keittää sitten espressoa muuttui teon tasolla muotoon "viikkaan ensin edelliset pyykit kaappiin, jotta voin ripustaa narulle uudet, sitten tyhjennän tiskikoneen, jotta voin latoa sinne tiskialtaasta ja -pöydältä likaiset astiat, jotta voin pestä espressopannun, jotta voin keittää kahvia".

Työstä käy tämä säästäminen.

Sanoja ja sanoja

Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.

Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.

Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.

Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.

Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.

Vauvanruokaa

Ei mitään uutta sadepilvien alla. Tiiti sairastui viikonloppuna reissun päällä, ja tänään on Touho alkanut taas yskiä. Saapa nähdä, mitä viikonlopuksi suunnitellusta unikoulusta tulee.

Touholla on nyt ikää 8 kk, ja hän herää keskimäärin 7 kertaa yössä* tankkaamaan rintamaitoa. Ei mitään järkeä, tiedän, mutta imettäminen nyt vaan on helpoin tapa tainnuttaa poika takaisin uneen, eikä jaksaminen ole riittänyt muuhun. Nyt olisi tarkoitus, että isä opettaisi pojan nukahtamaan ilman tissiä. Ja minä saisin nukkua toisessa makuuhuoneessa läpi yön - tai kuunnella vauvan itkua hampaita kiristellen. Tiiti tajusi asian aikoinaan kerrasta. Olisipa Touho tullut siinä mielessä veljeensä!

Minun on pitänyt kirjoittaa imettämisestä jo hyvän aikaa sitten, mutta aina se on jäänyt. Jospa vaikka nyt yrittäisin sanoa siitä jotain. Olen erittäin kiitollinen siitä, että imettäminen on molempien poikien kohdalla onnistunut niin hyvin. Tiitin kanssa oli alkuhankaluuksia huonon imuotteen kanssa, mutta sitkeällä opettamisella sain pojan oppimaan paremman otteen. Tiitin keskostausta, huono nukkuminen ja painon notkahdus saivat aikaan sen, että neuvolan terkkari patisti minut aloittamaan kiinteiden ruokien syöttämisen Tiitin ollessa 4 kk. Ehkä sen takia halusin nyt Touhon kanssa sinnitellä sinne suositeltuun puolen vuoden ikään ennen soserumban aloittamista.

Touhon 4-kuukautisneuvolassa odotin jonkinlaista kannustusta täysimetyksen jatkamiseen. Olin hieman jopa pettynyt sekä terkkarilta että lääkäriltä saamaani "kiinteät voit aloittaa, jos haluat, mutta voit jatkaa täysimetystäkin" -ohjeistukseen. Ehkä liian jyrkkiä kommentteja on tässä asiassa hyvä välttääkin, ettei tulisi painostamisen makua. Toisaalta ei varmaan haittaisi, jos sanoisi vaikka: "Hienoa, että olet päättänyt yrittää saavuttaa WHO:n suosituksen puolen vuoden täysimetyksestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä rintamaito ei vauvalle riitä, voit antaa hänelle jo muutakin ravintoa."

Viimeinen kuukausi täysimetyksellä tuntui jo aika rankalta. Touho alkoi nukkua levottomammin, ja imettäminen tuntui kirjaimellisesti imevän minusta mehut. Toisaalta olimme poissa kotoa miltei koko ajan, ja tuntui hankalalta aloittaa soseiden syöntiä sukulaisten nurkissa pyöriessä. Tiitillä ilmeni aikoinaan ikäviä yliherkkyyksiä monen ruoka-aineen kohdalla, ja pelkäsin niitä olevan Touhollakin. Helpompaa olisi testailla ruokia kotioloissa.

Touho aloitti siis sosemaistelut täytettyään 6 kk - eikä yksikään ruoka-aine ole aiheuttanut ongelmia paitsi ihan alkuun peruna. Ruoka maistuikin hyvin, kunnes sairastelu alkoi. Tänään alas meni vain iltapuuro. Imettäminen onkin ihan paras tapa ruokkia sairas lapsi, jos vaan saa röörit putsattua sen verran hyvin, että ilma kulkee nenän kautta.

Touhon kohdalla aiomme pysytellä koko ajan muun perheemme semivegetaarisessa ruokavaliossa. Tiitille annoimme vauvana myös luomulihaa, koska emme uskaltaneet liikaa poiketa normeista. Nyt luotamme paremmin siihen, että osaamme vauvamme ruokkia, ja että hän saa tarvitsemansa ravinteet ilman lihaakin. Maistelkoon sitä sitten joskus myöhemmin, jos itse haluaa.

Tämänhetkisessä yöheräilykierteessä mietin, olisiko asiaa helpottanut aikaisempi kiinteiden ruokien syöttäminen. Ehkä, mutta sitä on mahdoton tietää. Olisin myös voinut alusta asti olla tiukempi ja opettaa vauvan nukahtamaan ilman imetystä - jos Touho olisi ollut hivenenkin yhteistyökykyisempi, olisin niin tehnytkin. Mutta näillä mennään nyt, ja ehkä meillä joskus vielä nukutaan. Nyt muuten olisi jo syytä lopettaa tämä naputtelu, että ehdin nukkua ennen kuin Touho herää syömään...

* Kun meillä ei vielä ollut lapsia, muistan erään kaverin kertoneen vauvansa heräävän 7 kertaa yössä. Tuolloin ajattelin, että kyse oli liioittelusta - ei kai kukaan nyt voi herätä niin usein. Eipä.

Dear Kela

Kirjoittelin eilen vammaistukihakemuksen valmiiksi ja vein sen tänään Kelaan. Edellisen kerran samalla asialla olin kaksi vuotta sitten. Olipa mielenkiintoista lukea vanhaa hakemusta ja verrata siihen kirjoittamaani nykyhetken tilanteeseen. Paljon on Tiiti kahdessa vuodessa oppinut, mutta on myös asioita, jotka ovat ennallaan. Saapa nähdä, pitääkö taas ensi vuonna vakuutella Kelan virkailijoita vai heltiäisikö tuki taas pariksi vuodeksi kerrallaan.

***

Olen aika puhki. Haluaisin kirjoittaa niin paljosta, mutten jaksa. Ehkä vielä joskus. Unikoulua suunnittelemme Touholle, mutta ainakin viikko vielä vierähtää ennen kuin sitä pääsemme toteuttamaan. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. Toivottavasti ehjempiä öitä.

Epätoivo

Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.

Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.

Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.

Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.

Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.

Sairastelusta

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen illalla kävimme lääkärissä Touhon kanssa. Keuhkoista ei kuulunut kummempaa, mutta molemmista korvista löytyi ärhäkkä tulehdus. Jospa antibioottikuuri nyt veisi taudin mennessään. Viime yö oli edellisiäkin risaisempi ja meluisampi Touhon herätessä kiljumaan vähän väliä. Kuumettakin nousi, mutta se onneksi myös laski särkylääkkeellä. Tämän päivän toimintasuunnitelmani oli nukkua joka ikinen pätkä, jonka Touho nukkui. Aika hyvin onnistuinkin.

Kun nyt jo useamman postauksen ajan olen vouhkannut poikien flunssasta, tuli mieleen pureutua asiaan hieman pintaa syvemmälle. En missään nimessä koe, että flunssa olisi mikään suuri onnettomuus perheellemme - ei edes kaksi yhtäaikaista flunssaa. Kyllähän se vaikuttaa elämään tilapäisesti, huolestuttaakin, mutta kuitenkin sen tietää ohimeneväksi ja tavalliseksi ilmiöksi. Toivon ainakin, ettei tästä ala infernaalinen korvatulehduskierre tai muuta ikävää.

Keskos- ja erityislapsipiireissä nousee aika ajoin keskustelua siitä, kuinka ärsyttävää on, kun joku valittelee lastensa mitättömiä pikkuvaivoja toisten taistellessa oman lapsensa hengen puolesta tai ainakin painiskellessa ihan eri luokan ongelmien kanssa. Minä koin tällaisen tilanteen ensimmäisen kerran jo Tiitiä odottaessani. Olin juuri joutunut sairaalaan uhkaavan ennenaikaisen synnytyksen vuoksi, ja olin pelosta suunniltani. Eräs kaverini pahoitteli tilannettani ja samaan syssyyn valitteli oman vauvansa nuhaisuutta. Huoli ja vastuu painoi häntä. Olin tyrmistynyt. Mitä tekemistä noilla asioilla oli keskenään? Minä pelkäsin menettäväni kauan kaivatun lapseni, ja kaverini lapsella oli vain nuha. Ihan tavallinen nuha.

Nyt ymmärrän vähän paremmin. Nuhakin vaikeuttaa vauvan - ja sitä myötä koko perheen - elämää huomattavasti. Syöminen ei onnistu, kun nenä on tukossa eikä ilma kulje, uni ei maistu, kaikki on pielessä. Vanhemmille voi nousta hätä lapsen puolesta, eikä se hätä ja huoli aina ole edes aiheeton. Pieni mitättömältä vaikuttava flunssa voikin johtaa hengenahdistukseen ja sairaalahoitoon, pahimmassa tapauksessa jopa hengenvaaraan. Vaikka tilanne ei niin dramaattinen olisikaan, niin jokainen vanhempi varmasti huolestuu lapsensa sairastumisesta. Ja siihen huoleen on oltava oikeus, vaikka toisilla olisi suurempiakin huolia. Tahdikasta tietysti olisi olla rinnastamatta pientä ja suurta huolta.

Joskus asiat myös kasaantuvat ja aiheuttavat ulkopuolisen mielestä kummeksuttavia piirteitä. Esimerkkinä voisin kertoa siitä, kun Tiitillä puhkesi atooppinen ihottuma puolen vuoden iässä. Se ei ollut kovin paha atopiaksi, mutta tarkkaa hoitoa ja säännöllistä runsasta rasvaamista vaativa kuitenkin. Menin asiasta täysin pois tolaltani. Rasvaaminen tuntui vaikealta ja aikaa vievältä, häpesin lapseni huonoa ihoa. Tuntui, että koko elämä oli yhtä ihottuman hoitamista. Menetin jopa yöuneni.

Ihmettelin reaktioni voimakkuutta itsekin. Sitten tajusin, että olin puoli vuotta (tai ylikin, jos raskauden viimeiset viikot lasketaan) ollut kroonisesti huolissani Tiitistä. Ensin hänen henkensä puolesta, sitten yhä selvemmäksi käyvästä liikuntavammasta. Atopia oli jotain, mitä en sen kaiken lisäksi kestänyt. Se oli myös näkyvä asia, joka oli muillekin ilmeinen. Sitä ei Tiitin vamma tuossa vaiheessa vielä ollut. Pienestä asiasta tuli suuri, kun takana oli jotain liian suurta käsiteltäväksi.

Tiitin astman kanssa meille kävi toisin päin - suuri asia (CP-vamma) peitti pienen (astman) alleen, ja yhtäkkiä pienestä tulikin suurta. Kävi nimittäin niin, että kun astmalääkitys kahden ikävuoden kieppeillä aloitettiin, suhtauduimme astmaan kevytmielisesti. Sehän on lääkkeillä hoidettavissa, sen kun vaan huolehditaan lääkityksestä aamuin illoin. Vammaisuus tuntui isolta ja merkittävältä jokapäiväiseen elämään vaikuttavalta asialta sen rinnalla.

Vähitellen kävi kuitenkin ilmeiseksi, että astma ei ollutkaan ihan niin leppoisa uusi tuttavuus kuin aluksi luulimme. Tiiti sairasteli jatkuvasti, ja hänen hengityksensä rohisi koko ajan. Hän oli aamusta iltaan väsynyt ja kiukkuinen. Panimme tilanteen alkaneen päivähoidon ja uhmaiän piikkiin. Astmakontrollissa kuitenkin selvisi, että lääkitys oli täysin riittämätön, ja poikaparka oli ihan tukossa. Lääkitystä tehostettiin, ja Tiiti muuttui takaisin omaksi iloiseksi itsekseen - kunnes sama toistui ja lääkitystä tehostettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Yli puoli vuotta meni siihen, että oikea lääkitys löydettiin, ja se aika oli tuskaista. Astma hallitsi tuolloin elämäämme. Vammaisuus tuntui selkeältä ja jo arkipäiväistyneeltä asialta sen rinnalla.

Nyt astma on ollut hyvässä hoitotasapainossa jo puolisentoista vuotta. Silti se on meillä riesanamme, emmekä enää aliarvioi sen vaikutuksia. Huomaan pelkääväni sitä, että Touhollakin todettaisiin astma. Siksi olen seurannut tarkkaan hänen hengitystään tämänkin flunssan aikana. Pelkoni voi olla turha, mutta ihan kokonaan irti en siitä pääse. Onneksi nyt tiedän osaavani tulkita hengitysvaikeuksia paremmin kuin Tiitin ollessa pieni.

Mitähän tällä kaikella oikein halusin yleisemmällä tasolla sanoa? Ehkä sitä, että kaikki ei aina ole vain sitä, miltä ensiksi näyttää, ja että pieniinkin huoliin lasten terveydestä on oikeus. Samalla voi vaikka olla kiitollinen siitä, että huolet ovat niin pieniä kuin ovat - siitä, että hengenvaaraa ja konkreettista menettämisen pelkoa ei ole.

Jos taas jollakulla lähipiirissä on oikeasti huono tilanne, pienet vaivat ja huolet voisi unohtaa, ja antaa tilaa läheisen ihmisen suurille huolille ja tunteille. Toisen suruun ja huoleen voi olla mahdotonta päästä sisälle, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Silloin voisi vaikka tyytyä kuuntelemaan toisen huolia rinnastamatta niitä omiinsa, tarjota mahdollisesti apuaan arjesta selviytymisessä ja olla läsnä kuitenkaan tunkeilematta.

Yskää ja sirkushuveja

Tauti ei hellitä otettaan pojistamme. Flunssaa on vaihtelevin oirein pyöritelty jo kaksi ja puoli viikkoa. Olisikohan kaksi eri pöpöä iskenyt peräkkäin? Tiitin tilaa osaan seurata hyvin. Astmalääkitys on kohdillaan, eikä hätää ole. Pelkäänkin nyt koko ajan, että Touhon hengitys ahtautuu. Viime yön valvoin kamalaa ryskäyskää kuunnellen, ja toinen samanlainen yö näyttäisi olevan tulossa. Toistaiseksi lima tuntuisi kuitenkin irtoavan (välillä jopa oksennuksen myötä), eikä varsinaista hengenahdistusta ole ollut havaittavissa. Toivottavasti pysyykin loitolla.

Flunssan keskellä on koettu hienojakin hetkiä. Tiiti näyttäisi tosiaan oppineen kuivaksi. Viisi päivää on jo mennyt ilman vaippaa, eikä yhtään vahinkoa ole sattunut. Sen kunniaksi kävimme tänään sirkuksessa. Näytös oli Tiitin jaksettavaksi vähän turhan pitkä, mutta poika seurasi haltioissaan niitä esityksiä, jotka kiinnostivat. Itselleni sirkuskäynti toi mieleen lapsuuden innostuksen, kun sirkus tuli kaupunkiin. Kerran olisin päässyt norsun selkään, mutten uskaltanut - ja harmittelin sitä heti samana päivänä. Surmanajo näytti nyt yhtä pelottavalta kuin lapsenakin, akrobaatit ja jonglöörit olivat häkellyttävän taitavia.

Kuulonsuojauksesta ei ollut puhettakaan minun lapsuudessani.

  

Olisipa hauskaa päästä joskus näkemään jonkun ohjelmanumeron hiomista aina ensimmäisistä harjoituksista lähtien. Miltähän näyttää ensimmäinen yritys jongleerata seitsemällä pallolla laukkaavan hevosen selässä seisten? Kuinka monta kertaa akrobaatti putoaa toisen pään päältä ennen kuin voi luottaa pysyvänsä siellä yhdellä jalalla varpaillaan seisten?

 

En voi välttyä ajatukselta, että CP-vammainen lapsi tarvitsee samaa sinnikkyyttä toisille tavallisia taitoja harjoitellessaan, eikä silti välttämättä saavuta niitä koskaan. Emmehän me vammattomatkaan kaikki ole akrobaatteja tai jonglööreja.

Kymppitonni ja kavereita

Eilen tai tänään tai jossain vaiheessa äskettäin meni kymmenentuhannen kävijän raja rikki tässä blogissa. Huisia! Vakituisia lukijoita näyttäisi olevan 11, joten jos he eivät ole käyneet lukemassa blogia n. 940 kertaa kukin, niin teitä lienee ruudun takana useampiakin. Entäpä jos ilmiantaisitte itsenne? Vaikka kommenttina tähän viestiin tai ihan liittymällä lukijaksi. Kiinnostaisi tietää, onko teitä siellä 15 vai 50. Jos vaikka vielä kertoisitte, mikä blogissa kiinnostaa, ja mistä haluaisitte lukea jatkossa, niin aina parempi.

***

Eilen kävimme pienellä iltakävelyllä ja päädyimme naapuritalon pihaan. Siellä oli arviolta 4-6-vuotiaita lapsia leikkimässä rosvoa ja poliisia. Tiiti seurasi innoissaan juoksentelua ja pyrähteli pyörätuolillaan lasten perässä. Häntä pyydettiin vanginvartijaksi, mutta ihan siihen hän ei uskaltanut. Kovasti oli poika kuitenkin innoissaan leikistä, ja taisi välillä vähän kauempaa vartioidakin kelmejä. Olisipa mahtavaa, jos tuohon porukkaan pääsisi Tiitikin joskus mukaan! Pitää vilkaista toistekin, mitä naapuripihassa tapahtuu. Meidän pihassa ei ole oikein ollut leikkiseuraa tarjolla.

Tänään vietettiinkin sitten vaihteeksi kotipäivää, kun Tiitin ääni katosi miltei kokonaan. On/off-flunssailua on kestänyt jo kaksi viikkoa. Kurjaa, mutta ei auta nyt kuin koettaa lepuuttaa poikaa. Puhumattahan tuota papupataa ei saa olemaan, vaikka kuinka yrittäisi selittää, miksi nyt kannattaisi pysyä hiljaa. Parhaiten puheen saa taukoamaan, kun saa pojan keskittymään johonkin täysillä - Pikku Kakkoseen esimerkiksi, tai kirjan lukemiseen.

Kokosimme tänään yhdessä palapelejä, ja huomasin, että Tiiti on kehittynyt siinä lajissa kesästä. Hahmottaminen on aika ailahtelevaista, mutta kun oikea paikka palalle löytyy, se loksahtaa siihen helpommin kuin aikaisemmin. Hieno juttu! Edistystä tapahtui myös huomattavilla saroilla: Tiiti nukahti yksin omaan huoneeseen päiväunille ja oli koko päivän kuivana ilman vaippaa. Onko meillä jo iso poika? Kovaa vauhtia siihen suuntaan ollaan ainakin menossa.

Uusi viikko, uudet kujeet

Pahin väsymys selättyi viikonlopun mittaan. Univaje on vieläkin suuri, mutta ainakaan kaikki ei ota päähän nyt koko aikaa. Illalla jaksoin käydä vähän kuvia läpi, ja lisäilin muutamia näpäyksiä blogiin. En ole ollut kovin ahkera kuvaaja, enkä ihan suoria kasvokuvia halua täällä julkaistakaan. Jotain kuitenkin tekstiä värittämään aion jatkossakin sekaan heitellä, jos sille päälle satun. Kuvia nyt täällä, täällä, täällä ja täällä, jos jotakuta kiinnostaa kurkata.

Pää pilvissä

Ajatus ei kulje. Väsyttää. Pojat sairastavat toista viikkoa. Tiitille nousi eilen taas kova kuume. Touho on tukossa, syö huonosti ja nukkuu vielä huonommin. Minä en saa nukkua ikinä. En ikinä.

Kuulemma nalkutan. En myönnä. Olen väsynyt ja turhautunut. Silloin mikä tahansa sanomani voi kuulostaa nalkuttamiselta. Varsinkin, jos väsymys painaa vastaanottajankin mieltä.

En halua kadottaa itseäni. En halua, että kadotamme myöskään toisemme.

Haaveilen ehjistä öistä, omasta ajasta ja parisuhdeajasta.

Ehkä vielä joskus.

Imuroinnin vaarat

Sain eilen illalla siivouspuuskan. Ihan pienen vain. Sen kokoisen, että teki mieli imuroida eteinen, kun vaunut sattuivat olemaan poissa tieltä. Otin siis imurin esiin ja aloin huristella. Takaani kuului koko ajan Tiitin pälpätys, mutta selvää en puheesta imurin hurinalta saanut. Kun sain hommani valmiiksi, käännyin laittamaan imuria pois päältä - ja näin imurin takana iloisen Tiitin, joka oli kietonut imurin johdon kolme kertaa kaulansa ympäri.

Onneksi en intoutunut imuroinnista enempää! En tiedä, kuinka olisi käynyt, jos olisin jatkanut eteisen viereiseen huoneeseen ja vetänyt imuria sinne perässäni. Johto olisi kiristynyt ja... Hui! Tästedes meillä imuroidaan niin, että jälkikasvu on jonkun valvovien silmien alla koko ajan. Kaikkeen sitä pitäisikin osata varautua!

Blogiäidit ruokkii ja haastaa

Project mama haastoi bloggaavat lukijansa osallistumaan Blogiäidit ruokkii -haasteeseen. Tartuin haasteeseen ja jatkan samalla mitalla (tosin kohdallani paljon pienemmässä mittakaavassa): Haastan kaikki blogiani lukevat blogiäidit ja -isät mukaan. Miksei samantien ihan kenet tahansa vanhemmuudesta riippumatta. Jo pienellä summalla voit edistää keräystavoitteen (500 €) toteutumista. Virtuaalisessa keräyslippaassa on tätä kirjoittaessani jo 202 €.

Tämä haaste sai minut taas miettimään hyväntekeväisyyskäytäntöjäni. Vuosikausia lahjoitin sinne sun tänne (toki tarkkaan valikoiduille järjestöille) kuukausilahjoituksia yhteensä aika ison summan edestä. Viime keväänä pistin kaikki säännölliset lahjoitukseni jäihin perheemme suuren taloudellisen menetyksen vuoksi. Nyt, kun on osoittautunut, ettemme joudukaan elämään ihan kädestä suuhun, voisin taas hellittää kukkaronnyörejä säännöllisemminkin. Punainen risti ja Unicef ovat hyviä avustuskohteita, Lastenklinikoiden kummit on myös lähellä sydäntä, ympäristöjärjestöjä riittää - pitäisiköhän tällä kertaa keskittyä yhteen tai kahteen kohteeseen? Olemme suosineet myös eri järjestöjen eettisiä lahjoja tapauksissa, joissa lahjaa miettiessään törmää siihen, että saajalla on jo kaikkea. Eli aika usein.

Itseluottamusta kasvattamassa

Päiväohjelmaani kuului tänään Tiitin käyttäminen muskarissa. Helppo nakki, Touho mukaan vaan ja menoksi. Suunnittelin huolella, moneltako kotoa pitää lähteä, että ehdin hakea Tiitin päiväkodista viiden kilometrin päästä ja ajaa keskustan halki muskarille. Ajoreitinkin mietin tarkkaan, ja repun pakkasin ajoissa. Mallikasta kerrassaan.

Suunnitelmani ei kuitenkaan ollut vedenpitävä (ja tänään oli sateinen päivä). Tajusin viime hetkessä, ettei auto ole pihassa vaan miehen työpaikalla, jonne on kahden kilometrin matka. Miten ihmeessä onnistuin unohtamaan moisen itsestäänselvyyden? Salamannopeasti puin vauvan, nappasin takin mukaani ja suuntasin kiireiset askeleeni kohti autoa. Vaikken ihan kärrykävelyn maailmanmestari olekaan, niin aika nopeasti pääsimme perille, emmekä olleet kamalan pahasti myöhässä hahmottelemastani aikataulusta.

Ajoin ensimmäistä kertaa yksin (ilman mieheni läsnäoloa) arki-iltapäivän liikenteessä. Ongelmia ei ollut, mutta kaikki aistit kyllä tarvittiin käyttöön. Päiväkodissa Tiiti oli innokkaana askartelemassa, eikä olisi malttanut lähteä ollenkaan. Autoon päästyään hän kyseli, voinko tulla takapenkille, jos Touholla on joku hätä. Sanoin, etten voi, eikä Touholle hätää tule. Samalla hiljaa mielessäni toivoin, ettei tosiaankaan tulisi - se kun tietäisi hermoja raastavaa huutokonserttia Tiitin säikkyessä Touhon itkua.

Perillä olimme hyvissä ajoin. Tiiti vastusteli yksin muskariin jäämistä, ja jouduinkin jättämään hänet sinne suu mutrussa. Itse hengailin kahviossa Touhoa tuttaville esitellen ja kuulumisia vaihtaen. Muskaritunnin päätteeksi luokasta pelmahti iloinen pikkuihmisten parvi. Tiiti oli pärjännyt hienosti ja on kuulemma pyörätuolin myötä saanut paljon itseluottamusta muskariryhmässä toimimiseen. Näinhän sen pitää ollakin.

Kotimatka sujui ruuhkassa madellen (onnistuin sammuttamaan autonkin pari kertaa jatkuvien pysähtymisten ja starttausten myötä) ja Tiitin kanssa länsimetrosta ja liikennemerkeistä keskustellen. "Missä sitä Helsingin metrotunnelia rakennetaan? Mennäänkö me sinne Espooseen sit metrolla? Voitais mennä Hakaniemestä. Tai Kulosaaresta. Mikä tuo merkki on, jossa on ympyrä ja viiva ja viiva ja viiva ja viiva (Tiiti hahmottaa rastin neljänä erillisenä viivana)? Miksei siihen saa pysähtyä?"

Kotiin pääsimme hengissä ja ehjinä, autoa myöten. Vaikkei meille varsinaista ajallista säästöä auton käyttämisestä näillä reissuilla olekaan, aion jatkaa harjoituksia. Minun on opittava luottamaan itseeni auton ratissa. On saatava uutta itsevarmuutta kuin Tiiti pyörätuolinsa kanssa. Otan pojastani mallia.

Täydellisyyden tavoittelua

Alkuhuomautuksena mainittakoon, että sain jo kerran saamani tunnustuksen myös Pyörii, pyörii!:ltä ja Poikkeamalta. Kiitos heille! Mukavaa, että blogistani tykätään. En nyt kuitenkaan riehaannu niin, että jakaisin tunnustusta eteenpäin enää toista tai kolmatta kertaa.

***

Piirtelin tänään Tiitin kanssa. Alku oli innostunutta ja keskittynyttä. Sitten yhtäkkiä kaikki meni pieleen. Väärää väriä meni väärään paikkaan, väritetyllä alueella näkyi valkoista ja kaikki olisi pitänyt pyyhkiä pois. Monta aukeamaa lehtiöstä itkuisesti tuhrattuamme alkoi pieni piirtäjä vähän taas innostua. Yhdessä kynää pidellen piirsimme metroraiteet, metron ja metrotunnelin. Sitä kelpasi isillekin esitellä.

Tiitillä on visio, hyvin tarkka visio. Hän tietää, miltä haluaisi kuvan näyttävän. Kädet vaan eivät tottele, viiva ei tyydytä ja värittäminen on vaikeaa. Turhautuminen purkautuu kiukkuna, itkuna ja omaan maailmaan sormi suussa uppoamisena. Ristiriita vision ja taidon välillä on suuri. Lopputulos ei ole täydellinen. Maailma voi romahtaa siihen.

Tunnistan tuossa itseni. Murrosikäisenä ompelin paljon vaatteita. Tein tarkkaa ja huolellista jälkeä, halusin joka tikin olevan täydellinen. Kaikesta tarkkuudesta huolimatta joskus mokasin pahasti. Ainoa ratkaisu oli purkaminen - mikä tarkoitti sitä, että minä itkin ja isäni käytteli ratkojaa. Sitten pyyhin kyyneleeni ja ompelin uudestaan. Täydellisesti.

Miksi kaikista luonteenpiirteistäni juuri tämän on pitänyt periytyä Tiitille? Käsien vapina asettaaa rajansa tekemisen tekniikalle. Laitan toivoni nyt siihen, että visio ja taidot lähentyvät toisiaan vuosien varrella. Ehkä löytyy oma tyyli, jossa epätarkkuus on valttia. Ehkä löytyy ainakin malttia harjoitella lannistumatta.

***

Loppuhuomautus: Flunssa on hellittänyt otettaan Tiitistä, mutta iskenyt kyntensä Touho-parkaan. En ole juuri nukkunut. Olen hoivannut. Tuudittanut, niistänyt ja lääkinnyt. En osaa laittaa suppoa. Siksi meillä käytetään suun kautta otettavaa mikstuuraa. Mies ei edes tiedä, mikä on suppo.

Ja toinen: Tiiti konttailee jo hienosti, kun uskaltaa. Ihanaa vauhdin hurmaa! Tänään katsoimme, kuinka Leo-Pekka Tähti tykitti taas uuden ME:n. Tiiti arveli joskus itsekin kelaavansa yhtä hurjaa vauhtia. Siinä onkin hyvä esikuva!

Sairastuvalta, päivää!

Täällä sitä taas kökötetään kotona molempien poikien kanssa. Kolme päivää päiväkodissa riitti saamaan Tiitin flunssaiseksi. Näin nämä syksyt meillä aina käynnistyvät. Touhonkin nenä tuhisee uhkaavasti. Valmistaudun siis useamman päivän pestiin sairaanhoitajana, jonka jälkeen voinkin sitten kaatua itse petiin. Ei kun juu, eihän äiti voi sairastaa! Pitää siis yrittää pysytellä kaukana pöpöistä. Ei kun ne pöpöthän on pojissa, en minä niistä voi kaukana pysytellä. Hmm. Käsidesi, pelasta minut!

Onneksi olen huomaamattani varautunut tähän tilanteeseen. Ruokaa on valmiina (jos Tiiti nyt ylipäätään suostuu syömään), nenäliinoja löytyy, DVD:itä ja tallennettuja Pikku Kakkosia riittää, särkylääkettäkin on vielä pullossa jäljellä, jos kova kuume iskee. Ainoa, mitä kaipaan, on joku kolo omille päiväunille - pojat kun nukkuvat eri aikoihin joka tapauksessa. Yöt ovat menneet taas Touhon kanssa hulinoidessa, ja kahdenkin tunnin yhtenäinen unijakso on kaukainen haave. Saisiko päiväuniaikaa jostain nettikaupasta? Tai kyllä ne yöunetkin vaihtoehtoisesti kelpaisivat...

 Kuvituksena Tiitin omakuva kesäkuulta. Vähän on poloisen näköinen poika tuossakin.

Tunnustus

 

 

Sain ensimmäisen tunnustukseni! Olen iloinen ja otettu. Sen antoi minulle Äiti blogissaan Kirjojen salainen puutarha. Kiitos!

 

Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

- Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.

- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Jaan tunnustuksen seuraaville blogeille:

SIT UP! 

Usko, toivo ja Pakkaus 

Ukkovallan akka 

Hyvin suunniteltu elämä 

Virkattu lintu 

Vaikea on valita vain viittä kaikkien kivojen blogien joukosta, mutta tänään valikoituivat nämä keskenään vähän erilaisiakin aihepiirejä edustavat blogit.

Back to business

Tänään oli Tiitin ensimmäinen päiväkotipäivä kesäloman ja leikkauksen jälkeen. Aamu oli vähän itkuinen, ja kurjalta tuntui jättää poika suu mutrussa puurolautasen ääreen. Annoin hoitajille ohjeita Tiitin käsittelystä, ja olipa Tiiti itsekin muistutellut päivän mittaan, että pitää "nostaa hellästi". Päivä oli mennyt hyvin, eikä kramppejakaan ollut ollut ollenkaan. Ihanaa! Toivottavasti niitä ei enää tulekaan. Uni ei ollut tullut silmään päiväuniaikaan, ja se kyllä näkyi väsymyksenä illalla.

Tällä kertaa isä käytti Tiitin muskarissa. Nyt oli syksyn eka muskarikerta, ja Tiiti oli ylipäätään ekaa kertaa pyörätuolilla muskarissa. Hyvin oli mennyt, vaikka välillä Tiiti oli kuulemma kulkenut epäilyttävästi metroleikin näköisesti seinän viertä pitkin. No, vipeltäväthän ne muutkin lapset siellä sinne tänne. Tiitin olisi tarkoitus jatkossa olla muskarissa ilman meitä vanhempia avustamassa. (Tai siis toista meistä, ei me sentään molemmat sinne kerralla olla ängetty...) Toivottavasti onnistuu. Pyörätuoli oli kiinnostanut lapsia kovasti. Kun opettaja oli esitellyt pyörätuolin lapsille, Tiiti oli ylpeänä kertonut saaneensa sen apuvälineyksiköstä, ja että kun hän kasvaa isoksi, hän kävelee dallarilla.

Oli omituista viettää pitkä päivä kaksin Touhon kanssa. Kävimme ostoksilla, söimme, nukuimme, pyykkäsimme, leikimme ja kuuntelimme musiikkia. Touho taisi oppia melkein ryömimään ankkalelua tavoitellessaan. Se mokoma kulkeutui aina sentin tai kaksi eteenpäin, kun Touhon sormet tökkäsivät siihen, ja poika tuli huutaen perässä. Hauska sattuma, että aikoinaan Tiiti oppi kääntymään oman kylpyankkansa pudottua käsistä. Ankat saavat meidän pojat liikkeelle!

Tajusin tänään, että meillä ei taida olla kunnollista videokuvaa ainakaan Tiitin pyöräilystä ennen leikkausta. Se sujui jo mallikkaasti, ja nyt Tiiti joutuu varmaan opettelemaan sitäkin uudestaan. Yksi Tiitin lempitouhuja ennen leikkausta oli myös tanssiminen - kontallaan ja istuen lattialla musiikin mukaan pyöriminen ja käsien heiluttelu. Muistaakseni sitä videoitiin jossain vaiheessa, mutta siitäkään en ole varma. Muutama päivä sitten Tiiti halusi taas tanssia, mutta pettyi kovasti, kun huomasi, ettei pystykään siihen. Kokeilimme sitten pyörätuolitanssia, ja se olikin kivaa. Piruetit ainakin ovat hienompia kuin kontaten!

Tuntuu siltä, että Tiiti vähän pelkää liikkumista nyt. Konttaaminenkin sujuu oikeastaan todella hyvin jo, jos minä pidän jaloista kiinni ja konttaan perässä. Samalla minun pitää myös kovaan ääneen päivitellä, miten hurjaa vauhtia Tiiti menee ja etten meinaa pysyä perässä. Tiiti tekee kaiken työn itse, minä vain pidän nilkoista kiinni. Aloin tehdä näin siksi, että leikkauksen jälkeen Tiiti ei uskaltanut liikutella jalkojaan ollenkaan, ja veti niitä vain perässään. Aluksi ihan oikeasti autoin siirtämään jalkaa toisen eteen, mutta vähitellen Tiiti on huomaamattaan ottanut itse vetovastuun. Kerran hän jopa karkasi minulta, mutta pysähtyi heti kun huomasi, etten enää pidäkään kiinni.

Kadonneita taitoja aletaan metsästää lisää tällä viikolla fysioterapian käynnistyessä. Iso työ on edessä pienellä pojalla. Allasterapiastakin on ollut puhetta. Siitä voisi olla paljon apua leikkauksesta kuntoutumiseen, ja olisi se varmasti mukavaa muutenkin. Huomenna alkaa myös toimintaterapia. Se on ihan uusi juttu, ja varmasti Tiitille mieluisaa. Tiivis on Tiitin viikko-ohjelma siis. Onneksi fysio- ja toimintaterapiat tapahtuvat päiväkodissa. Mahdollinen allasterapia olisi sitten yhtenä iltana viikossa. Se siihen uhrattakoon, jos vaan terapia järjestyy.

Harrastuksia

Huomenna yritämme palata arkirutiineihin. Tiiti menee päiväkotiin (vaikka kramppeja on vähän vieläkin, joskus on vaan pakko aloittaa) ja mies töihin (on toki ollut töissä jo kaksi viikkoa), minä jään pitämään kotia pystyssä Touhon kanssa. Kotitöiden ja vauvanhoidon lisäksi aion vähän harrastaa.

Mitä sitten harrastan? Näyttää siltä, että tulevan syksyn ja talven harrastukseni ovat muskari (maanantaisin Tiitin ja torstaisin Touhon), babybrasil (keskiviikkoisin Touhon kanssa - kyseessä siis tanssillinen liikunta vauvan kanssa) ja vauvauinti (sunnuntaisin). Syksyllä olisi myös vauvojen värikylpy tarjolla, jos vaan mahdumme mukaan ryhmään. Harrastan siis lasten kanssa harrastamista.

Entä ihan itse, mitä minä harrastan itseni kanssa? Lukemista iltaisin silmät ristissä, käsitöiden suunnittelemista ja niiden tekemisestä haaveilemista, musiikin kuuntelemista kotona - ei puhettakaan konsertteihin pääsemisestä lähiaikoina. Bloggaamista. Vaunukävelyjä. Paitsi että siinäkin on vauva mukana...

Ostin eilen kirpputorilta askelmittarin ja kaksi jumppavideota siinä toivossa, että syksy saisi minut taas kuntoilemaan. Kesäksi suunnittelemani puistojumpassa käyminen typistyi kahteen kertaan. Muulloin emme olleet kaupungissa, oli muuta ohjelmaa tai satoi niin, ettei jumppaa ollut. Sieluni silmin jo näen, kuinka ensi viikolla laitan DVD:n pyörimään ja jumppaan telkkarin edessä. Kerran tai kaksi. Sitten unohdan koko asian. Yritän silti. Edes kerran viikossa.

Harrastamisesta ylipäätään on tullut aikuisella iällä haasteellista, koska rakkaimmasta harrastuksestani tuli ammatti. Voiko harrastaa työtään? Onko se silloinkin työtä, jos on vanhempainvapaalla, vai muuttuuko se taas harrastukseksi? Tosin pelkoa siitä, että olisi aikaa tai mahdollisuuksia sen enempää tehdä kuin harrastaakaan työtä, ei juurikaan ole.

Kipu

Se ei hellitä. Tiiti saa edelleen kivuliaita kramppeja, välillä tosin myös kivuttomia. Pienikin vääränlainen liike voi aiheuttaa krampin. Tämän päivän viimeinen näytös oli, kun vedin sängyssä hyvässä asennossa makaavalta Tiitiltä sukat pois jalasta. En tajunnut huolehtia siitä, ettei jalka yhtään heilahtaisi, ja tuloksena oli minuuttikaupalla kramppaava jalka ja huutava lapsi. Aiheutin kipua lapselleni. Ottamalla sukat pois jalasta. Huono äiti.

Miten kauan kramppeja tulee? Kai ne joskus loppuvat? Miksei kipulääkitys riitä? Mitä vielä voi tehdä?

Onneksi kipu ei ole jatkuvaa, ja Tiiti on säilyttänyt positiivisen asenteensa ainakin toistaiseksi. Tänään hän jälleen kyseli, milloin voi taas kontata hurjaa vauhtia. En tiedä, lapseni, en tosiaankaan tiedä. Toivottavasti vielä löydät vauhtisi takaisin.

Viikko leikkauksesta

Leikkauksesta kulunut viikko on ollut monisyinen. Tiiti oli jo välillä paremmassa kunnossa, mutta nyt on suunta ollut valitettavasti alaspäin. Kipukohtauksia on tullut viime päivinä enenevässä määrin. Aluksi emme tajunneet, millaisesta kivusta on kyse ja mihin sattuu, mutta tänä aamuna Tiiti osasi vähän selventää. Ilmeisesti leikkauspäivänä pahoin vaivanneet krampit ovat taas palanneet. Niitä tulee herkästi erityisesti, kun Tiitiä käsitellään - nostaessa, laskiessa, pukiessa, vaippaa vaihtaessa.

Soitin sairaalaan, jossa hoitaja jätti soittopyynnön Tiitin leikanneelle kirurgille. Tämä soittikin pian takaisin. Kuulemma on ihan tavallista, että kramppeja vieläkin tulee, mutta kipua pitää nyt lääkitä entistä aktiivisemmin. Niinpä Tiiti nauttii nyt Panadolia ja Pronaxenia aamuin illoin seuraavan viikon ajan sattui tai ei. Juuri nyt luottamus tämänkään cocktailin voimaan ei ole suuri: Tiiti heräsi tovi sitten kipua itkien. Toivon, että osa itkusta johtui enemmänkin kramppiin heräämisen säikähtämisestä kuin kivusta sinänsä. Onneksi poika rauhoittui melko nopeasti.

Olisi tärkeää saada Tiiti nyt uskaltautumaan kunnolla liikkumaankin. Tänään aamuiset krampit aiheuttivat sen, etten saanut poikaa houkuteltua lattialle leikkimään ennen kuin vasta iltapäivällä. Silloinkin hän vältteli konttaamista ja veti itseään istuvassa asennossa käsivoimin pitkin lattiaa. Vähitellen löytyi konttausasento, mutta jalat tulivat yhtenä pakettina käsien perässä. Illalla onnistui jo vuorotahtinen konttaaminenkin - hitaasti ja varovaisesti, mutta kumminkin.

Päiväkotiin emme halua Tiitiä viedä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että kivut pysyvät kurissa. Äitini on täällä vielä perjantaihin asti auttelemassa. Apua on todellakin tarvittu. Kuluneen viikon aikana Touho on kehittynyt aktiiviseksi kierijäksi, tänään huomasin hänen jopa vetävän käsillään itseään eteenpäin lattialla. Touho on myös alkanut syödä isoja annoksia soseita ja kiljua korviaraastavalla äänellä, jos on nälkäinen, väsynyt tai kyllästynyt - tai jos lelu karkaa käsistä. Tähän kun yhdistää sen, että Tiitiä pitää nostella ja siirrellä äärimmäisen varovasti kramppien välttämiseksi ja että hän vaatii tavallista enemmän apua, olisin yksin lasten kanssa aika mahdottomassa tilanteessa miehen ollessa töissä.

Nyt en toivo mitään muuta maailmassa niin paljon kuin sitä, että ikävät ja kivuliaat krampit loppuisivat. Sitten Tiiti pääsisi peloitta keskittymään rakenteluleikkeihinsä ja metroiluun. Kyllä, Tampereella on edelleen metro. Välillä se on pyörätuolin muodossa, välillä bussin, joskus jopa jugurttipurkin. Äänestä ei voi koskaan erehtyä. <3

Nukkumiskuvioita

Useankin lapsiperheen nukkumisjärjestelyt tähtäävät siihen, että kaikki nukkuvat mahdollisimman hyvin. Meillä on viime aikoihin asti toiminut järjestely, jossa minä nukun Touhon kanssa "vanhempien makuuhuoneessa" parisängyssä, ja mies nukkuu Tiitin kanssa "Tiitin huoneessa", jossa Tiitillä on oma sänky, miehellä patja lattialla. Toista sänkyä sinne ei mahdu.

Mitä me tällä asemoinnilla voitamme? Helpot yöimetykset minulle, Tiitille ja miehelle nukkumarauhan Touhon heräillessä, miehelle mahdollisuuden levätä tai vaikka jo nukahtaa Tiitiä nukuttaessaan (mikä saattaa kestää puolisentoista tuntia), Tiitille turvaa, jos hän herää yöllä ja meille vanhemmille selkeän vastuunjaon öisen lastenhoidon suhteen.

Nyt on yksi ongelma astunut mukaan nukkumiskuvioihin: Touho liikkuu jo sen verran paljon, että pinnasänky olisi turvallisempi nukkumapaikka hänelle. Makuuhuoneemme on niin pieni ja niin täynnä kaappeja, että parisänkyä ei saa pitkältä sivultaan kiinni seinään. Lämpöpatterikin on esteenä. Nyt sängyn ja seinän väliin on tungettu iso matkalaukku ja kaikki liikenevät tyynyt putoamista estämään. Toisaalta huoneeseen ei myöskään mahdu parisängyn lisäksi pinnasänkyä. Ainakaan, jos meinaamme saada kaappien ovet auki.

Pitäisi siis ostaa kapeampi sänky. 120 cm leveä sänky ja pinnasänky mahtuisivat huoneeseen, ja sängyn saisi pitkältä sivultaan seinään kiinni. Näin mahdollistuisi tarvittaessa vierekkäin Touhon kanssa nukkuminenkin. Kellään ei vaan nyt ole energiaa mihinkään sängyn ostamiseen. Rahaakaan ei liikaa ole, eikä houkuta ajatus parisängyn ja sen patjojen varastoimisesta ennestäänkin ahtaaseen kellarikomeroomme.

"Tiitin huone" puolestaan on nykyisellään yhdistetty eteisen jatke ja makuuhuone. Sinne on ollut pakko sijoittaa Tiitin pukemispenkki ja ulkovaatteet, muunneltavien tuplarattaiden kulloinkin käyttämättömänä olevat osat ja pyörätuoli. Lisäksi siellä on kirjahylly täynnä kirjoja, Tiitin sänky ja miehen patja,joka on kaappien edessä niin, että kaapinovet aukeavat patjan päälle. Sekava romuhuone siis, jossa ei kenenkään ole kiva nukkua. Jotain pitäisi tehdä siis tällekin huoneelle.

Yksi mahdollisuus olisi asentaa paljeovi "leikkitilan" (joka on myös tavallaan työtilani, heh!) ja olohuoneen väliin ja tehdä nykyisestä leikkitilasta uusi huone Tiitille. Piano ja työpöytäni saisivat siirtyä nykyiseen "Tiitin huoneeseen". Tämä olisi ihan mahdollinen ratkaisu, jos vuokranantaja vaan hyväksyisi paljeoven asentamisen. Arvatkaa, onko kellään energiaa tämän järjestelyn toteuttamiseen? Vaatisi remonttireiskaa ja pianonkantoapua ja kamalasti järjestelypuuhaa, ja rahaakin kuluisi.

Nukkumisjärjestelymme ratkeaisivat kerralla, jos löytäisimme perheellemme tarkoituksenmukaisen asunnon. Sen ostaminenhan ei tunnetusti maksa paljon, eikä muuttamisessakaan paljon vaivaa ole...