Mielen huoltoa

Kävin viime viikolla neuvolapsykologilla. Mennessäni mietin, miksi oikeastaan olin varannut ajan sinne. Tilanne on kovasti jo helpottunut, eikä maailma enää tunnu niin mustalta. Olen tehnyt pieniä muutoksia arkeen ja saanut elämän rullaamaan parempaan malliin. En kuitenkaan halunnut peruuttaa sovittua aikaa, koska paljon on myllerrystä mielessä edelleen.

Keskustelu psykologin kanssa oli oikein hyvä, vaikka jälkeenpäin jäin harmittelemaan sitä, miten paljon keskityimme Tiitin ongelmiin ja niiden nostattamiin tuntemuksiin. Seuraavalla kerralla haluaisin pystyä puhumaan myös muista asioista.

Yksi psykologin esittämä kysymys jäi erityisen tärkeänä mieleeni. Hän nimittäin kysyi minulta, olenko antanut itselleni luvan iloita Touhon vammattomuudesta ja normaalista kehityksestä. Oli helppo vastata, että kyllä, ilman muuta, mutta sitten pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin. Kovin usein tuntuu, että iloon Touhon touhuista liittyy vähintään ripaus surua siitä, mitä en ole saanut kokea Tiitin kanssa. Välillä myös huomaan, että koetan vähän painaa piiloon riemuani vaikkapa jostain Touhon uudesta taidosta - ikään kuin kunnioittaakseni sitä, ettei Tiiti kykene samaan.

Entä vammattomuus sinänsä? Olenko iloinen Touhon vammattomudesta? Toki olen: kukapa sitä nyt toivoisi lapselleen minkäänlaisia ylimääräisiä haasteita elämäänsä. Olen iloinen siitä, että saan seurata normilapsen normaalia kehitystä. Se ei vähennä iloani Tiitistä tai Tiitin kehityksestä. Tärkeintä Touhossa ei kuitenkaan ole hänen vammattomuutensa: me emme halunneet toista lasta saadaksemme vammattoman lapsen, vaan lapsen ylipäätään. Touho ei ole korjattu painos Tiitistä. Sellaista ei tarvita, Tiiti on täydellinen sellaisenaan.

Minulle jäi psykologista hieman sellainen olo, että hän oletti minun kokevan kaikkien meidän ongelmiemme johtuvan tavalla tai toisella Tiitistä. Näin ei missään tapauksessa ole. Tiedostan erittäin hyvin, että perhe-elämämme on monella tavalla ihan tavallista kaksilapsisen perheen elämää. Haluaisinkin ehkä löytää keinon keskustella niistä ihan tavallisista ongelmista: kahden lapsen äitiyden mukanaan tuomasta riittämättömyyden tunteesta, huonosti nukuttujen öiden vaikutuksesta koko perheen ilmapiiriin ja parisuhteeseen sekä arjen rutiinien joskus kuristavalta tuntuvaan tylsyyteen.

Seuraavaa keskustelua odotellessa keskityn pitämään itsestäni huolta. Ulkoilen, liikun, nukun ja syön hyvin. Jo nyt koen itseni ihan toiseksi ihmiseksi kuin vielä kolmisen viikkoa sitten. Suunta on oikea, koetan siis vain pysytellä polulla.

Voi itku!

Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.

Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.

Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.

Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.

Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.

Joukossa mukana!

Kun odotin Tiitiä, tutustuin neuvolan kautta muutamaan niin ikään esikoistaan odottavaan äitiin. Tapasimme raskausaikana säännöllisesti erään tutkimusprojektin merkeissä, ja jatkoimme tapaamisiamme omin ehdoin projektin päätyttyä. Lapsemme syntyivät kahden ja puolen kuukauden sisään, ja Tiiti oli ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa jo ennen laskettua aikaansa. Tuolloin olin onnellinen ja ylpeä vauvastani, jonka pienuutta ja suloisuutta kaikki ihastelivat. Tunsin kuitenkin kokeneeni jotain ihan erilaista kuin muut. Olihan Tiiti syntynyt ennenaikaisesti, ja ne vauvat, joiden laskettu aika piti olla samaan aikaan Tiitin kanssa, olivat vielä turvassa äitiensä masuissa.

Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.

Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.

Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.

Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.

Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.

Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.

Kipu

Se ei hellitä. Tiiti saa edelleen kivuliaita kramppeja, välillä tosin myös kivuttomia. Pienikin vääränlainen liike voi aiheuttaa krampin. Tämän päivän viimeinen näytös oli, kun vedin sängyssä hyvässä asennossa makaavalta Tiitiltä sukat pois jalasta. En tajunnut huolehtia siitä, ettei jalka yhtään heilahtaisi, ja tuloksena oli minuuttikaupalla kramppaava jalka ja huutava lapsi. Aiheutin kipua lapselleni. Ottamalla sukat pois jalasta. Huono äiti.

Miten kauan kramppeja tulee? Kai ne joskus loppuvat? Miksei kipulääkitys riitä? Mitä vielä voi tehdä?

Onneksi kipu ei ole jatkuvaa, ja Tiiti on säilyttänyt positiivisen asenteensa ainakin toistaiseksi. Tänään hän jälleen kyseli, milloin voi taas kontata hurjaa vauhtia. En tiedä, lapseni, en tosiaankaan tiedä. Toivottavasti vielä löydät vauhtisi takaisin.

Leikkauspäivä

Tänään se suuri päivä sitten oli. Menimme aamulla iloisen pojan kanssa sairaalaan. Jonkin aikaa leikkihuoneessa leikittyämme Tiiti sai esilääkityksen ja pääsi sänkyajelulle ja jopa kiinnostavaan potilashissiin. Leikkaussalissa hänet nukutettiin syliini. Veltto poika siirrettiin leikkauspöydälle, ja lähdimme mieheni kanssa kotiin.

Kotona odotti nälkäinen Touho ukin ja mummon kanssa. Imetyksen, lounaan ja toisen imetyksen jälkeen suuntasimme Pyynikin näkötornille munkkikahville jotain odotteluajalla tehdäksemme. Kymmenet ampiaiset terrorisoivat kahvilaa niin sisällä kuin terassillakin, joten kovin leppoisa kahvihetki ei ollut.

Takaisin osastolle menimme juuri, kun Tiiti oli tuotu sinne heräämöstä kipeänä ja itkuisena. Jalat kramppailivat, ja poika oli poissa tolaltaan. Lisää kipulääkettä ei voinut jostain syystä heti antaa, joten oli tyydyttävä äidin halaukseen. Kipu oli selvästi todella voimakasta. Iltavuoron hoitaja ottikin onneksi heti tultuaan yhteyttä anestesialääkäriin, ja sai luvan lääkitä kipua tehokkaammin. Lääke, kylmägeelipussit ja sopivaksi löytynyt asento yhdessä pitivätkin pahimman kivun lopulta kurissa.

Luimme kirjoja ja ihastelimme uutta autolelua. Tiitillä oli kova jano, ja hän joi ensin vettä ja sitten mehua. Kun niistä ei tullut paha olo, uskalsimme antaa päivällisellä ruokaakin. Virhe. Puolikkaan leivän syötyään Tiiti oksensi, ja kaikki lakanat ja vaatteet menivät vaihtoon. Poikaa piti tietysti nostella ja käännellä, ja se sai kivut taas yltymään. Vielä toisenkin kerran jouduimme saman urakan tekemään. Loppupäivä menikin ruuatta. Koko päivä siis. Tiiti olisi ollut valmis syömään jopa puuroa, jos vaan olisi annettu. Voi pientä.

Vielä ennen lähtöäni tuli vaippaan pissa, joka lirahti sängylle - taas lakanat vaihtoon. Yhdessä löysimme hyvän asennon, ja tuutulaulu laulettuani jätin Tiitin isänsä kanssa sairaalaan. Tunni sisään Tiiti oli onneksi nukahtanut. Toivottavasti nukkuukin hyvin. Itse tulin kotiin Touhon ja vanhempieni kanssa. Touho oli roikkunut mukana sairaalassa iltapäivästä asti. Hankalaa oli saada vauvaa viihtymään ja jopa syömään siellä.

Toivoimme tapaavamme lääkärin aamulla ennen leikkausta. Emme nähneet hänestä vilaustakaan. Leikkauksen jälkeen lääkäri onnistui käymään huoneessa juuri silloin, kun itse olin puhelimessa osaston ulkopuolella. Arvatkaa, harmittiko! Mieheni mukaan lääkäri oli kertonut leikkauksen menneen hyvin. Molemmista jaloista oli katkaistu niitä jänteitä. Ne kuulemma kasvavat takaisin. En todellakaan ymmärrä edelleenkään, miten, mutta kai lääkärin sanaan on luotettava. Ehkä ne jänteet takaisin kasvettuaan ovat pidemmät tai jotain. Muutenhan tässä ei olisi järkeä. Botoxia oli pistetty oikeaan jalkaan - ilmeisesti juuri niihin lihaksiin, joiden jänteitä katkaistiin. Ainakaan mies ei puhunut muusta.

Tuo kramppailu yllätti meidät täysin. Muistin kuitenkin lukeneeni jostain (netistä, mistäs muualta), että niitä voi hyvinkin tulla jänneoperaation jälkeen. En vaan osannut aavistaa, että krampit olisivat niin kivuliaita. Toisaalta tietysti ne ovat  - onhan samoja lihaksia juuri sorkittu oikein kunnolla.

Olen hirveän harmissani siitä, että pieni Tiiti joutui kokemaan niin paljon kipua. Varsinkin aluksi kipulääkitys tuntui täysin riittämättömältä. Siihen kun lisää vielä koko tilanteen aiheuttaman pelon ja hämmennyksen, niin ihan liikaa oli Tiitillä kestettävänään. Onneksi välillä oli hyviäkin hetkiä, ja onneksi Tiiti sai lopulta unen päästä kiinni. Muuten en saisi itse nukuttua.

Huomenna pitäisi pojan jo päästä kotiin. Aika hurjalta tuntuu tämän päivän jälkeen, mutta huomenna on toki varmaan jo ihan toinen tilanne. Haavat näyttivät pikaisesti katsottuna paljon isommilta kuin mitä osasin odottaa. Toivottavasti ne paranevat hyvin. Hankalassa paikassa ne ovat; nivusissa juuri vaipan rajalla. Lääkärin mukaan ne ovat jo viikon kuluttua siinä kunnossa, että voi aloittaa jumppaamisen. Tuntuu absurdilta, mutta ehkä näin tosiaan voi olla.

Nyt antaisin kaikkeni, että yö menisi hyvin, ja Tiiti voisi huomenna olla jo iloisemmalla mielellä ja kivuttomampi. Luulenpa, että tätä sairaalareissua meillä käsitellään vielä pitkään. Toivottavasti ei jää kamalaa sairaalapelkoa ja traumaa kuitenkaan.

Tuntematon tulevaisuus

Tänään selvisi se, mitä pelkäsinkin. Leikkaus paitsi poistaa (ainakin toistaiseksi) lonkkaluksaation riskin, myös taannuttaa Tiitin liikunnallisia taitoja. Kun asentoa ylläpitävien lihasten spastisuus vähenee operaation myötä, myös lihasvoima vähenee, ja esim. pystyasennon hallinta tulee entistä vaikeammaksi. Hyvä puoli tässä on se, että liikkumista voi lähteä sitten rakentamaan ikään kuin uudelta pohjalta, mikä voi mahdollistaa parempien liikeratojen löytämisen. Huono puoli taas on se takapakki ylipäätään.

Sydäntäni raastaa ajatus siitä, että Tiiti ei kohta voi liikkua samalla tavalla kuin nyt. Kuinka käy konttaamisen? Entä istumisen? Miten leikkiminen onnistuu? Tärkeimpänä kaikesta: miten Tiiti tilanteeseen reagoi? Pitääkö minun osata valmistella Tiitiä tähänkin jotenkin? Kertoa, että vaivalla opitut taidot katoavat tai ainakin heikkenevät, ja että edessä on työläs vaihe, jolloin pitää opetella tekemään asioita uudelleen.

Tiitille pistetään leikkauksen yhteydessä Botoxia ymmärtääkseni paitsi pohkeisiin niin myös leikattaviin lihaksiin. Miten erilaisilta jalkojen täytyykään tuntua toimenpiteiden jälkeen! Kuinka siihen voi valmistaa lasta, kun ei voi itsekään tietää, miltä se tuntuu?

Huomenna menemme vielä jumppaamaan oman fysioterapeutin kanssa. Sitten onkin edessä leikkaus ja tuntematon tulevaisuus. Pelottaa.

Sairaalareissuun valmistautumista

Eilen kolahti postiluukusta leikkauskutsu paperilla. Olin iloisesti yllättynyt, kun kuoressa olivat mukana myös nämä:

Toisessa lehtisessä leijona esittelee lasten ja nuorten kirurgista osastoa ja sen toimintaa. Toisessa käydään läpi Ellin sairaalareissu yksityiskohtaisesti saapumisesta toimenpiteeseen valmistautumiseen ja heräämisestä kotiinlähtöön. Olen todella kiitollinen siitä, että sairaala helpottaa näin hienolla tavalla tulevaan leikkaukseen valmistautumista lapsen kanssa.

Olemme tänään lukeneet molemmat lehtiset jo moneen kertaan läpi ja samalla jutelleet Tiitin omasta toimenpiteestä. Tiiti tietää nyt menevänsä sairaalaan, jossa korjataan hänen lonkkiaan ja ehkä myös pohkeita. Itku Tiitille tuli, kun ensimmäistä kertaa asiasta oli puhetta, ja tärkeä kysymys oli, tulemmeko me vanhemmat mukaan sairaalaan. Tietysti tulemme, ja isä jää yöksikin. Myös oma uninalle tulee mukaan.

Soitin eilen lastenneurolle, ja sovimme, että Botoxin tarve arvioidaan viimeistään keskiviikkona ennen leikkausta. Sanoin myös, että tarvittaessa pääsemme tulemaan lyhyelläkin varoitusajalla ennen keskiviikkoa, jos se syystä tai toisesta on tarkoituksenmukaisempaa. Maanantaina olisi paikalla se lastenneurologi, jonka piti alun perin tehdä arvio ja mahdolliset pistoksetkin. Toivon, että pääsisimme tapaamaan häntä.

Huomaan olevani todella jännittynyt leikkauksen takia. Viime yönä en meinannut saada nukuttua, kun mietin asiaa, ja aamulla heräsin sairaala-ajatuksiin. Ottaa koville ajatella pientä poikaani tuollaisessa kovassa tilanteessa, ja varsinkin leikkauksen jälkeiset kivut pelottavat. Minua myös ihan rehellisesti harmittaa, että ylipäätään tällaisia toimenpiteitä joudutaan tekemään.

En voi olla miettimättä, olisiko jotain ollut tehtävissä aiemmin. Ehkä SWASH-ortoosi, joka oli käytössä vielä vuosi sitten, olisi voinut auttaa - mutta se jätettiin pois käytöstä fysioterapeuttien arvioitua sen tarpeettomaksi. Entä mikä vaikutus Tiitin kuntoutukseen oli minun pitkällä sairaalajaksollani ja sitä edeltäneellä ja seuranneella toimintakyvyttömyydelläni? Jos olisin ollut pelissä mukana lokakuusta helmikuuhun, olisi Tiiti varmasti saanut enemmän kotijumppaa kuin nyt, kun mies joutui yksin huolehtimaan kaikesta kotona. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole voinut auttaa Tiitiä.

Nyt tarvitsisin aimo annoksen zen-mieltä. Itsesyytökset ovat turhia, eikä ketään auta menneiden märehtiminen sen enempää kuin tulevan pelkääminenkään. Tilanne on vain hyväksyttävä ja elettävä se läpi - niin vaikeaa kuin se onkin.

Piikkiä kinttuihin

Viime kuussa kahden reissun välisen ison pakkausoperaation ollessa käynnissä minulle soitettiin sairaalasta. Sairaanhoitaja viittasi kirurgin lausuntoon Tiitin viime osastojaksolta maaliskuulta ja kertoi, että elokuussa tutkittaisiin taas Tiitin jalkojen tilanne. Tarvittaessa pistettäisiin botuliinia jo samana päivänä, jos annamme siihen luvan. Eipä siinä mitään. Emme vaan olleet saaneet kyseistä kirurgin lausuntoa, joten emme olleet ihan kartalla asiasta.

Kun pari päivää sitten kotiuduimme, odotti eteisessä isossa postikasassa kaksi kirjettä sairaalasta. Toinen oli se kirurgin lausunto ja toinen oli kutsu osastolle elokuun lopussa fysioterapeutin ja lastenneurologin arvioon ja mahdollisesti botuliinipistoksia saamaan. Mukana oli myös opaskirjanen botuliinista. En ole vielä jaksanut lukea sitä kunnolla. Ensin halusin suomentaa kirurgin lausunnon. Mikäli päädyin ymmärtämään oikein, on Tiitin lonkkien tilanne sellainen, että luksaation estämiseksi olisi paikallaan tehdä jänteenkatkaisu sisäreiden lähentäjälihaksiin sekä lonkankoukistajiin. Ilmeisesti botuliinilla olisi tarkoitus viivyttää kyseisen toimenpiteen tekemistä.

Apua! Olin maaliskuiseen osastojaksoon asti työntänyt pois mielestäni, että Tiiti voi joskus tarvita kirurginkin apua. Fysioterapeutit ovat aina puhuneet siihen sävyyn, että "pidetään kirurgi loitolla puukkoineen". Osastolla sävy muuttui "seurataan tilannetta" -meiningiksi. Nyt ei siis enää seurata, vaan toimitaan. En tietenkään halua, että Tiitin lonkat luksoituvat. Siksi on leikattava ajoissa. Ja jos leikkaus on estettävissä tai viivytettävissä Botoxin avulla, niin tietysti sitä on pistettävä. En vaan haluaisi, että lapseni joutuisi tällaisiin toimenpiteisiin.

On ikävää, että saimme taas tällaisesta tärkeästä ja isosta asiasta tiedon sairaalalta kirjeitse lääkärinlatinalla - ja vielä kirjoitusvirhein höystettynä. Aikanaan saimme samalla tavalla Tiitin MRI-lausunnon postitse kotiin. Google kertoi minulle, että lausunnossa mainitun periventrikulaarisen leukomalasian seurauksena on CP-oireyhtymä. (Mikä? Meidän lapsellako? Miksi?) Lausuntoa vauvaperhetyöntekijälle ja sairaalan fysioterapeutille näyttäessäni sain molemmilta saman vastauksen: "Asemani puolesta en voi kertoa muuta kuin että Tiitin motorista kehitystä tulee seurata nyt tarkkaan." Samat henkilöt toki vaikuttivat siihen, että lääkärin kontrollia aikaistettiin puolellatoista kuukaudella, mutta siihen ja selityksen saamiseen oli silti monta viikkoa odotettavana.

Miksi sairaalasta ei voitaisi suoraan kutsua lääkärin vastaanotolle kuulemaan tällaisia ikäviä lausuntoja? Miksi lähetetään kotiin lausuntoja, joista ei ilman alan koulutusta voi saada edes selvää? Miksei anneta heti mahdollisuutta kysyä ja saada vastauksia, miksi pitää odottaa viikkokaupalla? Nythän sairaalasta sentään soitettiin. Olisi vaan ollut kiva, jos puhelun aikana olisi tullut selväksi, mistä tarkkaan ottaen on kyse. Jäin nimittäin siihen uskoon, että kyse on nilkoista ja pohkeista, eikä mistään jänneoperaatiosta puhuttu mitään. Entä miksi kirurgilta meni yli kolme kuukautta aikaa antaa lausuntonsa? Oli helppo ajatella, että meihin olisi otettu yhteyttä, jos jotain tarvetta olisi ollut.

Miksi minulla on sellainen olo kuin sairaalan koneisto ei kunnioittaisi tunteitamme?

Energiaa

Eilinen neuvolakäynti meni mallikkaasti. Tiiti teki tehtäviä innokkaasti, osasi mitä osasi ja hyvällä yrityksellä paikkasi loput. Kuulon testaaminen oli vielä haastavaa, kun ei Tiitiäinen oikein muistanut kertoa meille, milloin kuuli jotain. Yritetään syksyllä uudestaan. Rokotettaessa poika ei inahtanutkaan. Taitaa olla harvinainen tapaus terkkarin reaktiosta päätellen.

Mittaustulokset jäivät harmittamaan. Maaliskuisella osastojaksolla sairaalan ravitsemussuunnittelija antoi rajan, minkä yli painon pitäisi kivuta tähän neuvolakäyntiin mennessä. No ei kivunnut. Soitin siis tänään kyseiselle ravitsemussuunnittelijalle, joka antoi kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaisimme tutulla linjalla ja seuraisimme tilannetta syksyyn tai ottaisimme suosiolla energialisän (Fantomalt) käyttöön. Päädyimme jälkimmäiseen.

On aika lyöty olo. En olisi ikinä uskonut, että lapsen ravitseminen voisi olla näin vaikeaa. Millainen äiti ei saa lastaan ravittua kunnolla? Mitä teemme väärin? Ruokailut ovat olleet meidän perheemme kipupisteitä jo kauan. Pienikin väärä ele väärään aikaan voi tuhota hyvin alkaneen ruokailun Tiitiltä, jos sitä alkuun edes saadaan. Vähemmästäkin tulee kireä tunnelma ruokapöytään, ja kierre on valmis. Jos joku osaisi purkaa tämän noidankehän, olisin ikuisesti kiitollinen. Jospa Fantomalt olisi meidän taikajauheemme.

Keho muistaa

Merkillistä, miten asiat jäävät kehon muistiin. Viikonloppuna käytin itkuhälytintä ensimmäistä kertaa Touhon kanssa. Siitä aika ajoin kuuluva kohina (reagointi liikkeeseen) sai minut miltei pois tolaltani. Se oli sama ääni, joka esti minua nukkumasta päiväunia Tiitin vauva-aikana pahimman väsymykseni vallassa. Tällä kertaa väsymys ei ollut yhtä armoton, en ollut edes yksin vauvan kanssa, ja tiesin kaiken olevan kunnossa. Silti joka kerta, kun hälytin kohisi, tunsin epämiellyttävän stressipiikin kehossani. Sydämeni tykytti ja aistini valpastuivat. Olisin halunnut juosta vauvan luo, vaikka tiesin, että se olisi turhaa. Pidättelin itkua enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Jatkossa aion jättää vain ikkunan auki, jos Touho nukkuu parvekkeella. En halua kuulla sitä kohinaa enää koskaan.

Onneksi keho muistaa myös mukavia asioita. Kun Tiiti oli kaksivuotias, siskoni sai vauvan. Sylitellessäni tuota vastasyntynyttä tunsin maidon nousevan rintoihini. Ei kai se oikeasti voinut nousta, mutta tunne oli todella voimakas ja aito. Saman tuntemuksen koin ensimmäistä kertaa Tiitin ollessa neljän päivän ikäinen. Sain hänet silloin syliini keskoskaapista. Pieni ja hauras, letkujen ja piuhojen ympäröimä poikani painautui rintakehääni vasten, käänsi päätään ja nukahti. Minun oli hyvä olla. Aistin jokaisella solullani Tiitin läheisyyden ja rentouduin. Rintojani kuumotti ja pakotti. Maidon tulvahdus. Rakkauden läikähdys.