Voi itku!

Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.

Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.

Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.

Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.

Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.

Kotielämää ja sairaalakäyntejä

Tuntuu, ettei aikaa ja energiaa millään riitä kunnon postauksen kirjoittamiseen. Yritän nyt kuitenkin. Joululomalta palattuamme olemme yrittäneet saada elämäämme johonkin järjestykseen, ja vähitellen näyttää ihan lupaavalta. Touho on nukkunut nyt kolme yötä ilman imetyksiä ja ilman tuttia - ja minä olen nukkunut ne kolme yötä keskeytyksettömiä unia toisessa huoneessa miehen hoitaessa yöheräilyt. Viime yönä herätyksiä oli ollut enää aamun lähestyessä, joten tiukka linja taitaa todellakin tuottaa tulosta. Mahtavaa!

Touho on aika vaativassa vaiheessa muutenkin kuin öisen hulinoinnin suhteen. Koko ajan pitää vahtia menoa, touhuta ja sylittää. Kuukauden sisällä vauva on alkanut muuttua taaperoksi. Taaperoksi, jolla on Luja Oma Tahto. Jos haluaa äidin syliin, ei isä kelpaa ja toisin päin. Jos haluaa kaukosäätimen tai kännykän, se on saatava hypisteltäväksi. Jos haluaa sotkea Tiitin leikit, on niiden sekaan päästävä. Viimeksi mainittu aiheuttaa molemmille lapsille suuria kriisejä pitkit päivää. Eilen purskahdin kerran jo itkuun lasten nähden, kun vinkumista, kitinää, kiljumista ja väninää oli jatkunut jo ties kuinka kauan, eikä loppua näkynyt. Se taisi vähän säikäyttää Tiitiä, mutta itkimme sitten sylikkäin ja rauhoituimme yhdessä.

Odotan hartaasti sitä päivää, kun pojat alkavat osata leikkiä yhdessä. Jotain orastusta siitä on ollut näkyvissä. Eräänä iltana meillä mentiin eräänlaista konttaushippaa ympäri asuntoa. Sitä tosin säesti Tiitin kiljuminen ja Touhon nauru, mutta molemmilla oli selvästi hauskaa. Tiiti siis kiljui sitä, ettei Touho saisi tulla hänen peräänsä, mutta kun Touho kääntyi toiseen suuntaan, lähti Tiiti kuitenkin ajamaan pikkuveljeä takaa.

Tiitin kanssa olemme käyneet jo kahdesti sairaalassa tämän vuoden puolella. Ensin oli elokuisen leikkauksen kontrollikäynti. Aluksi otettiin lonkkaröntgen, mikä oli Tiitistä ilmeisen kiehtovaa ja jännittävää. Ensimmäistä kertaa pystyin valmistelemaan Tiitiä röntgenkuvaukseen. Tavallisesti sinne on aina menty yllättäen kesken osastojakson ilman ennakkovaroitusta. Nyt iso laite ei enää pelottanut, eikä itkua tullut. Tarraa Tiiti osasi pyytää röntgenhoitajalta jo ennen kuin oli noussut pöydältä.

Päivän varsinainen anti oli ortopedin tapaaminen. Olin etukäteen miettinyt vaikka mitä kysymyksiä, joita olisin halunnut hänelle esittää, mutta puolet niistä unohtuivat kiireisen ja sekavan tuntuisessa tilanteessa. Paikalla oli ortopedin lisäksi fysioterapeutti, lastenneurologiaan erikoistuva lääkäri ja hoitaja. Jokainen kyseli jotain sikin sokin, ja keskustelu poukkoili asiasta toiseen. Sen verran sain valoa asioihin, että ei ole kovinkaan tavallista, että Tiitin ikäiselle lapselle joudutaan tekemään sen kaltaisia operaatioita kuin nyt tehtiin. Koska näin varhain on jouduttu leikkaamaan, saattaa se tietää uusintaleikkausta jossain vaiheessa. Nyt tilanne toki on lonkkien osalta parempi kuin ennen leikkausta. Röntgenkuvista kuitenkin näkyy, etteivät reisiluut ole vieläkään ihan täysin siellä, missä pitäisi, joten vuosittainen seuranta on tarpeen. Seuraava kontrolli tässä asiassa on elokuussa. Sitä, miksi Tiitin tilanne on tällainen, ei kukaan valottanut, enkä saanut sitä kysytyksi.

Tutkittuaan Tiitiä ja tarkkailtuaan tämän kävelemistä (työntökärryn kanssa ilman kenkiä) ortopedi ja fysioterapeutti päättivät ottaa vetoketjuortoosit öiseen käyttöön. Nilkat ovat jäykistyneet leikkauksen jälkeen selvästi. Ilmeisesti se, että spastisuutta on lonkkien seudulla nyt vähemmän, on kompensoitunut nilkkojen huonommalla tilanteella. Olen tämän huomannut itsekin. Nyt on huolehdittava nilkkojen ja akillesjänteen tilanteesta, ettei pääse syntymään kontraktuuria tai muuta ikävää peruuttamatonta haittaa.

Viimeisenä oli jäljellä ravitsemussuunnittelijan tapaaminen. Olin toimittanut hänelle kolmen päivän ruokapäiväkirjat etukäteen, ja niistä kävi ilmi, että ravitsemustilanne on nyt aiempaa parempi. Tämä on ollut näppituntuma kotonakin. Kun osastolla otetut mitatkin näyttivät suhteellisen painon nousseen, ei syytä seurantakäynteihin enää ole kuin siinä tapauksessa, että jotain erityistä tarvetta ilmenee. Ravintolisiä jatketaan entiseen malliin, kunnes suhteellinen paino on vielä vähän parempi, mutta sitten niitä voi jättää asteittain pois.

Olen helpottunut siitä, että paino on lähtenyt vähän nousemaan, mutta samalla hämilläni siitä, että pituutta ei juuri tunnu kertyvän. Siihen ei ravitsemussuunnittelija puuttunut millään tavalla, enkä itsekään hänen juttusillaan ollessani hoksannut tuota asiaa. Maaliskuisella osastojaksolla aion kyllä puhua taas näistä kasvuasioistakin enemmän. Tiiti on siis nyt 4,5-vuotias ja pituutta on 90,5 cm. Ei kovin paljon.

Seuraavana päivänä palasimme sairaalaan vetoketjuortoosien tekemistä varten. Kaksi fyssaria teki ortoosit sutjakkaasti. Oikeaa nilkkaa ei saanut ihan 90 asteen kulmaan, koska se ei vaan antanut periksi niin paljon. Jos se notkistuu ortoosin käytön myötä, voi jossain vaiheessa tehdä sitten uuden oikeassa kulmassa olevan. Eilen kokeilimme ortooseja valveilla ollessa, ja vajaan tunnin käytön jälkeen Tiiti pyysi ottamaan ne pois. Molemmissa nilkoissa oli ikävä painauma ortoosin jäljiltä. Tänä iltana olisi tarkoitus kokeilla laittaa ortoosit jo yöksi jalkaan. Jos nukkumisesta ei tule mitään tai jos punaisia jälkiä edelleen jää, pitää ottaa yhteyttä sairaalaan. Voi olla, että Tiiti tarvitsee Botoxia pohkeisiinsa pystyäkseen käyttämään ortooseja. Kovasti toivon, ettei sitä tarvitsisi nyt pistää, mutta katsotaan nyt rauhassa ensin. Jännittää kyllä, miten ensi yö ortoosien kanssa sujuu.


Tällaiset ortoosit Tiiti saa yöksi jalkaansa. Voin sanoa, että minulla ei varmaan uni tulisi. Kuva täältä.

Vauhdikas alku on saatu tälle vuodelle. Tänään olemme menossa katsomaan asuntoja. Saapa nähdä, pääsemmekö vihdoin tänä vuonna ostamaan oman asunnon. Lisätilaa kaipaisimme kipeästi. Mahtuisi Tiitikin paremmin kuljeskelmaan rollaattorillaan, kun ei olisi joka paikka tavaraa täynnä. Ennen mahdollista muuttoa (ja vaikkemme muuttaisikaan) on tarkoitus karsia kertyneitä tavaroita minimiin. Millä ajalla ja energialla sen teemme, on sitten kysymys sinänsä.

Asioiden hoitamisen vaikeudesta

Olen hoidellut viime aikoina (korvatulehduspotilaan lisäksi) erilaisia asioita. Ai että on ollut välillä vaikeaa!

Joululahja-asiat 1. Minulla ja miehelläni on kamala tavara-angsti päällä. Haluaisimme päästä tavaroista eroon sen sijaan, että niitä kohta kannetaan tänne säkillinen lisää. Yritin hoitaa asian ja kertoa kaikille, ettemme kaipaa lahjoja. Pojille pyysin yhteislahjoja sukulaisten kesken. Olin myöhässä. Yksi jos toinenkin minun suvustani oli lahjansa jo ostanut, loppuja oli mahdotonta saada uskomaan, että olen tosissani. Onneksi miehen suku on toista maata.

Joululahja-asiat 2. Jotain pitäisi itsekin osteskella. Aikuisille annamme eettisiä lahjoja, kuten useana aiempanakin jouluna. Tänään aloin miettiä, voisiko tämän joulun hyväntekeväisyyskohde sittenkin olla ihan lähisuvusta: Kummityttöni opiskelee ulkomailla ja on kipeästi rahan tarpeessa. Voisimmeko suunnata osan hyväntekeväisyyspotistamme hänelle? Loukkaantuisiko siitä joku ja jos, niin miksi?

Lähisuvun lasten (ja heidän vanhempiensa) lahjatoivomuksia olen kysellyt, ja yrittänyt niitä noudattaa. Niinpä päädyin mielenhäiriössä ostamaan järkyttävän kalliin yöpaidan yhdelle, huonoa musiikkia toiselle ja muovikrääsää kolmannelle. Touholle emme varsinaisesti aio ostaa mitään, lahjapaperit ovat varmaan parasta antia hänelle. Tiiti on toivonut kahta lahjaa, joista toista ei ole olemassakaan, ja toinen oli uskomattoman vaikea löytää. Miten voikin olla niin, että kun tietää, mitä haluaa, ei sitä löydy mistään? Kolmas ostosreissu toi vihdoin eilen pelastuksen tähän asiaan.

Virastoasiat. Pari hakemusta ja muuta virallista asiakirjaa piti saada tehdyksi ennen joulua. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa asiaa Touhon päiväunien aikaan. Ei kuulkaa riitä yhdet päikkärit mihinkään, kun pitää liian monta yötä valvoneena ihmetellä, mitä tulikaan liitteeksi mihinkin ja mihin kohtiin pitää laittaa rastit. Neuvoa jos yrittää puhelimitse kysellä, vierähtää aikaa tuosta noin, hups vaan, jonotusmusiikkia kuunnellessa ja kynää pyöritellessä. Yhteen paikkaan en päässyt läpi viidennelläkään yrittämällä, joten päätin lopulta lähettää sähköpostia. Katsotaan, minkä vuoden puolella saan vastauksen.

Eikä ole helppoa kyllä sekään, kun jonottaa puhelimessa ja viihdyttää samalla uniltaan herännyttä vauvaa. Sitten yhtäkkiä joku yllättäen vastaakin puheluun, ja pitäisi muistaa, minne on soittanut ja mikä oli asia. Kerran aloitin puhelun laulamalla vauvanhyssyttelylaulua. Kelaan voi jättää soittopyynnön, ja sieltä soitetaan pikaisesti takaisin. Liian monta puhelua soittaneena vastasinkin sitten Kelan virkailijalle sanoin: "Tiuhti täällä hei!" ikään kuin olisin itse soittanut.

Siivousasiat. Tällä saralla olen ollut ihan onneton viime aikoina. Muutama viikko sitten olin virkeä ja jaksoin kuurata paikan jos toisenkin. Nyt on Touho taas sairastellessaan vienyt yöuneni, eikä energiaa juuri riitä siivoamiseen. Tänään kovasti yritin, mutta laiha oli tulos. Asiaa ei myöskään helpottanut mieluiten kaiken aikansa sylissä viettävä vauva, joka lattialle jouduttuaan pyrkii nousemaan seisomaan huterille jaloilleen minun jalkojani vasten. Tavaroiden järjestelyyn Touho osallistui vetämällä kaiken lattialle sitä mukaa, kun jotain sieltä sain pois kerättyä. Tiskikoneeseen ja pyykkikoneeseen Touhon olisi pakko päästä sisään, joten niidenkin käyttäminen vaatii viekkautta ja nopeutta. Imuroida sentään sain rauhassa, mikä on aina yhtä hämmentävää. Tiiti kun pienempänä pelkäsi imuria niin hysteerisesti, että hänet piti aina viedä ulos imuroinnin ajaksi.

*****

Viikonlopun aikana en aio hoitaa yhtään asiaa vaan keskittyä viettämään aikaa lasten kanssa. Huomenna aiomme kokeilla Tiitin uutta potkukelkkaa, jonka ostimme siinä toivossa, että Tiiti voisi siihen tukeutuen vähän kävelläkin pihalla. Tavallaan se on joululahja, mutta miksipä lahjaa pitäisi marinoida jouluun asti, kun nyt on hyvä keli sen käytölle.

Onpa meillä sunnuntaina aikuisaikaakin luvassa. Pääsisimmeköhän ihan elokuviin asti? Olisi aika kiva.

Kuntoutuskysymyksiä

Meillä on taas flunssainen vauva. Tällä kertaa tauti iski hotellissa Jyväskylässä, jossa olimme viettämässä CP-liiton vertaistukipäivää. Muuten oli oikein mukava reissu, mutta mieluummin olisin palannut kotiin terveiden lasten kanssa. Meillä on satumaisen huono tuuri matkustelun suhteen muutenkin. Tuntuu siltä, että jos vaan uskallamme lähteä kotikaupungin ulkopuolelle, jompikumpi lapsista sairastuu. Ehkä se on vain tunne, tarkkoja tilastoja ei ole tullut tehtyä.

*****

Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.

Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.

Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.

Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.

Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.

Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.

Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.

Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?

Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.

Unikoulutusta ja hoito-ongelmia

Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.

Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)

Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.

*****

Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.

Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.

Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?

Päivän valopilkku: Kela

Väsymystä on edelleen ilmassa. Jokaisen pienenkin asian tekeminen vaatii ponnistelua ja suurelta tuntuvia päätöksiä. Ruuanlaitto on onneksi sujunut, kunhan vaan olen ensin osannut päättää, mitä kokkaan. (Kovin palkitsevaa tosin ei ole se, että Tiiti sanoo olevansa nälkäinen ja kysyy, mitä ruokaa on - ja vastauksen kuultuaan sanoo, ettei tykkää siitä, vaikkei ole edes nähnyt ruokaa tai koskaan ihan vastaavaa syönyt. Jos Tiitiltä kysyttäisiin, meillä syötäisiin joka toinen päivä kalapuikkoja ja joka toinen päivä pinaattilettuja.) Kaikki muut kotihommat sitten tökkivät senkin edestä. Illalla sain siivottua Tiitin leikkinurkkauksen. "Apua! Täällä ei ole yhtään lelua lattialla. Voi eii!", kommentoi Tiiti. Veikkaan, että huomenissa niitä leluja taas löytyy lattialta.

Touholla on taas/edelleen korvatulehdus. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin kurkatessa korviin oikea oli ihan terve, mutta vasen tärykalvo samea. Nyt varsinaisessa korvakontrollissa molemmat olivat selvästi tulehtuneet. Eipä tässä muuta kuin uutta lääkekuuria kehiin. Jospa se lopulta auttaisi. Nythän Touho on ollut enemmän tai vähemmän räkäinen ja yskäinen syyskuun alusta asti. Kiva olisi nähdä, millainen poika olisi ihan terveenä.

Iloinen mieli tuli yllättävältä taholta. Soittelin viime viikolla Kelan puhelinpalveluun Tiitin hakemusten käsittelyvaihetta tiedustellakseni. Ystävällinen virkailija laittoi hakemuksiin kiirehtimispyynnön ja välitti soittopyynnön käsittelijälle. Tämä soittikin tänään ja kertoi, että vammaistukea on jatkettu (en tullut kysyneeksi mihin asti), allasterapiaa myönnetty ja toimintaterapian jatkuminen vuoden vaihteen jälkeen turvattu. Kerrankin nopeaa palvelua Kelalta! Muilla asioilla ei ole edes kiire, mutta allasterapia on kiva saada käyntiin heti. Menemmekin jo ylihuomenna polskimaan.

Jostain pitäisi löytää nyt virtaa jaksaa tämä pimeä syksy. Päivä toisensa jälkeen tuntuu valuvan käsistä. Haluaisin nukkua öisin ja saada päiviin selkeän rytmin, mikä ei nyt Touhon sairastellessa ole oikein onnistunut. Liian usein metsästän koko päivän mahdollisuutta saada nukkua, ja petyn, jos sitä mahdollisuutta ei tule. Ehkä voisin keskittyä metsästämään mieluummin valopilkkuja jokaisesta päivästä. Koska onhan niitä. Tänään Kela, huomenna tanssitunti, ylihuomenna allasterapia - ja joka päivä lasten hymyt. Niitä onneksi riittää.

*

Taloudenpitoa

Reilun kuukauden kuluttua rahavirta tililleni ehtyy huomattavasti, kun vanhempainpäivärahakausi loppuu. Niinpä olen harjoitellut tiukan linjan budjetointia. Olen kantanut ruokaa mukanani sieltä, missä olen hinnat lähikauppaa halvemmiksi huomannut ja olen jättänyt ostamatta farkut (koska en kuitenkaan olisi löytänyt sopivia). Eilen tein kuitenkin jotain epätoivoista. Menin Hulluille päiville säästämään.

Heräsin kuudelta, että ehtisin ajoissa. Aamutoimien jälkeen pakkasin tykötarpeet reppuun ja Touhon kantoreppuun, hyppäsin bussiin ja menin jonottamaan Stockan takaovelle. Tähtäimessä oli saada halvat lennot Amsterdamiin - ystävälläni on siellä päin piakkoin häät, joten matka olisi edessä joka tapauksessa. Olin paikalla viisi minuuttia ennen kuin vuoronumeroita alettiin jakaa, ja sain numeron 66. Aikaa tungeksia muita ostoksia hoitamassa siis riitti.

Olin tarkkaan suunnitellut tarvittavat ostokset. Kyseessä oli viisi artikkelia, joista kolmen ostamista oli kaavailtu jo kuukausikaupalla ja hintavertailuja tehty. Nyt oli tartuttava tilaisuuteen. Nopeasti sainkin nämä ostokset tehtyä. Sitten oli vuorossa kaksi pienempää juttua, joiden hankkiminen tulisi joka tapauksessa eteen lähitulevaisuudessa poikien kasvaessa. Niitä maksamaan päästäkseni jonotin 45 minuuttia. Ihan oikeasti. Kun niitä lentolippujakin piti odotella, niin mikäs siinä.

Touho oli mahtava ostoskaveri. Hän nukkui hyvät unet, heräsi tyytyväisenä ja ihmetteli ihmisvilinää kantorepusta käsin. Monet kanssaostajat pysähtyivät lirkuttelemaan Touholle ohi kulkiessaan. Ehkä juuri Touhon ansiosta sain pidettyä pääni kylmänä enkä jättänyt leikkiä kesken. Seurasin ostoshysteriaa ympärilläni ja naureskelin koko tilanteelle. Eräs rouva jonotti ainakin sadan vuoronumeron verran ostaakseen yhden pölyhuiskun. Toisella oli katalogissa värillisiä muistilippusia kymmenittäin. Ehkä hän käy ostoksilla vain kahdesti vuodessa. Ja minä itse siinä mukana euron kuvat silmissä kiiluen.

Kassalle vihdoin päästyäni huomasin ilokseni, että olin onnistunut tavoitteessani välttää heräteostoksia. Ainakin melkein. Kassajonossa nimittäin mukaan tarttui Kimble-peli, joka on lapsuuteni suosikkeja. Pitäähän pojille se jossain vaiheessa opettaa. Ladottuani rahat tiskiin suuntasin Finnairin myyntipisteeseen, jossa oli tuskainen tunnelma. Vielä oli viitisentoista ihmistä ennen minua vuorossa. Touhon ansiosta minulle järjestettiin istumapaikka, ja juttuseuraa riitti. Viime hetkessä Touho hermostui, ja jouduin hoitamaan varauksen kiukkuavaa vauvaa hyssytellen. Sain kuitenkin lentoni hommattua, ja pääsin pois tungoksesta. Ihana vapaus, ihanan raikas ulkoilma!

Koko loppupäivän olin ihan pyörryksissä kokemastani. En jaksanut tehdä kotona enää mitään. Lounaaksi söin edellisen päivän tähteitä, päivälliseksi tein niin pikaista ruokaa kuin kaapista löytyneistä aineksista osasin. Siinä välissä nukuin kunnon päiväunet Touhon kanssa. Tänään eilinen kotitöiden tekemättömyys kostautui siten, että aikomukseni ripustaa ensin pyykit ja keittää sitten espressoa muuttui teon tasolla muotoon "viikkaan ensin edelliset pyykit kaappiin, jotta voin ripustaa narulle uudet, sitten tyhjennän tiskikoneen, jotta voin latoa sinne tiskialtaasta ja -pöydältä likaiset astiat, jotta voin pestä espressopannun, jotta voin keittää kahvia".

Työstä käy tämä säästäminen.

Sanoja ja sanoja

Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.

Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.

Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.

Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.

Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.

Vauvanruokaa

Ei mitään uutta sadepilvien alla. Tiiti sairastui viikonloppuna reissun päällä, ja tänään on Touho alkanut taas yskiä. Saapa nähdä, mitä viikonlopuksi suunnitellusta unikoulusta tulee.

Touholla on nyt ikää 8 kk, ja hän herää keskimäärin 7 kertaa yössä* tankkaamaan rintamaitoa. Ei mitään järkeä, tiedän, mutta imettäminen nyt vaan on helpoin tapa tainnuttaa poika takaisin uneen, eikä jaksaminen ole riittänyt muuhun. Nyt olisi tarkoitus, että isä opettaisi pojan nukahtamaan ilman tissiä. Ja minä saisin nukkua toisessa makuuhuoneessa läpi yön - tai kuunnella vauvan itkua hampaita kiristellen. Tiiti tajusi asian aikoinaan kerrasta. Olisipa Touho tullut siinä mielessä veljeensä!

Minun on pitänyt kirjoittaa imettämisestä jo hyvän aikaa sitten, mutta aina se on jäänyt. Jospa vaikka nyt yrittäisin sanoa siitä jotain. Olen erittäin kiitollinen siitä, että imettäminen on molempien poikien kohdalla onnistunut niin hyvin. Tiitin kanssa oli alkuhankaluuksia huonon imuotteen kanssa, mutta sitkeällä opettamisella sain pojan oppimaan paremman otteen. Tiitin keskostausta, huono nukkuminen ja painon notkahdus saivat aikaan sen, että neuvolan terkkari patisti minut aloittamaan kiinteiden ruokien syöttämisen Tiitin ollessa 4 kk. Ehkä sen takia halusin nyt Touhon kanssa sinnitellä sinne suositeltuun puolen vuoden ikään ennen soserumban aloittamista.

Touhon 4-kuukautisneuvolassa odotin jonkinlaista kannustusta täysimetyksen jatkamiseen. Olin hieman jopa pettynyt sekä terkkarilta että lääkäriltä saamaani "kiinteät voit aloittaa, jos haluat, mutta voit jatkaa täysimetystäkin" -ohjeistukseen. Ehkä liian jyrkkiä kommentteja on tässä asiassa hyvä välttääkin, ettei tulisi painostamisen makua. Toisaalta ei varmaan haittaisi, jos sanoisi vaikka: "Hienoa, että olet päättänyt yrittää saavuttaa WHO:n suosituksen puolen vuoden täysimetyksestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä rintamaito ei vauvalle riitä, voit antaa hänelle jo muutakin ravintoa."

Viimeinen kuukausi täysimetyksellä tuntui jo aika rankalta. Touho alkoi nukkua levottomammin, ja imettäminen tuntui kirjaimellisesti imevän minusta mehut. Toisaalta olimme poissa kotoa miltei koko ajan, ja tuntui hankalalta aloittaa soseiden syöntiä sukulaisten nurkissa pyöriessä. Tiitillä ilmeni aikoinaan ikäviä yliherkkyyksiä monen ruoka-aineen kohdalla, ja pelkäsin niitä olevan Touhollakin. Helpompaa olisi testailla ruokia kotioloissa.

Touho aloitti siis sosemaistelut täytettyään 6 kk - eikä yksikään ruoka-aine ole aiheuttanut ongelmia paitsi ihan alkuun peruna. Ruoka maistuikin hyvin, kunnes sairastelu alkoi. Tänään alas meni vain iltapuuro. Imettäminen onkin ihan paras tapa ruokkia sairas lapsi, jos vaan saa röörit putsattua sen verran hyvin, että ilma kulkee nenän kautta.

Touhon kohdalla aiomme pysytellä koko ajan muun perheemme semivegetaarisessa ruokavaliossa. Tiitille annoimme vauvana myös luomulihaa, koska emme uskaltaneet liikaa poiketa normeista. Nyt luotamme paremmin siihen, että osaamme vauvamme ruokkia, ja että hän saa tarvitsemansa ravinteet ilman lihaakin. Maistelkoon sitä sitten joskus myöhemmin, jos itse haluaa.

Tämänhetkisessä yöheräilykierteessä mietin, olisiko asiaa helpottanut aikaisempi kiinteiden ruokien syöttäminen. Ehkä, mutta sitä on mahdoton tietää. Olisin myös voinut alusta asti olla tiukempi ja opettaa vauvan nukahtamaan ilman imetystä - jos Touho olisi ollut hivenenkin yhteistyökykyisempi, olisin niin tehnytkin. Mutta näillä mennään nyt, ja ehkä meillä joskus vielä nukutaan. Nyt muuten olisi jo syytä lopettaa tämä naputtelu, että ehdin nukkua ennen kuin Touho herää syömään...

* Kun meillä ei vielä ollut lapsia, muistan erään kaverin kertoneen vauvansa heräävän 7 kertaa yössä. Tuolloin ajattelin, että kyse oli liioittelusta - ei kai kukaan nyt voi herätä niin usein. Eipä.

Epätoivo

Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.

Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.

Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.

Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.

Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.

Kymppitonni ja kavereita

Eilen tai tänään tai jossain vaiheessa äskettäin meni kymmenentuhannen kävijän raja rikki tässä blogissa. Huisia! Vakituisia lukijoita näyttäisi olevan 11, joten jos he eivät ole käyneet lukemassa blogia n. 940 kertaa kukin, niin teitä lienee ruudun takana useampiakin. Entäpä jos ilmiantaisitte itsenne? Vaikka kommenttina tähän viestiin tai ihan liittymällä lukijaksi. Kiinnostaisi tietää, onko teitä siellä 15 vai 50. Jos vaikka vielä kertoisitte, mikä blogissa kiinnostaa, ja mistä haluaisitte lukea jatkossa, niin aina parempi.

***

Eilen kävimme pienellä iltakävelyllä ja päädyimme naapuritalon pihaan. Siellä oli arviolta 4-6-vuotiaita lapsia leikkimässä rosvoa ja poliisia. Tiiti seurasi innoissaan juoksentelua ja pyrähteli pyörätuolillaan lasten perässä. Häntä pyydettiin vanginvartijaksi, mutta ihan siihen hän ei uskaltanut. Kovasti oli poika kuitenkin innoissaan leikistä, ja taisi välillä vähän kauempaa vartioidakin kelmejä. Olisipa mahtavaa, jos tuohon porukkaan pääsisi Tiitikin joskus mukaan! Pitää vilkaista toistekin, mitä naapuripihassa tapahtuu. Meidän pihassa ei ole oikein ollut leikkiseuraa tarjolla.

Tänään vietettiinkin sitten vaihteeksi kotipäivää, kun Tiitin ääni katosi miltei kokonaan. On/off-flunssailua on kestänyt jo kaksi viikkoa. Kurjaa, mutta ei auta nyt kuin koettaa lepuuttaa poikaa. Puhumattahan tuota papupataa ei saa olemaan, vaikka kuinka yrittäisi selittää, miksi nyt kannattaisi pysyä hiljaa. Parhaiten puheen saa taukoamaan, kun saa pojan keskittymään johonkin täysillä - Pikku Kakkoseen esimerkiksi, tai kirjan lukemiseen.

Kokosimme tänään yhdessä palapelejä, ja huomasin, että Tiiti on kehittynyt siinä lajissa kesästä. Hahmottaminen on aika ailahtelevaista, mutta kun oikea paikka palalle löytyy, se loksahtaa siihen helpommin kuin aikaisemmin. Hieno juttu! Edistystä tapahtui myös huomattavilla saroilla: Tiiti nukahti yksin omaan huoneeseen päiväunille ja oli koko päivän kuivana ilman vaippaa. Onko meillä jo iso poika? Kovaa vauhtia siihen suuntaan ollaan ainakin menossa.

Pää pilvissä

Ajatus ei kulje. Väsyttää. Pojat sairastavat toista viikkoa. Tiitille nousi eilen taas kova kuume. Touho on tukossa, syö huonosti ja nukkuu vielä huonommin. Minä en saa nukkua ikinä. En ikinä.

Kuulemma nalkutan. En myönnä. Olen väsynyt ja turhautunut. Silloin mikä tahansa sanomani voi kuulostaa nalkuttamiselta. Varsinkin, jos väsymys painaa vastaanottajankin mieltä.

En halua kadottaa itseäni. En halua, että kadotamme myöskään toisemme.

Haaveilen ehjistä öistä, omasta ajasta ja parisuhdeajasta.

Ehkä vielä joskus.

Imuroinnin vaarat

Sain eilen illalla siivouspuuskan. Ihan pienen vain. Sen kokoisen, että teki mieli imuroida eteinen, kun vaunut sattuivat olemaan poissa tieltä. Otin siis imurin esiin ja aloin huristella. Takaani kuului koko ajan Tiitin pälpätys, mutta selvää en puheesta imurin hurinalta saanut. Kun sain hommani valmiiksi, käännyin laittamaan imuria pois päältä - ja näin imurin takana iloisen Tiitin, joka oli kietonut imurin johdon kolme kertaa kaulansa ympäri.

Onneksi en intoutunut imuroinnista enempää! En tiedä, kuinka olisi käynyt, jos olisin jatkanut eteisen viereiseen huoneeseen ja vetänyt imuria sinne perässäni. Johto olisi kiristynyt ja... Hui! Tästedes meillä imuroidaan niin, että jälkikasvu on jonkun valvovien silmien alla koko ajan. Kaikkeen sitä pitäisikin osata varautua!

Itseluottamusta kasvattamassa

Päiväohjelmaani kuului tänään Tiitin käyttäminen muskarissa. Helppo nakki, Touho mukaan vaan ja menoksi. Suunnittelin huolella, moneltako kotoa pitää lähteä, että ehdin hakea Tiitin päiväkodista viiden kilometrin päästä ja ajaa keskustan halki muskarille. Ajoreitinkin mietin tarkkaan, ja repun pakkasin ajoissa. Mallikasta kerrassaan.

Suunnitelmani ei kuitenkaan ollut vedenpitävä (ja tänään oli sateinen päivä). Tajusin viime hetkessä, ettei auto ole pihassa vaan miehen työpaikalla, jonne on kahden kilometrin matka. Miten ihmeessä onnistuin unohtamaan moisen itsestäänselvyyden? Salamannopeasti puin vauvan, nappasin takin mukaani ja suuntasin kiireiset askeleeni kohti autoa. Vaikken ihan kärrykävelyn maailmanmestari olekaan, niin aika nopeasti pääsimme perille, emmekä olleet kamalan pahasti myöhässä hahmottelemastani aikataulusta.

Ajoin ensimmäistä kertaa yksin (ilman mieheni läsnäoloa) arki-iltapäivän liikenteessä. Ongelmia ei ollut, mutta kaikki aistit kyllä tarvittiin käyttöön. Päiväkodissa Tiiti oli innokkaana askartelemassa, eikä olisi malttanut lähteä ollenkaan. Autoon päästyään hän kyseli, voinko tulla takapenkille, jos Touholla on joku hätä. Sanoin, etten voi, eikä Touholle hätää tule. Samalla hiljaa mielessäni toivoin, ettei tosiaankaan tulisi - se kun tietäisi hermoja raastavaa huutokonserttia Tiitin säikkyessä Touhon itkua.

Perillä olimme hyvissä ajoin. Tiiti vastusteli yksin muskariin jäämistä, ja jouduinkin jättämään hänet sinne suu mutrussa. Itse hengailin kahviossa Touhoa tuttaville esitellen ja kuulumisia vaihtaen. Muskaritunnin päätteeksi luokasta pelmahti iloinen pikkuihmisten parvi. Tiiti oli pärjännyt hienosti ja on kuulemma pyörätuolin myötä saanut paljon itseluottamusta muskariryhmässä toimimiseen. Näinhän sen pitää ollakin.

Kotimatka sujui ruuhkassa madellen (onnistuin sammuttamaan autonkin pari kertaa jatkuvien pysähtymisten ja starttausten myötä) ja Tiitin kanssa länsimetrosta ja liikennemerkeistä keskustellen. "Missä sitä Helsingin metrotunnelia rakennetaan? Mennäänkö me sinne Espooseen sit metrolla? Voitais mennä Hakaniemestä. Tai Kulosaaresta. Mikä tuo merkki on, jossa on ympyrä ja viiva ja viiva ja viiva ja viiva (Tiiti hahmottaa rastin neljänä erillisenä viivana)? Miksei siihen saa pysähtyä?"

Kotiin pääsimme hengissä ja ehjinä, autoa myöten. Vaikkei meille varsinaista ajallista säästöä auton käyttämisestä näillä reissuilla olekaan, aion jatkaa harjoituksia. Minun on opittava luottamaan itseeni auton ratissa. On saatava uutta itsevarmuutta kuin Tiiti pyörätuolinsa kanssa. Otan pojastani mallia.

Back to business

Tänään oli Tiitin ensimmäinen päiväkotipäivä kesäloman ja leikkauksen jälkeen. Aamu oli vähän itkuinen, ja kurjalta tuntui jättää poika suu mutrussa puurolautasen ääreen. Annoin hoitajille ohjeita Tiitin käsittelystä, ja olipa Tiiti itsekin muistutellut päivän mittaan, että pitää "nostaa hellästi". Päivä oli mennyt hyvin, eikä kramppejakaan ollut ollut ollenkaan. Ihanaa! Toivottavasti niitä ei enää tulekaan. Uni ei ollut tullut silmään päiväuniaikaan, ja se kyllä näkyi väsymyksenä illalla.

Tällä kertaa isä käytti Tiitin muskarissa. Nyt oli syksyn eka muskarikerta, ja Tiiti oli ylipäätään ekaa kertaa pyörätuolilla muskarissa. Hyvin oli mennyt, vaikka välillä Tiiti oli kuulemma kulkenut epäilyttävästi metroleikin näköisesti seinän viertä pitkin. No, vipeltäväthän ne muutkin lapset siellä sinne tänne. Tiitin olisi tarkoitus jatkossa olla muskarissa ilman meitä vanhempia avustamassa. (Tai siis toista meistä, ei me sentään molemmat sinne kerralla olla ängetty...) Toivottavasti onnistuu. Pyörätuoli oli kiinnostanut lapsia kovasti. Kun opettaja oli esitellyt pyörätuolin lapsille, Tiiti oli ylpeänä kertonut saaneensa sen apuvälineyksiköstä, ja että kun hän kasvaa isoksi, hän kävelee dallarilla.

Oli omituista viettää pitkä päivä kaksin Touhon kanssa. Kävimme ostoksilla, söimme, nukuimme, pyykkäsimme, leikimme ja kuuntelimme musiikkia. Touho taisi oppia melkein ryömimään ankkalelua tavoitellessaan. Se mokoma kulkeutui aina sentin tai kaksi eteenpäin, kun Touhon sormet tökkäsivät siihen, ja poika tuli huutaen perässä. Hauska sattuma, että aikoinaan Tiiti oppi kääntymään oman kylpyankkansa pudottua käsistä. Ankat saavat meidän pojat liikkeelle!

Tajusin tänään, että meillä ei taida olla kunnollista videokuvaa ainakaan Tiitin pyöräilystä ennen leikkausta. Se sujui jo mallikkaasti, ja nyt Tiiti joutuu varmaan opettelemaan sitäkin uudestaan. Yksi Tiitin lempitouhuja ennen leikkausta oli myös tanssiminen - kontallaan ja istuen lattialla musiikin mukaan pyöriminen ja käsien heiluttelu. Muistaakseni sitä videoitiin jossain vaiheessa, mutta siitäkään en ole varma. Muutama päivä sitten Tiiti halusi taas tanssia, mutta pettyi kovasti, kun huomasi, ettei pystykään siihen. Kokeilimme sitten pyörätuolitanssia, ja se olikin kivaa. Piruetit ainakin ovat hienompia kuin kontaten!

Tuntuu siltä, että Tiiti vähän pelkää liikkumista nyt. Konttaaminenkin sujuu oikeastaan todella hyvin jo, jos minä pidän jaloista kiinni ja konttaan perässä. Samalla minun pitää myös kovaan ääneen päivitellä, miten hurjaa vauhtia Tiiti menee ja etten meinaa pysyä perässä. Tiiti tekee kaiken työn itse, minä vain pidän nilkoista kiinni. Aloin tehdä näin siksi, että leikkauksen jälkeen Tiiti ei uskaltanut liikutella jalkojaan ollenkaan, ja veti niitä vain perässään. Aluksi ihan oikeasti autoin siirtämään jalkaa toisen eteen, mutta vähitellen Tiiti on huomaamattaan ottanut itse vetovastuun. Kerran hän jopa karkasi minulta, mutta pysähtyi heti kun huomasi, etten enää pidäkään kiinni.

Kadonneita taitoja aletaan metsästää lisää tällä viikolla fysioterapian käynnistyessä. Iso työ on edessä pienellä pojalla. Allasterapiastakin on ollut puhetta. Siitä voisi olla paljon apua leikkauksesta kuntoutumiseen, ja olisi se varmasti mukavaa muutenkin. Huomenna alkaa myös toimintaterapia. Se on ihan uusi juttu, ja varmasti Tiitille mieluisaa. Tiivis on Tiitin viikko-ohjelma siis. Onneksi fysio- ja toimintaterapiat tapahtuvat päiväkodissa. Mahdollinen allasterapia olisi sitten yhtenä iltana viikossa. Se siihen uhrattakoon, jos vaan terapia järjestyy.

Harrastuksia

Huomenna yritämme palata arkirutiineihin. Tiiti menee päiväkotiin (vaikka kramppeja on vähän vieläkin, joskus on vaan pakko aloittaa) ja mies töihin (on toki ollut töissä jo kaksi viikkoa), minä jään pitämään kotia pystyssä Touhon kanssa. Kotitöiden ja vauvanhoidon lisäksi aion vähän harrastaa.

Mitä sitten harrastan? Näyttää siltä, että tulevan syksyn ja talven harrastukseni ovat muskari (maanantaisin Tiitin ja torstaisin Touhon), babybrasil (keskiviikkoisin Touhon kanssa - kyseessä siis tanssillinen liikunta vauvan kanssa) ja vauvauinti (sunnuntaisin). Syksyllä olisi myös vauvojen värikylpy tarjolla, jos vaan mahdumme mukaan ryhmään. Harrastan siis lasten kanssa harrastamista.

Entä ihan itse, mitä minä harrastan itseni kanssa? Lukemista iltaisin silmät ristissä, käsitöiden suunnittelemista ja niiden tekemisestä haaveilemista, musiikin kuuntelemista kotona - ei puhettakaan konsertteihin pääsemisestä lähiaikoina. Bloggaamista. Vaunukävelyjä. Paitsi että siinäkin on vauva mukana...

Ostin eilen kirpputorilta askelmittarin ja kaksi jumppavideota siinä toivossa, että syksy saisi minut taas kuntoilemaan. Kesäksi suunnittelemani puistojumpassa käyminen typistyi kahteen kertaan. Muulloin emme olleet kaupungissa, oli muuta ohjelmaa tai satoi niin, ettei jumppaa ollut. Sieluni silmin jo näen, kuinka ensi viikolla laitan DVD:n pyörimään ja jumppaan telkkarin edessä. Kerran tai kaksi. Sitten unohdan koko asian. Yritän silti. Edes kerran viikossa.

Harrastamisesta ylipäätään on tullut aikuisella iällä haasteellista, koska rakkaimmasta harrastuksestani tuli ammatti. Voiko harrastaa työtään? Onko se silloinkin työtä, jos on vanhempainvapaalla, vai muuttuuko se taas harrastukseksi? Tosin pelkoa siitä, että olisi aikaa tai mahdollisuuksia sen enempää tehdä kuin harrastaakaan työtä, ei juurikaan ole.

Nukkumiskuvioita

Useankin lapsiperheen nukkumisjärjestelyt tähtäävät siihen, että kaikki nukkuvat mahdollisimman hyvin. Meillä on viime aikoihin asti toiminut järjestely, jossa minä nukun Touhon kanssa "vanhempien makuuhuoneessa" parisängyssä, ja mies nukkuu Tiitin kanssa "Tiitin huoneessa", jossa Tiitillä on oma sänky, miehellä patja lattialla. Toista sänkyä sinne ei mahdu.

Mitä me tällä asemoinnilla voitamme? Helpot yöimetykset minulle, Tiitille ja miehelle nukkumarauhan Touhon heräillessä, miehelle mahdollisuuden levätä tai vaikka jo nukahtaa Tiitiä nukuttaessaan (mikä saattaa kestää puolisentoista tuntia), Tiitille turvaa, jos hän herää yöllä ja meille vanhemmille selkeän vastuunjaon öisen lastenhoidon suhteen.

Nyt on yksi ongelma astunut mukaan nukkumiskuvioihin: Touho liikkuu jo sen verran paljon, että pinnasänky olisi turvallisempi nukkumapaikka hänelle. Makuuhuoneemme on niin pieni ja niin täynnä kaappeja, että parisänkyä ei saa pitkältä sivultaan kiinni seinään. Lämpöpatterikin on esteenä. Nyt sängyn ja seinän väliin on tungettu iso matkalaukku ja kaikki liikenevät tyynyt putoamista estämään. Toisaalta huoneeseen ei myöskään mahdu parisängyn lisäksi pinnasänkyä. Ainakaan, jos meinaamme saada kaappien ovet auki.

Pitäisi siis ostaa kapeampi sänky. 120 cm leveä sänky ja pinnasänky mahtuisivat huoneeseen, ja sängyn saisi pitkältä sivultaan seinään kiinni. Näin mahdollistuisi tarvittaessa vierekkäin Touhon kanssa nukkuminenkin. Kellään ei vaan nyt ole energiaa mihinkään sängyn ostamiseen. Rahaakaan ei liikaa ole, eikä houkuta ajatus parisängyn ja sen patjojen varastoimisesta ennestäänkin ahtaaseen kellarikomeroomme.

"Tiitin huone" puolestaan on nykyisellään yhdistetty eteisen jatke ja makuuhuone. Sinne on ollut pakko sijoittaa Tiitin pukemispenkki ja ulkovaatteet, muunneltavien tuplarattaiden kulloinkin käyttämättömänä olevat osat ja pyörätuoli. Lisäksi siellä on kirjahylly täynnä kirjoja, Tiitin sänky ja miehen patja,joka on kaappien edessä niin, että kaapinovet aukeavat patjan päälle. Sekava romuhuone siis, jossa ei kenenkään ole kiva nukkua. Jotain pitäisi tehdä siis tällekin huoneelle.

Yksi mahdollisuus olisi asentaa paljeovi "leikkitilan" (joka on myös tavallaan työtilani, heh!) ja olohuoneen väliin ja tehdä nykyisestä leikkitilasta uusi huone Tiitille. Piano ja työpöytäni saisivat siirtyä nykyiseen "Tiitin huoneeseen". Tämä olisi ihan mahdollinen ratkaisu, jos vuokranantaja vaan hyväksyisi paljeoven asentamisen. Arvatkaa, onko kellään energiaa tämän järjestelyn toteuttamiseen? Vaatisi remonttireiskaa ja pianonkantoapua ja kamalasti järjestelypuuhaa, ja rahaakin kuluisi.

Nukkumisjärjestelymme ratkeaisivat kerralla, jos löytäisimme perheellemme tarkoituksenmukaisen asunnon. Sen ostaminenhan ei tunnetusti maksa paljon, eikä muuttamisessakaan paljon vaivaa ole...

Hitaudesta

Arvostan hitautta. Tykkään rauhallisista aamuista, kun ei ole kiirettä minnekään. Jään mielelläni paikassa kuin paikassa tutkiskelemaan ilmoitustauluja ja muuta mielenkiintoista. Unohdun helposti lukemaan, tekemään käsitöitä, soittamaan tai leikkimään lasten kanssa vailla käsitystä ajankulusta. Hitauden vastapainona onkin sitten usein kiire. Kun ensin haahuilee, on pakko ottaa tuhlattu aika takaisin ja kiirehtiä, että pysyisi aikataulussa.

Lasten kanssa sekä hitaus että kiire korostuvat entisestään. Tiedän, että kaikkeen tulisi varata aikaa vähintään kaksi kertaa sen verran kuin ensin arvioisin. Silti tunnen välillä olevani jatkuvassa kiireloukussa. Asiaa ei yhtään helpota Tiitin liikkumisen hitaus, hänen tarvitsemansa avustuksen määrä tai hänen haaveilemaan unohtuva ja keskittymiskyvytön tapansa toimia.

Pyörätuoli on vienyt hitauden ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ollessaan aktiivinen ja keskittyessäänkin Tiiti kulkee pyörätuolillaan vielä hyvin hitaasti. Kun matkan teko sen lisäksi katkeaa jokaiseen mielenkiintoiseen asiaan, mitä havaintopiirissä on, joutuu hitaudensietokykynsä venyttämään äärimmilleen. Kun Tiitin antaa itse kelata, pitää tyhjentää mielensä ja unohtaa lineaarinen aikakäsitys. On vain tämä hetki ja nämä ärsykkeet, joihin Tiitin täytyy reagoida. On vain tämä hetki, joka voi venyä äärimmilleen, olla vailla alkua ja loppua.

Samalla pitää kuitenkin opettaa Tiitiä suuntaamaan ajatuksensa siihen, mitä on tekemässä. Pitää keskeyttää haaveilu, muistuttaa matkan edistymisen tärkeydestä ja hoputtaa kulkemaan eteenpäin. Pitää auttaa Tiitiä havainnoimaan olennaisia asioita, jotka häneltä saattavat toiminnallisen näkökentän kapeuden takia jäädä huomaamatta. Pitää kehittää Tiitin toiminnanohjausta ja tarkkaavaisuuden suuntaamista.

Ja tärkeimpänä kaikesta: pitää antaa Tiitin tutkia ja ihmetellä maailmaa, hämmästellä havaintojaan ja venyttää aikaa. Pitää antaa hänen nauttia liikkumisestaan, haahuilla ja olla hidas. Olla tässä ja nyt. Hitaasti.

Itsehuoltoa

Sitä meinaa välillä unohtaa itsensä. Nousee silmät ristissä sängystä, unohtaa harjata hiuspehkonsa, syö hätäisessti jotain ja paikkaa energiavajetta myöhemmin liian suurella määrällä suklaata. Vaunukävelyllä ei kukaan välitä, kuinka paljon puklua on rinnuksilla tai onko ehtinyt käymään suihkussa, mutta työpaikalla vieraillessa olisi kiva näyttää ihmiseltä. Ja ehkä jopa osata keskustella asioista. Niistä asioista, jotka työkavereille tälläkin hetkellä merkitsevät jotain.

Ryhtiliikettä tarvitaan. Olen muutakin kuin äiti - ja olen parempi äiti, jos huolehdin itsestäni. Tästä lähtien:

1. Syön järkevästi. Suklaata vain suurimpaan hätään. Eikä ole pakko syödä lapsen tähteitä. Parempi olisi, etten söisi - pysyisivät päiväkodn pöpötkin loitolla.
2. Luotan siihen, että vauva jaksaa odottaa suihkussa käyntini verran. Todettu on. Ainakin, jos pääsee mukaan kylpyhuoneeseen. Nyt vielä pysyy aloillaankin sormiaan ja alastonta äitiä tuijotellen.
3. Vilkaisen peiliin ennen ulos lähtöä. Pidän meikit hoitolaukussa mukana, jos vaikka tulee lähdettyä jonnekin ihmisten ilmoille. En kuitenkaan yritä meikata vauva sylissä niin kuin eilen.
4. Käyn kerran viikossa puistojumpassa. Maksaa vain kolme euroa ja on niin lähellä, että jaksan juosta sinne kiireen yllättäessä.
5. Yritän estää kiireen yllättämisen.
6. Kokeilen, mitä vauvajumppaliikkeitä Touhon kanssa voisi tehdä jo nyt, ja mitkä vaativat kehittyneempää pään ja vartalon hallintaa. Vauvalta siis, ei äidiltä.
7. Käyn lenkillä ainakin kerran viikossa. Puoli tuntia riittää ainakin aluksi. Saisikohan jostain juoksurattaat halvalla?
8. Luen ammattikirjallisuutta ja -lehtiä. Seuraan oman alani kuulumisia. Pidän ammattitaitoani yllä siinä määrin kuin mahdollista. Joskus sinne töihinkin on palattava.
9. Pyykkään ajoissa, ettei tarvitse lasten nukkuessa enää ripustella pyykkejä. Tai ainakaan odottaa ohjelman loppumista silloin, kun voisi jo olla nukkumassa.
10. Etsin muitakin rentoutumiskeinoja kuin netissä roikkumisen. Luen hyvää kaunokirjallisuutta, kuuntelen hyvää musiikkia. En tyydy hömppään, joka ei tyydytä minua. Jos on aikaa, neulon ja ompelen. Niistä saan hyvän mielen.

Joiltain osin tuo lista edellyttäisi enempiä tunteja vuorokaudessa, mutta katsotaan. Kohta 11 voisi olla: Relaan, en stressaa.

Ekat kerrat

Eilen vietin ekaa kertaa illan yksin poikien kanssa. Päiviä olen viettänyt aiemminkin, mutta illat imetysmaratooneineen ovat haasteellisempia. Tiiti on ollut todella mustasukkainen pikkuveljestä, ja imettäminen saa usein aikaan massiivisia uhmakohtauksia. Eilen niitä tuli vain yksi, ja siitä selvittiin - jos ei nyt kunnialla niin joten kuten kuitenkin. Kovalevylle tallennetut Pikku Kakkoset pelastivat loppuillan, ja Touho sai syötyä rauhassa. Isi tuli kotiin juuri nukkumaanmenon kynnyksellä, ja saimme kumpikin yhden pojan nukutettavaksi normaaliin tapaan.

Toissapäivänä oli eka kerta, kun Touho nauroi kunnolla ääneen. Hillittömän hauskan kuuloista! Yritin tänään saada videoitua naurua, mutta ei tainnut oikein onnistua. Kamera kiinnosti niin paljon, että nauru unohtui. Ehkä naurua riittää kuvattavaksi jatkossakin.