Uni

Viime yönä näin unta, jossa kerroin jollekulle Tiitin keskola-ajasta. Meille ei unen kertomuksessa ollut tilaa Tampereella, joten olimme Turussa. Sielläkin oli niin täyttä, että jouduin joka ilta hautaamaan Tiitin maahan sairaalasta lähtiessäni. Kuulijani kauhisteli kertomaani, mutta minä olin ihan tyyni ja rauhallinen, vaikka samalla näin itseni hautaamassa elotonta vauvaani illan pimeydessä kaivamaani kuoppaan.

Kylläpä alitajuntani sai soman paketin sairaalakokemuksistani aikaiseksi! Vaikkei Tiiti ihan konkreettisessa hengenvaarassa keskolassa ollutkaan, niin kyllähän se aina pieneltä kuolemalta tuntui, kun joutui illalla sairaalasta lähtemään. Eikä sekään mitään herkkua ollut, kun makasin viime talvena Turussa melkein kuukauden Touhoa mahassa pidätellessäni.

Entä miksi tämä uni juuri nyt? Tietysti siksi, että Tiiti oli taas sairaalassa, ja olen luonnollisesti huolissani hänen toipumisestaan. Tiiti muistutteli eilen, ettei ole päässyt pyöräilemään moneen päivään. En usko pyöräilyn olevan nyt paras laji ennen kuin nivusissa olevat haavat ovat ehdottomasti kunnossa. Konttaaminenkin on nyt todella vaikeaa - eilen Tiiti konttasi muutamaan otteeseen muutaman metrin hitaasti ja vaivalloisesti - joten epäilen myös siitä näkökulmasta pyöräilyn onnistumista.

Mitenkähän kauan kestää, että vauhdikas poikani pääsee taas toteuttamaan itseään liikkuen muutenkin kuin pyörätuolilla kelaten? Se ei selvästikään nyt tyydytä hänen liikkumisen tarpeitaan, kun on tottunut muuhun.