Aamulla Touho makaili lattialla täkin päällä, kun vaihdoin päivävaatteita ylleni. Olin muutaman hetken selin vauvaan, kunnes itku hälyytti minut kääntymään. Touho oli puolisen metriä sivussa siitä, mihin olin hänet jättänyt, kuitenkin edelleen selällään. En keksi muuta selitystä kuin että vauva oli onnistunut kääntymään ensin vatsalleen ja kierähtänyt siitä vahingossa takaisin selälleen. Se olisi ensimmäinen kääntyminen. Häkellyttävää. Minkäänlaista mielenkiintoa Touho ei ole kääntymiseen osoittanut, mitä nyt muutamia kertoja vängännyt itsensä kyljelleen nähdäkseen paremmin jotain mielenkiintoista. Ehkä nyt oli jotain niin mielenkiintoista, että lopputulos oli mitä oli. Selvästi yllätys vauvalle itselleenkin.
Tiiti kääntyi aikanaan kymmenkuisena pitkällisen asian harjoittelun jälkeen. Ratkaisevan impulssin antoi kädestä pudonnut kylpyankka, jota Tiiti kääntyi ottamaan. Se oli riemun hetki! Mieheni oli ollut ihan varma, ettei Tiiti ikinä opi edes kääntymään. Minä olin varma, että oppii, mutta malttamattomana odotin, milloin se tapahtuu. Siinä tuntui olevan todella paljon pelissä. Siksi nyt tuntuu oudolta, että Touho ehkä kääntyi, enkä edes nähnyt sitä, eikä sitä ole edes harjoiteltu. Ei yhdessä eikä yksin. Niinkö tavallinen lapsi oppii asioita?
Eilen löysin itseni tutkailemasta Touhon käsiä ja kaikkea. Olin varma, että toinen käsi ei toimi normaalisti. Pysyi nyrkissä ja vaikka mitä. Minun pitää lopettaa tuollainen. Jos ei ongelmia ole, niitä on turha oikein etsimällä etsiä. Voihan niitä joskus vielä tulla, mutta liialla kehityksen vahtimisella saan vaan itselleni pahaa mieltä aikaiseksi. Tähänkin auttaa uusi mottoni: Relaa, älä stressaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, jos kommentoit! Ethän mainitse meitä kuitenkaan oikeilla nimillämme.