Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.
Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.
Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.
Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.
Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.
Ette te ole huonoja vanhempia, tai ei me ainakaan olla, ja miksi siis tekään... ja silti meillä on ihan samanlaista ja aivan liian usein. Ei M ymmärrä anteeksipyynnöstä mitään... saattaa pyytää heittämällä joo anteeksi kuin opetettu apina, mutta ei se ymmärrä että jotakuta sattui tai että se joku pahoitti mielensä. Lelut meillä saa yhden asian kerrallaan ja kirjat on - valitettavasti - olleet jo pitkään autotallin puolella hyllyissä. Helppoa olis sanoa että kyllä se siitä, mutta en uskalla sitä luvata kun ei se meilläkään ole tapahtunut... M tarvitsee edelleen sen kaiken huomion ja pojille ei sais antaa yhtään mitään... Jaksuja siis vaan toivottelen.
VastaaPoistaMietin monta kertaa blogiasi lukiessani, että Tiitissä ja M:ssä on paljon samaa. Meille ei ole kukaan suoraan mistään autisminkirjoon liittyvästä puhunut, mutta itse näen Tiitin käyttäytymisessä välillä paljon Asperger-piirteitä. Ehkä turha tehdä itse mitään diagnooseja kuitenkaan.
Poista:( huonoja päiviä mahtuu sekaan täälläkin.. innolla odottaen sitä kun on kaksi lasta ja toinen vielä uhmaikäinen ja mustasukkainen
VastaaPoistaEi se onneksi kaikilla ole yhtä tiukkaa, eikä meilläkään aina. Mustasukkaisuus oli kyllä varsinkin aluksi kymmenkertaista verrattuna siihen, mitä arvelin sen pahimmillaan voivan olla. On se helpottanut kovasti jo. Muuten tätä ei kestäisikään.
PoistaMeillä lelut on jäähyllä yhtenään. 3-v. poikamme on ihan raivostuttavan tehokas sotkemaan kaiken. Enkä ole keksinyt mitään fiksua systeemiä eika aikakaan ole auttanut. Mutta ei kai se meistä kuitenkaan huonoja vanhempia tee. Jos laitan lelut jäähylle, lapset keksii leikkeihinsä meidän vanhempien tavaroita makkarin ja keittiön kaapeista ja taas ot talo kaaoksessa. Kun molemmat vanhammet ovat olleet kohta kaksi viikkoa kipeinä, talo on ihan jäätävän sotkuinen. Ja anteeksipyyntö on kyllä haastavaa. Välillä tulee, mutta suurimmaksi osaksi nauretaan ja ihmetellään. 5-v siskonsa osaa kyllä jo sen taidon.
VastaaPoistaOn se merkillistä, miten sotkeminen on niin paljon helpompaa kuin siivoaminen. Ihan voin kyllä sanoa samaa itsestänikin. Meillä on osa kaapinovista lapsilukoilla kiinni. Kaikkiin ei olla kuitenkaan jaksettu niitä laittaa, ja sen kyllä huomaa.
PoistaParanemista teille ja jaksamista kaaoksen selvittelyyn!