tiistai 18. syyskuuta 2012

Sairastelusta

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen illalla kävimme lääkärissä Touhon kanssa. Keuhkoista ei kuulunut kummempaa, mutta molemmista korvista löytyi ärhäkkä tulehdus. Jospa antibioottikuuri nyt veisi taudin mennessään. Viime yö oli edellisiäkin risaisempi ja meluisampi Touhon herätessä kiljumaan vähän väliä. Kuumettakin nousi, mutta se onneksi myös laski särkylääkkeellä. Tämän päivän toimintasuunnitelmani oli nukkua joka ikinen pätkä, jonka Touho nukkui. Aika hyvin onnistuinkin.

Kun nyt jo useamman postauksen ajan olen vouhkannut poikien flunssasta, tuli mieleen pureutua asiaan hieman pintaa syvemmälle. En missään nimessä koe, että flunssa olisi mikään suuri onnettomuus perheellemme - ei edes kaksi yhtäaikaista flunssaa. Kyllähän se vaikuttaa elämään tilapäisesti, huolestuttaakin, mutta kuitenkin sen tietää ohimeneväksi ja tavalliseksi ilmiöksi. Toivon ainakin, ettei tästä ala infernaalinen korvatulehduskierre tai muuta ikävää.

Keskos- ja erityislapsipiireissä nousee aika ajoin keskustelua siitä, kuinka ärsyttävää on, kun joku valittelee lastensa mitättömiä pikkuvaivoja toisten taistellessa oman lapsensa hengen puolesta tai ainakin painiskellessa ihan eri luokan ongelmien kanssa. Minä koin tällaisen tilanteen ensimmäisen kerran jo Tiitiä odottaessani. Olin juuri joutunut sairaalaan uhkaavan ennenaikaisen synnytyksen vuoksi, ja olin pelosta suunniltani. Eräs kaverini pahoitteli tilannettani ja samaan syssyyn valitteli oman vauvansa nuhaisuutta. Huoli ja vastuu painoi häntä. Olin tyrmistynyt. Mitä tekemistä noilla asioilla oli keskenään? Minä pelkäsin menettäväni kauan kaivatun lapseni, ja kaverini lapsella oli vain nuha. Ihan tavallinen nuha.

Nyt ymmärrän vähän paremmin. Nuhakin vaikeuttaa vauvan - ja sitä myötä koko perheen - elämää huomattavasti. Syöminen ei onnistu, kun nenä on tukossa eikä ilma kulje, uni ei maistu, kaikki on pielessä. Vanhemmille voi nousta hätä lapsen puolesta, eikä se hätä ja huoli aina ole edes aiheeton. Pieni mitättömältä vaikuttava flunssa voikin johtaa hengenahdistukseen ja sairaalahoitoon, pahimmassa tapauksessa jopa hengenvaaraan. Vaikka tilanne ei niin dramaattinen olisikaan, niin jokainen vanhempi varmasti huolestuu lapsensa sairastumisesta. Ja siihen huoleen on oltava oikeus, vaikka toisilla olisi suurempiakin huolia. Tahdikasta tietysti olisi olla rinnastamatta pientä ja suurta huolta.

Joskus asiat myös kasaantuvat ja aiheuttavat ulkopuolisen mielestä kummeksuttavia piirteitä. Esimerkkinä voisin kertoa siitä, kun Tiitillä puhkesi atooppinen ihottuma puolen vuoden iässä. Se ei ollut kovin paha atopiaksi, mutta tarkkaa hoitoa ja säännöllistä runsasta rasvaamista vaativa kuitenkin. Menin asiasta täysin pois tolaltani. Rasvaaminen tuntui vaikealta ja aikaa vievältä, häpesin lapseni huonoa ihoa. Tuntui, että koko elämä oli yhtä ihottuman hoitamista. Menetin jopa yöuneni.

Ihmettelin reaktioni voimakkuutta itsekin. Sitten tajusin, että olin puoli vuotta (tai ylikin, jos raskauden viimeiset viikot lasketaan) ollut kroonisesti huolissani Tiitistä. Ensin hänen henkensä puolesta, sitten yhä selvemmäksi käyvästä liikuntavammasta. Atopia oli jotain, mitä en sen kaiken lisäksi kestänyt. Se oli myös näkyvä asia, joka oli muillekin ilmeinen. Sitä ei Tiitin vamma tuossa vaiheessa vielä ollut. Pienestä asiasta tuli suuri, kun takana oli jotain liian suurta käsiteltäväksi.

Tiitin astman kanssa meille kävi toisin päin - suuri asia (CP-vamma) peitti pienen (astman) alleen, ja yhtäkkiä pienestä tulikin suurta. Kävi nimittäin niin, että kun astmalääkitys kahden ikävuoden kieppeillä aloitettiin, suhtauduimme astmaan kevytmielisesti. Sehän on lääkkeillä hoidettavissa, sen kun vaan huolehditaan lääkityksestä aamuin illoin. Vammaisuus tuntui isolta ja merkittävältä jokapäiväiseen elämään vaikuttavalta asialta sen rinnalla.

Vähitellen kävi kuitenkin ilmeiseksi, että astma ei ollutkaan ihan niin leppoisa uusi tuttavuus kuin aluksi luulimme. Tiiti sairasteli jatkuvasti, ja hänen hengityksensä rohisi koko ajan. Hän oli aamusta iltaan väsynyt ja kiukkuinen. Panimme tilanteen alkaneen päivähoidon ja uhmaiän piikkiin. Astmakontrollissa kuitenkin selvisi, että lääkitys oli täysin riittämätön, ja poikaparka oli ihan tukossa. Lääkitystä tehostettiin, ja Tiiti muuttui takaisin omaksi iloiseksi itsekseen - kunnes sama toistui ja lääkitystä tehostettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Yli puoli vuotta meni siihen, että oikea lääkitys löydettiin, ja se aika oli tuskaista. Astma hallitsi tuolloin elämäämme. Vammaisuus tuntui selkeältä ja jo arkipäiväistyneeltä asialta sen rinnalla.

Nyt astma on ollut hyvässä hoitotasapainossa jo puolisentoista vuotta. Silti se on meillä riesanamme, emmekä enää aliarvioi sen vaikutuksia. Huomaan pelkääväni sitä, että Touhollakin todettaisiin astma. Siksi olen seurannut tarkkaan hänen hengitystään tämänkin flunssan aikana. Pelkoni voi olla turha, mutta ihan kokonaan irti en siitä pääse. Onneksi nyt tiedän osaavani tulkita hengitysvaikeuksia paremmin kuin Tiitin ollessa pieni.

Mitähän tällä kaikella oikein halusin yleisemmällä tasolla sanoa? Ehkä sitä, että kaikki ei aina ole vain sitä, miltä ensiksi näyttää, ja että pieniinkin huoliin lasten terveydestä on oikeus. Samalla voi vaikka olla kiitollinen siitä, että huolet ovat niin pieniä kuin ovat - siitä, että hengenvaaraa ja konkreettista menettämisen pelkoa ei ole.

Jos taas jollakulla lähipiirissä on oikeasti huono tilanne, pienet vaivat ja huolet voisi unohtaa, ja antaa tilaa läheisen ihmisen suurille huolille ja tunteille. Toisen suruun ja huoleen voi olla mahdotonta päästä sisälle, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Silloin voisi vaikka tyytyä kuuntelemaan toisen huolia rinnastamatta niitä omiinsa, tarjota mahdollisesti apuaan arjesta selviytymisessä ja olla läsnä kuitenkaan tunkeilematta.

5 kommenttia:

  1. Täm on asia, jota olen yrittänyt jo pitkään sanallistaa - teit sen hienosti (mun ei enää tarvitse!)

    Luen monenlaisten äitien blogeja. Ja meille ihan kaikille on yhteistä juuri tuo: oma hätä on lähin hätä, ne hädät ja huolet - kauniimmin ja laajemmin sanottuna äitiydessä eläminen, äitinä oleminen - ovat meille kaikille yhteisiä.
    Riippumatta siitä, millaisia lapsukaisemme ovat, riippumatta siitä millä tavalla olemme äideiksi tulleet, olemme kaikki suhteessamme lapsiimme hyvin samanlaisia.
    Ja silti jokaiselle, ihan jokaiselle, se oma tilanne on kaikkein ainutlaatuisin, ihanin, ihmeellisin, pelottavin, huolestuttavin. Niin kuuluukin olla.
    (muistan millaisen raivon vallassa olin, kun oma lapsi oli keskolan tehohuoneessa ja "pelkkien" valohoitovauvojen äidit ulvoivat pitkin käytäviä kurkku suorana)

    Jossain järjen tasolla osaa toki asettaa asiat suhteellisuusjärjestykseen, mutta arjen tasolla oman pesän puolustaminen on tietysti tärkeintä, ja ne omat asiat keskiössä.

    Tämä on sellainen jonkinlainen ydinoivallus äitiydessä ja äitiyteen liittyen.
    Sitä taustaa vasten on jotenkin vähän helpompi olla avoin muiden äitien viesteille - sekä onnellisille että surullisille. Vähän helpompi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa hienosti sanottu erityisesti tuo viimeinen kappale. Juuri tuota avoimuutta tarvitaan - meitä äitejä ja vanhempia on niin monenlaisissa tilanteissa ja monenlaisilla taustoilla.

      Poista
  2. Useimmiten se taitaa olla niin että jokaiselle ihmiselle, oli lapsia tai ei, ne omat murheet ovat ne maailman suurimmat :) ei se kuitenkaan tarkoita sitä että ne olisi ne maailman ainoat murheet. Minusta jokaisella pitääkin olla oikeus murehtia ja märehtiä, oli ne toisen näkövinkkelistä pieniä tai isoja asioita. Kuka sen sitäpaitsi edes voi määrittää mikä on kokoluokaltaan sellaista että saa tai ei saa valittaa? Toki tahdikkuutta voi ja pitää harjoittaa mutta minusta sitä tahdikkuutta pitää harjoittaa myös niin päin että vaikka ei itse ymmärtäisi ihan täysin toisen aihetta valittaa niin ei kuitenkaan tuomitse. Kaikkea ei voikkaan ymmärtää eikä aina tarvitsekaan, empatia ei sitä vaadi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti tahdikkuutta tarvitaan molempiin suuntiin. Valittamisen oikeus pitää olla kaiken kokoluokan asioista. Tuolla viimeisellä kappaleellani tarkoitin lähinnä äärimmäisiä tilanteita - jos oma lapsi on hengenvaarassa, ei voi eikä tarvitse jaksaa kuunnella toisten pikkuongelmista. Toki silloinkin olisi suotavaa olla tahdikas, muistaa käytöstavat ja yrittää ottaa huomioon toisen erilainen elämäntilanne.

      Tämä on ikuisuusaihe. Mistä saa valittaa, kenelle ja milloin. Lapsettomat närkästyvät, jos joku valittelee raskausvaivojaan tai lapsiperhearjen uuvuttavuutta. Keskosvanhemmat närkästyvät, jos joku valittaa raskauden yliaikaisuutta tai jotain täysiaikaisena syntyneen lapsen pientä ongelmaa. Vammaisen lapsen vanhemmat närkästyvät, jos joku valittaa vammattoman lapsensa ohi menevää sairautta. Esimerkkejä löytyy loputtomiin.

      Miksi toisten valittamisesta sitten vedetään herne nenään? Usein siksi, että ajatellaan valittamisen heijastavan kiittämättömyyttä. Pitäisi olla kiitollinen kohdalleen osuneesta onnesta - lapsesta ylipäätään, lapsen terveydestä jne. Entäpä jos onkin kiitollinen? Eikö sitten saisi valittaa mistään?

      Poista
  3. Totta! Eihän se niin ole että valittaminen = kiittämättömyyttä. Vaan pikemminkin inhimillisyyttä. Ja toisaalta, eikö ystävyyssuhteet kestä sitä että sanoisi että anteeksi, nyt oman elämäntilanteeni vuoksi koen sinun valittamisesi kohtuuttomaksi, en vähättele tai tuomitse sinua enkä huoliasi mutta tällä hetkellä en pysty omien juttujeni vuoksi repeämään ymmärtäjäksi. Riskinä tietysti aina että vastapuoli ei myöskään kykene ymmärtämään, vaikka asian kuinka nätiksi pukisi mutta kannattaisiko se riski kuitenkin ottaa? Valitettavasti kun se taitaa olla niin että ihan kaikki eivät pysty näkemään sitä että juuri esim. flunssa ei ole sama asia kuin konkreettinen hengenvaara.

    VastaaPoista

Kiva, jos kommentoit! Ethän mainitse meitä kuitenkaan oikeilla nimillämme.