Sairastelusta

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen illalla kävimme lääkärissä Touhon kanssa. Keuhkoista ei kuulunut kummempaa, mutta molemmista korvista löytyi ärhäkkä tulehdus. Jospa antibioottikuuri nyt veisi taudin mennessään. Viime yö oli edellisiäkin risaisempi ja meluisampi Touhon herätessä kiljumaan vähän väliä. Kuumettakin nousi, mutta se onneksi myös laski särkylääkkeellä. Tämän päivän toimintasuunnitelmani oli nukkua joka ikinen pätkä, jonka Touho nukkui. Aika hyvin onnistuinkin.

Kun nyt jo useamman postauksen ajan olen vouhkannut poikien flunssasta, tuli mieleen pureutua asiaan hieman pintaa syvemmälle. En missään nimessä koe, että flunssa olisi mikään suuri onnettomuus perheellemme - ei edes kaksi yhtäaikaista flunssaa. Kyllähän se vaikuttaa elämään tilapäisesti, huolestuttaakin, mutta kuitenkin sen tietää ohimeneväksi ja tavalliseksi ilmiöksi. Toivon ainakin, ettei tästä ala infernaalinen korvatulehduskierre tai muuta ikävää.

Keskos- ja erityislapsipiireissä nousee aika ajoin keskustelua siitä, kuinka ärsyttävää on, kun joku valittelee lastensa mitättömiä pikkuvaivoja toisten taistellessa oman lapsensa hengen puolesta tai ainakin painiskellessa ihan eri luokan ongelmien kanssa. Minä koin tällaisen tilanteen ensimmäisen kerran jo Tiitiä odottaessani. Olin juuri joutunut sairaalaan uhkaavan ennenaikaisen synnytyksen vuoksi, ja olin pelosta suunniltani. Eräs kaverini pahoitteli tilannettani ja samaan syssyyn valitteli oman vauvansa nuhaisuutta. Huoli ja vastuu painoi häntä. Olin tyrmistynyt. Mitä tekemistä noilla asioilla oli keskenään? Minä pelkäsin menettäväni kauan kaivatun lapseni, ja kaverini lapsella oli vain nuha. Ihan tavallinen nuha.

Nyt ymmärrän vähän paremmin. Nuhakin vaikeuttaa vauvan - ja sitä myötä koko perheen - elämää huomattavasti. Syöminen ei onnistu, kun nenä on tukossa eikä ilma kulje, uni ei maistu, kaikki on pielessä. Vanhemmille voi nousta hätä lapsen puolesta, eikä se hätä ja huoli aina ole edes aiheeton. Pieni mitättömältä vaikuttava flunssa voikin johtaa hengenahdistukseen ja sairaalahoitoon, pahimmassa tapauksessa jopa hengenvaaraan. Vaikka tilanne ei niin dramaattinen olisikaan, niin jokainen vanhempi varmasti huolestuu lapsensa sairastumisesta. Ja siihen huoleen on oltava oikeus, vaikka toisilla olisi suurempiakin huolia. Tahdikasta tietysti olisi olla rinnastamatta pientä ja suurta huolta.

Joskus asiat myös kasaantuvat ja aiheuttavat ulkopuolisen mielestä kummeksuttavia piirteitä. Esimerkkinä voisin kertoa siitä, kun Tiitillä puhkesi atooppinen ihottuma puolen vuoden iässä. Se ei ollut kovin paha atopiaksi, mutta tarkkaa hoitoa ja säännöllistä runsasta rasvaamista vaativa kuitenkin. Menin asiasta täysin pois tolaltani. Rasvaaminen tuntui vaikealta ja aikaa vievältä, häpesin lapseni huonoa ihoa. Tuntui, että koko elämä oli yhtä ihottuman hoitamista. Menetin jopa yöuneni.

Ihmettelin reaktioni voimakkuutta itsekin. Sitten tajusin, että olin puoli vuotta (tai ylikin, jos raskauden viimeiset viikot lasketaan) ollut kroonisesti huolissani Tiitistä. Ensin hänen henkensä puolesta, sitten yhä selvemmäksi käyvästä liikuntavammasta. Atopia oli jotain, mitä en sen kaiken lisäksi kestänyt. Se oli myös näkyvä asia, joka oli muillekin ilmeinen. Sitä ei Tiitin vamma tuossa vaiheessa vielä ollut. Pienestä asiasta tuli suuri, kun takana oli jotain liian suurta käsiteltäväksi.

Tiitin astman kanssa meille kävi toisin päin - suuri asia (CP-vamma) peitti pienen (astman) alleen, ja yhtäkkiä pienestä tulikin suurta. Kävi nimittäin niin, että kun astmalääkitys kahden ikävuoden kieppeillä aloitettiin, suhtauduimme astmaan kevytmielisesti. Sehän on lääkkeillä hoidettavissa, sen kun vaan huolehditaan lääkityksestä aamuin illoin. Vammaisuus tuntui isolta ja merkittävältä jokapäiväiseen elämään vaikuttavalta asialta sen rinnalla.

Vähitellen kävi kuitenkin ilmeiseksi, että astma ei ollutkaan ihan niin leppoisa uusi tuttavuus kuin aluksi luulimme. Tiiti sairasteli jatkuvasti, ja hänen hengityksensä rohisi koko ajan. Hän oli aamusta iltaan väsynyt ja kiukkuinen. Panimme tilanteen alkaneen päivähoidon ja uhmaiän piikkiin. Astmakontrollissa kuitenkin selvisi, että lääkitys oli täysin riittämätön, ja poikaparka oli ihan tukossa. Lääkitystä tehostettiin, ja Tiiti muuttui takaisin omaksi iloiseksi itsekseen - kunnes sama toistui ja lääkitystä tehostettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Yli puoli vuotta meni siihen, että oikea lääkitys löydettiin, ja se aika oli tuskaista. Astma hallitsi tuolloin elämäämme. Vammaisuus tuntui selkeältä ja jo arkipäiväistyneeltä asialta sen rinnalla.

Nyt astma on ollut hyvässä hoitotasapainossa jo puolisentoista vuotta. Silti se on meillä riesanamme, emmekä enää aliarvioi sen vaikutuksia. Huomaan pelkääväni sitä, että Touhollakin todettaisiin astma. Siksi olen seurannut tarkkaan hänen hengitystään tämänkin flunssan aikana. Pelkoni voi olla turha, mutta ihan kokonaan irti en siitä pääse. Onneksi nyt tiedän osaavani tulkita hengitysvaikeuksia paremmin kuin Tiitin ollessa pieni.

Mitähän tällä kaikella oikein halusin yleisemmällä tasolla sanoa? Ehkä sitä, että kaikki ei aina ole vain sitä, miltä ensiksi näyttää, ja että pieniinkin huoliin lasten terveydestä on oikeus. Samalla voi vaikka olla kiitollinen siitä, että huolet ovat niin pieniä kuin ovat - siitä, että hengenvaaraa ja konkreettista menettämisen pelkoa ei ole.

Jos taas jollakulla lähipiirissä on oikeasti huono tilanne, pienet vaivat ja huolet voisi unohtaa, ja antaa tilaa läheisen ihmisen suurille huolille ja tunteille. Toisen suruun ja huoleen voi olla mahdotonta päästä sisälle, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Silloin voisi vaikka tyytyä kuuntelemaan toisen huolia rinnastamatta niitä omiinsa, tarjota mahdollisesti apuaan arjesta selviytymisessä ja olla läsnä kuitenkaan tunkeilematta.