Hengähdyshetkiä

Heräsimme jokin aika sitten siihen, että meillä ei ole ketään, joka hoitaisi lapsiamme, jos haluaisimme vaikka joskus virkistäytyä kahden kesken mieheni kanssa. Meillä ei ole sukulaisia samassa kaupungissa, eikä kovin monta sellaista kaveriakaan, jotka voisivat tässä asiassa auttaa. Kolme luottolapsenvahtiamme ovat kaikki ajautuneet omille teilleen kuka toiseen kaupunkiin ja kuka omaa lastaan hoitamaan. Vuoden verran olemme olleet tyhjän päällä - paitsi että omat vanhempani ovat aina valmiita ajamaan tänne satojen kilometrien päästä tarvittaessa. Aina ei viitsi heitäkään kuitenkaan vaivata. Joten jotain piti tehdä.

Eiliseksi oli sovittu joskus aikoja sitten Tiitin kuntoutussuunnitelmapalaveri päiväkotiin, ja halusimme molemmat olla paikan päällä. Viimeksi Touho oli mukana sylissä nukkuen, mutta nyt hän olisi ollut jo häiriöksi, jos hänet olisi pitänyt ottaa mukaan. Jostain piti siis löytää lapsenvahti. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpikäytyäni alistuin ja tartuin hätäratkaisuna pitämääni tahoon: soitin kaupungin perhetyönohjaajalle. Luulin joutuvani anomaan apua ja kohtaavani eioota, mutta toisin kävi. Kun ei oman alueen työntekijöistä tarvittavaan aikaan sattunut olemaan ketään vapaana, lainattiin työntekijää joltain toiselta alueelta, ja asia oli selvä. Puoli tuntia ennen palaverin alkamista meille saapuisi perhetyöntekijä (vai mikä lie hänen tittelinsä sitten onkaan), joka viipyisi paikalla kokonaiset neljä tuntia. Hintaa tälle rupemalle tulisi kymmenen euroa (10 €). Ei paljon. Itse asiassa ei paljon mitään.

Tästä tärpistä innostuneena soittelin saman tien myös toisaalle. Olen kesäkuusta asti ollut Tiitin omaishoitaja, ja palkkion lisäksi diiliin kuuluu omaishoidon vapaita. Meidän perheellemme sopivin tapa järjestää nuo vapaat vat palvelusetelit, joilla voimme ostaa lapsenhoitopalveluita etukäteen määritellyiltä yrityksiltä. Kesän olimme käytännössä poissa kotoa, sitten tuli Tiitin leikkaus, sitten alkoi lasten sairastelu. Koko palveluseteleiden olemassaolo meinasi päästä unohtumaan. Nyt ne muistuivat taas mieleen, ja oikean henkilön kiinni saatuani sain tietää, että MLL:n kautta hoidetaan samaan syssyyn myös perheen muut lapset. Sehän sopii meille! Ei muuta kuin ensimmäistä palveluseteliä tuhlaamaan ja hoitoaikaa sopimaan.

Eilen sitten koitti se päivä, kun kaupungin perhetyöntekijä oli tulossa. Tietysti Tiiti sattui sairastumaan, joten piti tiedottaa etukäteen, että hoidettavia olisikin yhden sijaan kaksi. Se ei muodostunut ongelmaksi. Sen sijaan aamupäivälle suunnittelemani pikainen siivous jäi tekemättä kahden pojan vaatiessa koko ajan äidin huomiota, apua ja huolenpitoa. Itse olin päänsärkyinen varhain aamulla nappaamastani särkylääkkeestä huolimatta. Viittä vaille kaksitoista olin huuhtelemassa kakkavaippaa, kun ovikello soi. Täti pääsi heti tutustumaan lapsiin sillä välin kun hoitelin vaipan pyykkikoriin, pesin vaivihkaa vessanpöntön ja vieläpä omat hampaani, joiden jynssäämiseen ei aikaa ollut aiemmin riittänyt. Briiffasin tädille nopeasti lastenhoito-ohjeet ja lähdin päiväkodille.

Palaveri sujui leppoisassa hengessä. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa ja palasin kotiin. Tiiti ei ollut suostunut nukahtamaan päiväunille, mikä oli vähän odotettavissakin. Touho sen sijaan oli nukkunut enemmän kuin ikinä minun kanssani ollessaan päivällä nukkuu. Koska tädillä oli vielä puolitoista tuntia työaikaa jäljellä, jäi hän vielä avukséni. Sain juotua kahvikupillisen rauhassa ja laitettua ruokaa sen lisäksi että rauhoittelin Tiitin uhkaavaa känkkäränkkää ja hoitelin vauvaa. Ehkä voisin käyttää tätä kaupungin palvelua toistekin. Kymppi ei ole iso lisä vaikkapa kampaajalla käyntiin tai muuhun mukavaan. Halutessani saisin vaikka nukkua sen ajan, kun perhetyöntekijä hoitaa vauvaa. Se olisi aika luksusta.

Tänään tulee toinen hoitaja illalla mahdollistamaan meille rauhallisen ravintolaillallisen pitkästä aikaa. Se onkin tarpeeseen varsinkin juuri tänään, kun olen kuunnellut kahden pojan itkukierrettä* tuntikaupalla. Pitää samalla sopia jo seuraavastakin tilaisuudesta, etteivät kallisarvoiset palvelusetelit vaan jää käyttämättä. Mielessä siintää ajatus kävelyretkistä, elokuvissa ja teatterissa käymisestä ja muusta mukavasta, jota niin harvoin voimme tehdä mieheni kanssa kahdestaan. Kunhan Touho vähän kasvaa, voisi ajatella joskus viettävänsä vaikka kokonaisen päivän ilman lapsia. Miltähän se tuntuisi?

* Itkukierre syntyy, kun Touho itkee ihan mitä tahansa, mitä vauvat nyt itkevät. Tiiti hermostuu siitä ja alkaa kiljua, mikä säikäyttää Touhon, joka alkaa itkeä entistä enemmän, ja sitä säikähtää Tiiti, joka äityy hysteeriseen paniikki-itkuun jne. Ihan sama, kumpaako yritän rauhotella ensin. Jossain vaiheessa jompi kumpi ei vaan enää jaksa itkeä ja tilanne hetkeksi hellittää. Nurkan takana vaanii kuitenkin aina uuden kierteen käynnistymisen mahdollisuus. Tekisi joskus mieli itkeä itsekin.