Eilen olimme Tiitin päiväkotikaverin synttäreillä. En voinut olla siellä taas pohtimatta, miten omalla tavallaan Tiiti tuollaiset tilanteet hoitaa - ja miten ristiriitaisesti. Tiiti oli aivan hurmaava pikkuinen herrasmies, joka onnitteli iloisesti päivänsankaria, ojensi lahjan hymyssä suin ja esitteli itsensä reippaasti tutustumisleikissä. Yhteislaululeikkiin Tiiti osallistui, kun otin hänet syliin. Sitten olikin jo sosiaalisuuden rippeet käytetty.
Juhlapöydässä Tiiti näykki ihan pikkuisen jotain, mutta huomio kiinnittyi niin totaalisesti muualle, että kakkukin jäi maistamatta kokonaan. Pian poika oli pakko nostaa pöydästä pois, kun oli päästävä tutkimaan sitä huomion kohdetta, enkä halunnut kitinän nousevan enää yhtään kovemmalle tasolle. Siitä lähtien Tiiti kulkikin sitten omia polkujaan.
Jo sisälle tullessamme Tiiti bongasi jääkaapin kirjainmagneetit, jotka ovat aiemminkin kiinnostaneet häntä kovasti. Niitä hän sitten järjesteli melkein koko juhlien ajan. Välillä yritin vetää häntä mukaan yhteisleikkeihin, mutta ne eivät poikaa kerta kaikkiaan innostaneet. Aikuisten kahvitellessa Tiiti oli ainoa, joka hyppyytti äitiä nousemaan pöydästä - tosin hän kyllä tarvitsi ihan konkreettisesti apua ainakin yhdellä niistä kerroista. Toisten lasten kanssa Tiiti ei oma-aloitteisesti tehnyt yhtään mitään. Jos joku tuli viereen kirjaimia järjestelemään, saattoi pientä kommunikointia olla - varsinkin, jos olin vieressä tukena.
Juhlien jälkeen Tiiti oli todella väsynyt. Olivathan päiväunet toki jääneet väliin, mutta sellaista sattuu miltei joka toinen päivä muutenkin. Ihan kuin olisi ollut suuri ponnistus ylipäätään selviytyä koko juhlista. Ilta sujui onneksi ilman suurempia yhteenottoja väsymyksestä huolimatta, ja nukkumaan mentyään Tiiti nukahti suunnilleen samalla sekunnilla kun painoi päänsä tyynyyn. Kemut taisivat olla rankat pienelle juhlijalle.
Jäin miettimään, miten paljon Tiiti todellakin tarvitsee aikuisten apua sosiaalisissa suhteissa ikätovereihinsa. Mietin myös sitä, miten vaikea on löytää raja siihen, miten paljon tulisi auttaa Tiitiä ja toisaalta antaa hänen selviytyä itse. Onko oikein pakottaa häntä edes hetkeksi mukaan yhteisiin juttuihin vai pitäisikö hänen antaa touhuta yksin, kun se on mieluisampaa? Onko oikein päästää hänet pakenemaan omiin oloihinsa?
Juhlissa sovimme uusia leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Syksy on mennyt niin sairastelujen merkeissä, etten ole jaksanut järjestellä mitään playdateja. Nyt heräsin siihen, että niitä on vaan silloin tällöin oltava, että Tiiti pääsee harjoittelemaan tuikitärkeitä sosiaalisia taitoja. Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos nämä asiat sujuisivat ihan itsestään! Asumme vieläpä ihan eri suunnalla kuin muut päiväkotilaiset. Pienistä leikkituokioista tulee isoja asioita, kun lapsia pitää kuskailla sinne tänne ja sopia asioista itselleen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Pitää ajatella positiivisesti: samalla lisääntyy omakin sosiaalinen verkosto. Se ei koskaan ole pahitteeksi.
M:lle juhlat on ihan tolkuttoman rankkoja. Etenkin sellaiset joissa pitää osallistua leikkihin ja olla muitten lasten kanssa. Niin kauan kun saa riehua ja puuhailla yksikseen se pärjää ihan hyvin. Mun mielestä se kysymys on missä menee raja sille että haittaako se sosiaalisten kontaktien puute elämää? Estääkö SE normaalia kehitystä? Meillä M on haka juoksuttamaan mua ja muut lapset vaan leikkii... tämä on meillä Sosiaalistentaitojen ryhmän, ABAn ja behavioristin avulla helpottanut aika paljon.
VastaaPoistaOlen ajatellut, että kun kerran niin moni asiantuntijataho suosittaa sosiaalisten taitojen harjoittamista, niin kai niitä sitten pitää harjoittaa. Onhan se niinkin, että vaikkei sosiaalinen kömpelyys välttämättä vielä haittaisi elämää, niin jossain vaiheessa kyllä haittaa, jos ei yhtään osaa olla muiden ihmisten kanssa.
PoistaTiiti on kyllä aika ailahtelevainen tuossa asiassa. Nyt kun on jotenkin päässyt juoneen kiinni, menee joskus esim. puistossa rohkeasti juttelemaan toisille lapsille. Moni vaan sitten vierastaa konttaavaa tai pyörätuolilla kulkevaa jututtajaa, eikä välttämättä osaa vastata Tiitin kontaktinottoyrityksiin. Harmillista.
Juoksuttamisesta: On aikamoista rajanvetoa sekin, missä asioissa pitää auttaa ja missä ei. Tiiti toki tarvitsee apua monissa asioissa, mutta paljon osaa itsekin. Ihan kamalan laiska hän vaan olisi yrittämään itse tekemistä, ja helpompi on pyytää äiti apuun. Jatkuvasti väännämme kättä näistä asioista kotona. Ymmärtääkseni päiväkodissa on omatoimisempi. On myös niin, että huomaan usein tekeväni asioita Tiitin puolesta siksi, että se asia hoituu nopeammin ja helpommin, kun minä sen teen. Pitää skarpata tässä suhteessa. En halua kuitenkaan tehdä karhunpalveluksia lapselleni.
Kuvittelin monta vuotta, että ujous on yksi minun "vioistani", jota muilla ihmisillä ei ole, koska olin pienenä hyvin ujo ja kuulin vanhempieni puhuvan asiasta muille juurikin näissä kahvipöytäkeskusteluissa. Lauseet tyyliin "Se menee lukkoon jos on vieraita" tuntui aika karmealta. Vasta joskus parikymppisenä, kun kuulin muitten lapsuusmuistoja ymmärsin, että olinkin ihan normaali ihminen. Muistan myös, kun luin Elizabeth Taylorin elämäkerran, jossa kerrottiin, että Liz meni pienenä aina pöydän alle vieraita piiloon.
VastaaPoistaJotenkin sen rohkaisun pitäisi tapahtua niin, ettei ei-rohkeus tuntuisi kuitenkaan epäonnistumiselta tai vialta.
Minäkin olin lapsena ihan kamalan ujo. Jossain vaiheessa aikuistuessani kasvoin ujoudesta yli, mutta en minä tuntemattomassa seurassa vieläkään ole se, joka ensimmäisenä aloittaa tutustumisen.
PoistaEn missään tapauksessa oleta, että Tiitin pitäisi olla vähemmän ujo tai rohkeampi kuin mitä on. Hänen kohdallaan ei ole kyse kuitenkaan ihan pelkästä ujoudesta. Tiiti on ihan pienestä asti suorastaan pelännyt muita lapsia. Hän ei siis ole pelkästään vetäytynyt sivuun tms., vaan selvästi osoittanut pelkäävänsä - niissäkin kehityksen vaiheissa, joissa lapset tavallisesti päin vastoin ovat uteliaita ja innokkaita tutustumaan toisiinsa.
Meillä on nyt näitä asioita harjoiteltu ihan vaan olemalla muitten lasten kanssa, ja paljon on kehitystä jo tapahtunutkin. Nykyään Tiiti ei enää pakene leikkipuistossa muita lapsia hokien "kakka, kakka" vaan haluaa mennä katselemaan muiden touhua. Joskus hän jopa tervehtii muita, mutta juuri koskaan hän ei mene leikkiin mukaan ilman aikuista tukena ja turvana.