Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.
Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.
Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.
Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.
Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, jos kommentoit! Ethän mainitse meitä kuitenkaan oikeilla nimillämme.