Imetyksestä

Tunnustan: olen taaperoimettäjä. Vahingossa. Vastoin suunnitelmia. Ilman fanatismia tai selkeästi määriteltävää ideologiaa. Kuinka siinä niin kävi?

Tiitin imetys alkoi aikoinaan takkuisesti Tiitin keskosuuden ja motoristen ongelmien takia. Parin-kolmen kuukauden väännön jälkeen homma alkoi kuitenkin sujua. Koin suurta onnistumisen riemua, kun sain kuin sainkin täysimetettyä lastani. Neljän kuukauden iässä Tiiti aloitti soseiden maistelun, ja puolivuotiaana oikeasti söikin niitä jo - se väli meni allergioiden tai kehittymättömän suolen tai minkä liekään kanssa taistellessa. Ruokavalio laajeni vatsaongelmien takia hitaasti, mutta laajeni kuitenkin.

Osittaisimetys jatkui muiden ruokien ohella, ja tarkoitus oli seurata normia ja lopetella imetys suunnilleen vuoden iässä. Kun se aika läheni, koin asiasta suorastaan surua. Imetys oli meille molemmille tärkeää, enkä olisi halunnut luopua siitä. Onneksi neuvolan terkkari totesikin, ettei ole mikään pakko. Voisin tietysti imettää, vaikka olinkin palaamassa töihin kolmeksi päiväksi viikossa. Olin valtavan helpottunut. En ollut edes osannut ajatella sellaista vaihtoehtoa.

Imetys siis jatkui, eikä työssäkäynti ollut sille mikään este. Vähitellen Tiiti alkoi jättää imetyksiä vähemmälle, kunnes jäljellä oli enää varhaisaamun "vielä vähän lisää unta" -imetys. Sille pistin stopin, kun alkoi tuntua, että poika vain roikkui rinnalla ja piti minua huvituttina. Kahtena aamuna Tiiti vielä pyysi "paitoa", mutta unohti sitten koko asian. Ikää Tiitillä oli tuolloin 1 v 9 kk.

Minulle jäi hyvä muisto Tiitin imettämisestä, ja olen iloinen siitä, että uskalsin seurata tuntojani ja jatkaa imetystä meille molemmille sopivan ajan. Tätä taustaa vasten oli itsestäänselvää, että Touhonkin imetys voisi jatkua niin kauan kuin se sekä äidistä että pojasta on oikea ratkaisu. Voisin kirjoittaa tähän listan pitkän imetysajan eduista monesta näkökulmasta, jos haluaisin, mutta oikeastaan mikään ekologinen, ekonominen, terveydellinen tai muu järkisyy ei ole ollut minulle pontimena pitkään imetysaikaan. Kyse on ollut enemmänkin tunnesyistä ja ihan vaan vaivattomuudesta. Tottumuksestakin. Siitä, ettei ole ollut syytä lopettaa.

Jonkin aikaa sitten alkoi tuntua, että Touho imee minusta paitsi maidon niin myös kaiken energian. Hän ryysti rintaa välillä niin raivoisasti, että se teki kipeää. Tunsin itseni jotenkin alistetuksi ja avuttomaksi. Aikaakin imetykseen tuntui tuhraantuvan ihan eri tavalla kuin Tiitin kanssa. Puhuin näistä tunteista reilu viikko sitten neuvolapsykologille, joka mielestäni hieman epähienosti kehotti lopettamaan imettämisen. Hän kysyi, onko minun vaikea muutenkin asettaa rajoja lapsilleni tai tuottaa heille pettymyksiä. No eiväthän nuo asiat niitä helpoimpia juttuja äitiydessä ole, mutta en kuitenkaan koe asioiden olevan niin, ettenkö rajoja kykenisi asettamaan tai pettymyksiä tuottamaan. Lisäksi mielestäni on vain ja ainoastaan minun ja lapseni välinen asia, miten pitkään imetys jatkuu.

Sain tuosta keskustelusta kuitenkin rohkeuden toteuttaa jo tovin mielessä pyörineen ajatukseni Touhon päivävierottamisesta. Tiukille on ottanut - Touholla, ei minulla - mutta nyt olemme tilanteessa, jossa imetän Touhon iltaisin (en tietenkään uneen, mutta osana illan rauhoittumisrituaaleja kuitenkin) ja aamuisin. Näin on hyvä. Imetyshetkiin on palannut se rauha ja harmonia, joka niistä tuntui jo kadonneen. Touho on myös nukkunut päivisin himppusen paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä olisin voinut tehdä tämän ratkaisun aikaisemminkin, mutten ollut siihen vielä valmis. Sitä paitsi vähän odottelin Touhon itsensä hellittävän intomielistä suhtautumistaan asiaan. Kun aloitetta ei tullut lapsen suunnalta, oli minun ryhdyttävä toimeen itse.

En yhtään osaa sanoa, kuinka pitkään tällä linjalla aion jatkaa. Ehkä viikon tai kaksi, ehkä pidempään. Sen verran kuin sopivalta tuntuu. Sen verran, että tästäkin imetyksestä voi jäädä hyvä muisto.

Pöpöjä ja pilkkuja

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet taas sairaanhoidollisissa merkeissä. Ensin flunssaantui Tiiti. Oikein kunnolla. Hengitys meni pitkästä aikaa niin huonoksi, että astmalääkitys oli pakko nostaa maksimiin ja antaa avaavaa lääkettä roppakaupalla. Kotioloissa kuitenkin selvisimme, ja nyt Tiiti on jo pientä nuhaa lukuunottamatta ihan kunnossa.

Tiitin sairastumisen alusta asti jännäsin sitä, miten pian Touho sairastuu - korvien putkituksen uusi yritys kun oli tulossa. Se saatiin kuin saatiinkin tehtyä viikko sitten. Operaatio meni hyvin, ja poika toipui nukutuksesta ilman pahoinvointia tai muita ongelmia. Yskä alkoi myöhemmin samana päivänä.

Juuri ennen putkitusta huomasin Touhon ranteessa punaisia pilkkuja. Ajattelin, että se on jotain ihottumaa, enkä sillä hetkellä vaivannut päätäni asialla sen enempää. Kotiin päästyäni aloin miettiä ihottumaa enemmän ja muistin, että Touho sai mm. MPR-rokotuksen rokotetutkimukseen liittyen kolmea viikkoa aikaisemmin. Tutkimuksen ohjeissa sanotaan, että kaikista epäilyttävistä iho-oireista tulee ottaa yhteyttä tutkimuskeskukseen. Etsin siis numeron käsiini ja soitin sinne.

Tutkimuslääkäri oli sitä mieltä, ettei niin pitkän ajan päästä tuleva ihoreaktio voi enää olla missään tekemisissä rokotteen kanssa. Kun kuvailin pilkkuja tarkemmin - käytin mm. ilmausta "pienten verenpurkaumien näköisiä" - lääkäri kehotti tarkistamaan, katoavatko pilkut esim. läpinäkyvällä viivaimella painettuna vai eivät. Jos eivät katoa ja varsinkin jos pilkkuja tulisi lisää, pitäisi ottaa uudelleen yhteyttä. No eivät kadonneet, ja uusia pilkkuja ilmaantui yön aikana ylemmäksi käsivarteen, toiseenkin käteen ja selkään.

Soitin suoraan samalle lääkärille, joka totesi lääkärintarkastuksen olevan tarpeen. Hän järjesti meille ajan omalle vastaanotolleen. Lääkäri tutki Touhon perusteellisesti, konsultoi sairaalan lastenhematologia ja lähetti meidät lastentautien päivystykseen veri- ja virtsakokeita varten. Pilkut olivat petekkioita, pieniä hiusverisuonten purkaumia, jotka voivat viitata vakaviinkin sairauksiin. Olin tietysti ehtinyt jo edellisenä iltana googlailla, eikä mieleni ollut ihan levollinen tulevaa sairaalakeikkaa ajatellen.

Päivystyksessä pääsimme nopeasti lääkärin vastaanotolle. Liuta verinäytteitä otettiin ja pissapussi asetettiin pissanäytteen saamiseksi. Sitä saimmekin sitten odotella tunnin jos toisenkin. Touho leikki odotustilassa sydämensä kyllyydestä. Liukumäen laskeminen oli parasta ajankulua. Minullakaan ei aika ehtinyt käydä pitkäksi sitä ravia seuraillessa ja turvallisuutta varmistellessa. Lopulta saatiin pissa pussiin ja enää piti odotella näytteiden tuloksia ja lääkärille pääsyä.

Päivystävä lääkäri oli ehtinyt odotellessa vaihtua, ja uuden lääkärin uudessa tutkimuksessa huomasimme petekkioiden lisääntyneen jonkin verran. Niitä oli jo jaloissakin. Verinäytteissä ei ollut mitään kummempaa, muistaakseni senkka oli vähän koholla, ja pissasta löytyi hieman punasoluja. Petekkiat ja verivirtsaisuus yhdessä veivät sekä päivystävän lääkärin että puhelimitse konsultoidun takapäivystäjän ajatukset kohti tätä pienten verisuonten tulehdusta, vaikkakin Touhon iho-oireet olivat tavallista pienempiä. Kontrollikäynti määrättiin maanantaiksi.

Viikonlopun aikana Touho kehitti flunssansa oikein kunnon taudiksi, ja maanantaina kulutinkin sitten aikaani samassa leikkitilassa hieman rauhallisemmin touhuilevan lapsen kanssa. Korvat olivat alkaneet vuotaa sunnuntaina, ja lääkäri totesikin korvatulehduksen heti alkuun. Ei ainakaan heti tullut siis helpotusta korvatuubeista. Veri- ja pissanäytteet olivat nyt normaalit. Petekkioita oli edelleen niin entisissä kuin uusissakin paikoissa (mm. poskilla ja korvanlehdissä).

Vaikka diagnoosin kaikki kriteerit eivät ihan täysin täyty, Touhon tilaa käsitellään nyt ilmeisesti lievänä muotona tuosta aiemmin linkkaamastani verisuonitulehduksesta. Tavallisesti tauti menee itsessään ohi, mutta se voi myös aiheuttaa munuaisongelmia. Kontrollikäyntejä on ainakin kuukauden ja kolmen kuukauden kuluttua, mahdollisesti vielä puolen vuoden päästäkin. Lisäksi laboratoriokokeisiin on hakeuduttava jokaisen kuumeisen infektion yhteydessä. Näin pyritään huomaamaan mahdollisimman pian, jos munuaiset alkavat oireilla.

Nyt sitten syöttelen Touholle vaihteeksi antibioottia aamu- ja iltapalalla sekä odottelen kutsua kontrolliin. Toinen korva vuotaa edelleen, petekkiat taitavat alkaa jo kadota iholta. Kovin huolissani en jaksa olla. Seurannassa ollaan, ja se on hyvä asia. Jos jotain huolestuttavaa ilmenee myöhemmin, niin murehdin tilannetta sitten. Korvien tilanne harmittaa. Toivottavasti tämä tulehdus jäisi nyt viimeiseksi. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin harmittaa kaikki edessä oleva lääkärissä ravaaminen muutenkin. Näillä mennään nyt kesää kohti kuitenkin.

Voi itku!

Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.

Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.

Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.

Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.

Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.

Pikaisesti

Olisi niin paljon kirjoitettavaa. En vaan koskaan ehdi enkä jaksa muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Ihan hyvän päivän positiivisia hetkiä on joskus vaikea löytää, mutta aina niitä löytyy kuitenkin.

Tänään neuvolassa Touho todettiin hoikaksi, keskimittaiseksi, huonoksi nukkujaksi, kuivaihoiseksi ja kaikin puolin hurmaavaksi. Minut terkkari passitti ottamaan yhteyttä neuvolapsykologiin ja kaupungin perhetyöhön. Jos vaikka tämä alakulo vähitellen hellittäisi keskustelu- ja kotiavun myötä. Uniryhmään meitä koetettiin saada, mutta sellaista ei hetimmiten ole alkamassa. Saakohan sinne mennä nukkumaan?

Illemmalla korvalääkäri suositteli Touhon korvien putkitusta. Sopii meille. Ei näitä toistuvia tulehduksia kestä enää kukaan.

Tiiti haluaa pukeutua kaverinsa merirosvosynttäreille Late Lampaaksi. Mikäpä minä olen hänen päätään tässäkään asiassa kääntämään. Ompelen huomenna puvun siis.

Vuosi täynnä!

Touholla oli tänään syntymäpäivä. Minun vauvani on nyt yksivuotias. Snif!

Tuntuu kuin eilen hänet olisi nostettu ensimmäistä kertaa rinnalleni, ja nyt hän jo osoittelee sormella tarmokkaasti haluamiensa esineiden suuntaan ja irrottelee aika ajoin otetta siitä tuesta, jota vasten seisoo. Pienestä tuhisevasta nyytistä on kasvanut tarmokas ja tahtova touhupesä, joka jumaloi isoveljeään ja haluaa päästä kaikkiin tämän puuhiin mukaan - isoveljen innokkuusastetta huomioimatta. Äidin syli on kuitenkin edelleen se paras paikka maailmassa. Eikä äidiltäkään tarvitse kysellä, saapiko tulla.

Jokin kertoo minulle (sangen kovalla äänellä vieläpä), että Touhon toisesta vuodesta ei tule puuttumaan vauhtia, vaarallisia tilanteita tai itkupotkuraivareita. Täältä tullaan, Tahtovat taaperot ry!

Ennen sitä: huomenna kakkua syödessäni taidan tirauttaa parit kyynelet. Ihan puhtaasta onnesta, rakkaudesta ja haikeudesta.

Kotielämää ja sairaalakäyntejä

Tuntuu, ettei aikaa ja energiaa millään riitä kunnon postauksen kirjoittamiseen. Yritän nyt kuitenkin. Joululomalta palattuamme olemme yrittäneet saada elämäämme johonkin järjestykseen, ja vähitellen näyttää ihan lupaavalta. Touho on nukkunut nyt kolme yötä ilman imetyksiä ja ilman tuttia - ja minä olen nukkunut ne kolme yötä keskeytyksettömiä unia toisessa huoneessa miehen hoitaessa yöheräilyt. Viime yönä herätyksiä oli ollut enää aamun lähestyessä, joten tiukka linja taitaa todellakin tuottaa tulosta. Mahtavaa!

Touho on aika vaativassa vaiheessa muutenkin kuin öisen hulinoinnin suhteen. Koko ajan pitää vahtia menoa, touhuta ja sylittää. Kuukauden sisällä vauva on alkanut muuttua taaperoksi. Taaperoksi, jolla on Luja Oma Tahto. Jos haluaa äidin syliin, ei isä kelpaa ja toisin päin. Jos haluaa kaukosäätimen tai kännykän, se on saatava hypisteltäväksi. Jos haluaa sotkea Tiitin leikit, on niiden sekaan päästävä. Viimeksi mainittu aiheuttaa molemmille lapsille suuria kriisejä pitkit päivää. Eilen purskahdin kerran jo itkuun lasten nähden, kun vinkumista, kitinää, kiljumista ja väninää oli jatkunut jo ties kuinka kauan, eikä loppua näkynyt. Se taisi vähän säikäyttää Tiitiä, mutta itkimme sitten sylikkäin ja rauhoituimme yhdessä.

Odotan hartaasti sitä päivää, kun pojat alkavat osata leikkiä yhdessä. Jotain orastusta siitä on ollut näkyvissä. Eräänä iltana meillä mentiin eräänlaista konttaushippaa ympäri asuntoa. Sitä tosin säesti Tiitin kiljuminen ja Touhon nauru, mutta molemmilla oli selvästi hauskaa. Tiiti siis kiljui sitä, ettei Touho saisi tulla hänen peräänsä, mutta kun Touho kääntyi toiseen suuntaan, lähti Tiiti kuitenkin ajamaan pikkuveljeä takaa.

Tiitin kanssa olemme käyneet jo kahdesti sairaalassa tämän vuoden puolella. Ensin oli elokuisen leikkauksen kontrollikäynti. Aluksi otettiin lonkkaröntgen, mikä oli Tiitistä ilmeisen kiehtovaa ja jännittävää. Ensimmäistä kertaa pystyin valmistelemaan Tiitiä röntgenkuvaukseen. Tavallisesti sinne on aina menty yllättäen kesken osastojakson ilman ennakkovaroitusta. Nyt iso laite ei enää pelottanut, eikä itkua tullut. Tarraa Tiiti osasi pyytää röntgenhoitajalta jo ennen kuin oli noussut pöydältä.

Päivän varsinainen anti oli ortopedin tapaaminen. Olin etukäteen miettinyt vaikka mitä kysymyksiä, joita olisin halunnut hänelle esittää, mutta puolet niistä unohtuivat kiireisen ja sekavan tuntuisessa tilanteessa. Paikalla oli ortopedin lisäksi fysioterapeutti, lastenneurologiaan erikoistuva lääkäri ja hoitaja. Jokainen kyseli jotain sikin sokin, ja keskustelu poukkoili asiasta toiseen. Sen verran sain valoa asioihin, että ei ole kovinkaan tavallista, että Tiitin ikäiselle lapselle joudutaan tekemään sen kaltaisia operaatioita kuin nyt tehtiin. Koska näin varhain on jouduttu leikkaamaan, saattaa se tietää uusintaleikkausta jossain vaiheessa. Nyt tilanne toki on lonkkien osalta parempi kuin ennen leikkausta. Röntgenkuvista kuitenkin näkyy, etteivät reisiluut ole vieläkään ihan täysin siellä, missä pitäisi, joten vuosittainen seuranta on tarpeen. Seuraava kontrolli tässä asiassa on elokuussa. Sitä, miksi Tiitin tilanne on tällainen, ei kukaan valottanut, enkä saanut sitä kysytyksi.

Tutkittuaan Tiitiä ja tarkkailtuaan tämän kävelemistä (työntökärryn kanssa ilman kenkiä) ortopedi ja fysioterapeutti päättivät ottaa vetoketjuortoosit öiseen käyttöön. Nilkat ovat jäykistyneet leikkauksen jälkeen selvästi. Ilmeisesti se, että spastisuutta on lonkkien seudulla nyt vähemmän, on kompensoitunut nilkkojen huonommalla tilanteella. Olen tämän huomannut itsekin. Nyt on huolehdittava nilkkojen ja akillesjänteen tilanteesta, ettei pääse syntymään kontraktuuria tai muuta ikävää peruuttamatonta haittaa.

Viimeisenä oli jäljellä ravitsemussuunnittelijan tapaaminen. Olin toimittanut hänelle kolmen päivän ruokapäiväkirjat etukäteen, ja niistä kävi ilmi, että ravitsemustilanne on nyt aiempaa parempi. Tämä on ollut näppituntuma kotonakin. Kun osastolla otetut mitatkin näyttivät suhteellisen painon nousseen, ei syytä seurantakäynteihin enää ole kuin siinä tapauksessa, että jotain erityistä tarvetta ilmenee. Ravintolisiä jatketaan entiseen malliin, kunnes suhteellinen paino on vielä vähän parempi, mutta sitten niitä voi jättää asteittain pois.

Olen helpottunut siitä, että paino on lähtenyt vähän nousemaan, mutta samalla hämilläni siitä, että pituutta ei juuri tunnu kertyvän. Siihen ei ravitsemussuunnittelija puuttunut millään tavalla, enkä itsekään hänen juttusillaan ollessani hoksannut tuota asiaa. Maaliskuisella osastojaksolla aion kyllä puhua taas näistä kasvuasioistakin enemmän. Tiiti on siis nyt 4,5-vuotias ja pituutta on 90,5 cm. Ei kovin paljon.

Seuraavana päivänä palasimme sairaalaan vetoketjuortoosien tekemistä varten. Kaksi fyssaria teki ortoosit sutjakkaasti. Oikeaa nilkkaa ei saanut ihan 90 asteen kulmaan, koska se ei vaan antanut periksi niin paljon. Jos se notkistuu ortoosin käytön myötä, voi jossain vaiheessa tehdä sitten uuden oikeassa kulmassa olevan. Eilen kokeilimme ortooseja valveilla ollessa, ja vajaan tunnin käytön jälkeen Tiiti pyysi ottamaan ne pois. Molemmissa nilkoissa oli ikävä painauma ortoosin jäljiltä. Tänä iltana olisi tarkoitus kokeilla laittaa ortoosit jo yöksi jalkaan. Jos nukkumisesta ei tule mitään tai jos punaisia jälkiä edelleen jää, pitää ottaa yhteyttä sairaalaan. Voi olla, että Tiiti tarvitsee Botoxia pohkeisiinsa pystyäkseen käyttämään ortooseja. Kovasti toivon, ettei sitä tarvitsisi nyt pistää, mutta katsotaan nyt rauhassa ensin. Jännittää kyllä, miten ensi yö ortoosien kanssa sujuu.


Tällaiset ortoosit Tiiti saa yöksi jalkaansa. Voin sanoa, että minulla ei varmaan uni tulisi. Kuva täältä.

Vauhdikas alku on saatu tälle vuodelle. Tänään olemme menossa katsomaan asuntoja. Saapa nähdä, pääsemmekö vihdoin tänä vuonna ostamaan oman asunnon. Lisätilaa kaipaisimme kipeästi. Mahtuisi Tiitikin paremmin kuljeskelmaan rollaattorillaan, kun ei olisi joka paikka tavaraa täynnä. Ennen mahdollista muuttoa (ja vaikkemme muuttaisikaan) on tarkoitus karsia kertyneitä tavaroita minimiin. Millä ajalla ja energialla sen teemme, on sitten kysymys sinänsä.

Uniasiaa (taas)

Sitä tässä vaan mietiskelen, että taitaa uusi vuosi alkaa taas uudella unikoululla. Kävi nimittäin niin, että juuri kun saimme Touhon nukkumisen johonkin edes kutakuinkin inhimilliseen ruotuun, sairastui hän, ja kaikki unikoulun todistukset voi vetää vessasta alas. Nyt mummoloissa joululomaillessa on meno ollut kotoistakin hurjempaa, ja tietysti mahdollisuudet minkään sortin koulutuksiin ovat olemattomat.

Kotiin pitäisi päästä pian.

Ja nukkumaan.

Asioiden hoitamisen vaikeudesta

Olen hoidellut viime aikoina (korvatulehduspotilaan lisäksi) erilaisia asioita. Ai että on ollut välillä vaikeaa!

Joululahja-asiat 1. Minulla ja miehelläni on kamala tavara-angsti päällä. Haluaisimme päästä tavaroista eroon sen sijaan, että niitä kohta kannetaan tänne säkillinen lisää. Yritin hoitaa asian ja kertoa kaikille, ettemme kaipaa lahjoja. Pojille pyysin yhteislahjoja sukulaisten kesken. Olin myöhässä. Yksi jos toinenkin minun suvustani oli lahjansa jo ostanut, loppuja oli mahdotonta saada uskomaan, että olen tosissani. Onneksi miehen suku on toista maata.

Joululahja-asiat 2. Jotain pitäisi itsekin osteskella. Aikuisille annamme eettisiä lahjoja, kuten useana aiempanakin jouluna. Tänään aloin miettiä, voisiko tämän joulun hyväntekeväisyyskohde sittenkin olla ihan lähisuvusta: Kummityttöni opiskelee ulkomailla ja on kipeästi rahan tarpeessa. Voisimmeko suunnata osan hyväntekeväisyyspotistamme hänelle? Loukkaantuisiko siitä joku ja jos, niin miksi?

Lähisuvun lasten (ja heidän vanhempiensa) lahjatoivomuksia olen kysellyt, ja yrittänyt niitä noudattaa. Niinpä päädyin mielenhäiriössä ostamaan järkyttävän kalliin yöpaidan yhdelle, huonoa musiikkia toiselle ja muovikrääsää kolmannelle. Touholle emme varsinaisesti aio ostaa mitään, lahjapaperit ovat varmaan parasta antia hänelle. Tiiti on toivonut kahta lahjaa, joista toista ei ole olemassakaan, ja toinen oli uskomattoman vaikea löytää. Miten voikin olla niin, että kun tietää, mitä haluaa, ei sitä löydy mistään? Kolmas ostosreissu toi vihdoin eilen pelastuksen tähän asiaan.

Virastoasiat. Pari hakemusta ja muuta virallista asiakirjaa piti saada tehdyksi ennen joulua. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa asiaa Touhon päiväunien aikaan. Ei kuulkaa riitä yhdet päikkärit mihinkään, kun pitää liian monta yötä valvoneena ihmetellä, mitä tulikaan liitteeksi mihinkin ja mihin kohtiin pitää laittaa rastit. Neuvoa jos yrittää puhelimitse kysellä, vierähtää aikaa tuosta noin, hups vaan, jonotusmusiikkia kuunnellessa ja kynää pyöritellessä. Yhteen paikkaan en päässyt läpi viidennelläkään yrittämällä, joten päätin lopulta lähettää sähköpostia. Katsotaan, minkä vuoden puolella saan vastauksen.

Eikä ole helppoa kyllä sekään, kun jonottaa puhelimessa ja viihdyttää samalla uniltaan herännyttä vauvaa. Sitten yhtäkkiä joku yllättäen vastaakin puheluun, ja pitäisi muistaa, minne on soittanut ja mikä oli asia. Kerran aloitin puhelun laulamalla vauvanhyssyttelylaulua. Kelaan voi jättää soittopyynnön, ja sieltä soitetaan pikaisesti takaisin. Liian monta puhelua soittaneena vastasinkin sitten Kelan virkailijalle sanoin: "Tiuhti täällä hei!" ikään kuin olisin itse soittanut.

Siivousasiat. Tällä saralla olen ollut ihan onneton viime aikoina. Muutama viikko sitten olin virkeä ja jaksoin kuurata paikan jos toisenkin. Nyt on Touho taas sairastellessaan vienyt yöuneni, eikä energiaa juuri riitä siivoamiseen. Tänään kovasti yritin, mutta laiha oli tulos. Asiaa ei myöskään helpottanut mieluiten kaiken aikansa sylissä viettävä vauva, joka lattialle jouduttuaan pyrkii nousemaan seisomaan huterille jaloilleen minun jalkojani vasten. Tavaroiden järjestelyyn Touho osallistui vetämällä kaiken lattialle sitä mukaa, kun jotain sieltä sain pois kerättyä. Tiskikoneeseen ja pyykkikoneeseen Touhon olisi pakko päästä sisään, joten niidenkin käyttäminen vaatii viekkautta ja nopeutta. Imuroida sentään sain rauhassa, mikä on aina yhtä hämmentävää. Tiiti kun pienempänä pelkäsi imuria niin hysteerisesti, että hänet piti aina viedä ulos imuroinnin ajaksi.

*****

Viikonlopun aikana en aio hoitaa yhtään asiaa vaan keskittyä viettämään aikaa lasten kanssa. Huomenna aiomme kokeilla Tiitin uutta potkukelkkaa, jonka ostimme siinä toivossa, että Tiiti voisi siihen tukeutuen vähän kävelläkin pihalla. Tavallaan se on joululahja, mutta miksipä lahjaa pitäisi marinoida jouluun asti, kun nyt on hyvä keli sen käytölle.

Onpa meillä sunnuntaina aikuisaikaakin luvassa. Pääsisimmeköhän ihan elokuviin asti? Olisi aika kiva.

Kuntoutuskysymyksiä

Meillä on taas flunssainen vauva. Tällä kertaa tauti iski hotellissa Jyväskylässä, jossa olimme viettämässä CP-liiton vertaistukipäivää. Muuten oli oikein mukava reissu, mutta mieluummin olisin palannut kotiin terveiden lasten kanssa. Meillä on satumaisen huono tuuri matkustelun suhteen muutenkin. Tuntuu siltä, että jos vaan uskallamme lähteä kotikaupungin ulkopuolelle, jompikumpi lapsista sairastuu. Ehkä se on vain tunne, tarkkoja tilastoja ei ole tullut tehtyä.

*****

Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.

Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.

Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.

Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.

Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.

Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.

Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.

Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?

Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.

Unikoulutusta ja hoito-ongelmia

Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.

Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)

Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.

*****

Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.

Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.

Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?

Päivän valopilkku: Kela

Väsymystä on edelleen ilmassa. Jokaisen pienenkin asian tekeminen vaatii ponnistelua ja suurelta tuntuvia päätöksiä. Ruuanlaitto on onneksi sujunut, kunhan vaan olen ensin osannut päättää, mitä kokkaan. (Kovin palkitsevaa tosin ei ole se, että Tiiti sanoo olevansa nälkäinen ja kysyy, mitä ruokaa on - ja vastauksen kuultuaan sanoo, ettei tykkää siitä, vaikkei ole edes nähnyt ruokaa tai koskaan ihan vastaavaa syönyt. Jos Tiitiltä kysyttäisiin, meillä syötäisiin joka toinen päivä kalapuikkoja ja joka toinen päivä pinaattilettuja.) Kaikki muut kotihommat sitten tökkivät senkin edestä. Illalla sain siivottua Tiitin leikkinurkkauksen. "Apua! Täällä ei ole yhtään lelua lattialla. Voi eii!", kommentoi Tiiti. Veikkaan, että huomenissa niitä leluja taas löytyy lattialta.

Touholla on taas/edelleen korvatulehdus. Kaksi viikkoa sitten neuvolalääkärin kurkatessa korviin oikea oli ihan terve, mutta vasen tärykalvo samea. Nyt varsinaisessa korvakontrollissa molemmat olivat selvästi tulehtuneet. Eipä tässä muuta kuin uutta lääkekuuria kehiin. Jospa se lopulta auttaisi. Nythän Touho on ollut enemmän tai vähemmän räkäinen ja yskäinen syyskuun alusta asti. Kiva olisi nähdä, millainen poika olisi ihan terveenä.

Iloinen mieli tuli yllättävältä taholta. Soittelin viime viikolla Kelan puhelinpalveluun Tiitin hakemusten käsittelyvaihetta tiedustellakseni. Ystävällinen virkailija laittoi hakemuksiin kiirehtimispyynnön ja välitti soittopyynnön käsittelijälle. Tämä soittikin tänään ja kertoi, että vammaistukea on jatkettu (en tullut kysyneeksi mihin asti), allasterapiaa myönnetty ja toimintaterapian jatkuminen vuoden vaihteen jälkeen turvattu. Kerrankin nopeaa palvelua Kelalta! Muilla asioilla ei ole edes kiire, mutta allasterapia on kiva saada käyntiin heti. Menemmekin jo ylihuomenna polskimaan.

Jostain pitäisi löytää nyt virtaa jaksaa tämä pimeä syksy. Päivä toisensa jälkeen tuntuu valuvan käsistä. Haluaisin nukkua öisin ja saada päiviin selkeän rytmin, mikä ei nyt Touhon sairastellessa ole oikein onnistunut. Liian usein metsästän koko päivän mahdollisuutta saada nukkua, ja petyn, jos sitä mahdollisuutta ei tule. Ehkä voisin keskittyä metsästämään mieluummin valopilkkuja jokaisesta päivästä. Koska onhan niitä. Tänään Kela, huomenna tanssitunti, ylihuomenna allasterapia - ja joka päivä lasten hymyt. Niitä onneksi riittää.

*

Vauvanruokaa

Ei mitään uutta sadepilvien alla. Tiiti sairastui viikonloppuna reissun päällä, ja tänään on Touho alkanut taas yskiä. Saapa nähdä, mitä viikonlopuksi suunnitellusta unikoulusta tulee.

Touholla on nyt ikää 8 kk, ja hän herää keskimäärin 7 kertaa yössä* tankkaamaan rintamaitoa. Ei mitään järkeä, tiedän, mutta imettäminen nyt vaan on helpoin tapa tainnuttaa poika takaisin uneen, eikä jaksaminen ole riittänyt muuhun. Nyt olisi tarkoitus, että isä opettaisi pojan nukahtamaan ilman tissiä. Ja minä saisin nukkua toisessa makuuhuoneessa läpi yön - tai kuunnella vauvan itkua hampaita kiristellen. Tiiti tajusi asian aikoinaan kerrasta. Olisipa Touho tullut siinä mielessä veljeensä!

Minun on pitänyt kirjoittaa imettämisestä jo hyvän aikaa sitten, mutta aina se on jäänyt. Jospa vaikka nyt yrittäisin sanoa siitä jotain. Olen erittäin kiitollinen siitä, että imettäminen on molempien poikien kohdalla onnistunut niin hyvin. Tiitin kanssa oli alkuhankaluuksia huonon imuotteen kanssa, mutta sitkeällä opettamisella sain pojan oppimaan paremman otteen. Tiitin keskostausta, huono nukkuminen ja painon notkahdus saivat aikaan sen, että neuvolan terkkari patisti minut aloittamaan kiinteiden ruokien syöttämisen Tiitin ollessa 4 kk. Ehkä sen takia halusin nyt Touhon kanssa sinnitellä sinne suositeltuun puolen vuoden ikään ennen soserumban aloittamista.

Touhon 4-kuukautisneuvolassa odotin jonkinlaista kannustusta täysimetyksen jatkamiseen. Olin hieman jopa pettynyt sekä terkkarilta että lääkäriltä saamaani "kiinteät voit aloittaa, jos haluat, mutta voit jatkaa täysimetystäkin" -ohjeistukseen. Ehkä liian jyrkkiä kommentteja on tässä asiassa hyvä välttääkin, ettei tulisi painostamisen makua. Toisaalta ei varmaan haittaisi, jos sanoisi vaikka: "Hienoa, että olet päättänyt yrittää saavuttaa WHO:n suosituksen puolen vuoden täysimetyksestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä rintamaito ei vauvalle riitä, voit antaa hänelle jo muutakin ravintoa."

Viimeinen kuukausi täysimetyksellä tuntui jo aika rankalta. Touho alkoi nukkua levottomammin, ja imettäminen tuntui kirjaimellisesti imevän minusta mehut. Toisaalta olimme poissa kotoa miltei koko ajan, ja tuntui hankalalta aloittaa soseiden syöntiä sukulaisten nurkissa pyöriessä. Tiitillä ilmeni aikoinaan ikäviä yliherkkyyksiä monen ruoka-aineen kohdalla, ja pelkäsin niitä olevan Touhollakin. Helpompaa olisi testailla ruokia kotioloissa.

Touho aloitti siis sosemaistelut täytettyään 6 kk - eikä yksikään ruoka-aine ole aiheuttanut ongelmia paitsi ihan alkuun peruna. Ruoka maistuikin hyvin, kunnes sairastelu alkoi. Tänään alas meni vain iltapuuro. Imettäminen onkin ihan paras tapa ruokkia sairas lapsi, jos vaan saa röörit putsattua sen verran hyvin, että ilma kulkee nenän kautta.

Touhon kohdalla aiomme pysytellä koko ajan muun perheemme semivegetaarisessa ruokavaliossa. Tiitille annoimme vauvana myös luomulihaa, koska emme uskaltaneet liikaa poiketa normeista. Nyt luotamme paremmin siihen, että osaamme vauvamme ruokkia, ja että hän saa tarvitsemansa ravinteet ilman lihaakin. Maistelkoon sitä sitten joskus myöhemmin, jos itse haluaa.

Tämänhetkisessä yöheräilykierteessä mietin, olisiko asiaa helpottanut aikaisempi kiinteiden ruokien syöttäminen. Ehkä, mutta sitä on mahdoton tietää. Olisin myös voinut alusta asti olla tiukempi ja opettaa vauvan nukahtamaan ilman imetystä - jos Touho olisi ollut hivenenkin yhteistyökykyisempi, olisin niin tehnytkin. Mutta näillä mennään nyt, ja ehkä meillä joskus vielä nukutaan. Nyt muuten olisi jo syytä lopettaa tämä naputtelu, että ehdin nukkua ennen kuin Touho herää syömään...

* Kun meillä ei vielä ollut lapsia, muistan erään kaverin kertoneen vauvansa heräävän 7 kertaa yössä. Tuolloin ajattelin, että kyse oli liioittelusta - ei kai kukaan nyt voi herätä niin usein. Eipä.

Epätoivo

Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.

Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.

Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.

Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.

Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.

Yskää ja sirkushuveja

Tauti ei hellitä otettaan pojistamme. Flunssaa on vaihtelevin oirein pyöritelty jo kaksi ja puoli viikkoa. Olisikohan kaksi eri pöpöä iskenyt peräkkäin? Tiitin tilaa osaan seurata hyvin. Astmalääkitys on kohdillaan, eikä hätää ole. Pelkäänkin nyt koko ajan, että Touhon hengitys ahtautuu. Viime yön valvoin kamalaa ryskäyskää kuunnellen, ja toinen samanlainen yö näyttäisi olevan tulossa. Toistaiseksi lima tuntuisi kuitenkin irtoavan (välillä jopa oksennuksen myötä), eikä varsinaista hengenahdistusta ole ollut havaittavissa. Toivottavasti pysyykin loitolla.

Flunssan keskellä on koettu hienojakin hetkiä. Tiiti näyttäisi tosiaan oppineen kuivaksi. Viisi päivää on jo mennyt ilman vaippaa, eikä yhtään vahinkoa ole sattunut. Sen kunniaksi kävimme tänään sirkuksessa. Näytös oli Tiitin jaksettavaksi vähän turhan pitkä, mutta poika seurasi haltioissaan niitä esityksiä, jotka kiinnostivat. Itselleni sirkuskäynti toi mieleen lapsuuden innostuksen, kun sirkus tuli kaupunkiin. Kerran olisin päässyt norsun selkään, mutten uskaltanut - ja harmittelin sitä heti samana päivänä. Surmanajo näytti nyt yhtä pelottavalta kuin lapsenakin, akrobaatit ja jonglöörit olivat häkellyttävän taitavia.

Kuulonsuojauksesta ei ollut puhettakaan minun lapsuudessani.

  

Olisipa hauskaa päästä joskus näkemään jonkun ohjelmanumeron hiomista aina ensimmäisistä harjoituksista lähtien. Miltähän näyttää ensimmäinen yritys jongleerata seitsemällä pallolla laukkaavan hevosen selässä seisten? Kuinka monta kertaa akrobaatti putoaa toisen pään päältä ennen kuin voi luottaa pysyvänsä siellä yhdellä jalalla varpaillaan seisten?

 

En voi välttyä ajatukselta, että CP-vammainen lapsi tarvitsee samaa sinnikkyyttä toisille tavallisia taitoja harjoitellessaan, eikä silti välttämättä saavuta niitä koskaan. Emmehän me vammattomatkaan kaikki ole akrobaatteja tai jonglööreja.

Täydellisyyden tavoittelua

Alkuhuomautuksena mainittakoon, että sain jo kerran saamani tunnustuksen myös Pyörii, pyörii!:ltä ja Poikkeamalta. Kiitos heille! Mukavaa, että blogistani tykätään. En nyt kuitenkaan riehaannu niin, että jakaisin tunnustusta eteenpäin enää toista tai kolmatta kertaa.

***

Piirtelin tänään Tiitin kanssa. Alku oli innostunutta ja keskittynyttä. Sitten yhtäkkiä kaikki meni pieleen. Väärää väriä meni väärään paikkaan, väritetyllä alueella näkyi valkoista ja kaikki olisi pitänyt pyyhkiä pois. Monta aukeamaa lehtiöstä itkuisesti tuhrattuamme alkoi pieni piirtäjä vähän taas innostua. Yhdessä kynää pidellen piirsimme metroraiteet, metron ja metrotunnelin. Sitä kelpasi isillekin esitellä.

Tiitillä on visio, hyvin tarkka visio. Hän tietää, miltä haluaisi kuvan näyttävän. Kädet vaan eivät tottele, viiva ei tyydytä ja värittäminen on vaikeaa. Turhautuminen purkautuu kiukkuna, itkuna ja omaan maailmaan sormi suussa uppoamisena. Ristiriita vision ja taidon välillä on suuri. Lopputulos ei ole täydellinen. Maailma voi romahtaa siihen.

Tunnistan tuossa itseni. Murrosikäisenä ompelin paljon vaatteita. Tein tarkkaa ja huolellista jälkeä, halusin joka tikin olevan täydellinen. Kaikesta tarkkuudesta huolimatta joskus mokasin pahasti. Ainoa ratkaisu oli purkaminen - mikä tarkoitti sitä, että minä itkin ja isäni käytteli ratkojaa. Sitten pyyhin kyyneleeni ja ompelin uudestaan. Täydellisesti.

Miksi kaikista luonteenpiirteistäni juuri tämän on pitänyt periytyä Tiitille? Käsien vapina asettaaa rajansa tekemisen tekniikalle. Laitan toivoni nyt siihen, että visio ja taidot lähentyvät toisiaan vuosien varrella. Ehkä löytyy oma tyyli, jossa epätarkkuus on valttia. Ehkä löytyy ainakin malttia harjoitella lannistumatta.

***

Loppuhuomautus: Flunssa on hellittänyt otettaan Tiitistä, mutta iskenyt kyntensä Touho-parkaan. En ole juuri nukkunut. Olen hoivannut. Tuudittanut, niistänyt ja lääkinnyt. En osaa laittaa suppoa. Siksi meillä käytetään suun kautta otettavaa mikstuuraa. Mies ei edes tiedä, mikä on suppo.

Ja toinen: Tiiti konttailee jo hienosti, kun uskaltaa. Ihanaa vauhdin hurmaa! Tänään katsoimme, kuinka Leo-Pekka Tähti tykitti taas uuden ME:n. Tiiti arveli joskus itsekin kelaavansa yhtä hurjaa vauhtia. Siinä onkin hyvä esikuva!

Back to business

Tänään oli Tiitin ensimmäinen päiväkotipäivä kesäloman ja leikkauksen jälkeen. Aamu oli vähän itkuinen, ja kurjalta tuntui jättää poika suu mutrussa puurolautasen ääreen. Annoin hoitajille ohjeita Tiitin käsittelystä, ja olipa Tiiti itsekin muistutellut päivän mittaan, että pitää "nostaa hellästi". Päivä oli mennyt hyvin, eikä kramppejakaan ollut ollut ollenkaan. Ihanaa! Toivottavasti niitä ei enää tulekaan. Uni ei ollut tullut silmään päiväuniaikaan, ja se kyllä näkyi väsymyksenä illalla.

Tällä kertaa isä käytti Tiitin muskarissa. Nyt oli syksyn eka muskarikerta, ja Tiiti oli ylipäätään ekaa kertaa pyörätuolilla muskarissa. Hyvin oli mennyt, vaikka välillä Tiiti oli kuulemma kulkenut epäilyttävästi metroleikin näköisesti seinän viertä pitkin. No, vipeltäväthän ne muutkin lapset siellä sinne tänne. Tiitin olisi tarkoitus jatkossa olla muskarissa ilman meitä vanhempia avustamassa. (Tai siis toista meistä, ei me sentään molemmat sinne kerralla olla ängetty...) Toivottavasti onnistuu. Pyörätuoli oli kiinnostanut lapsia kovasti. Kun opettaja oli esitellyt pyörätuolin lapsille, Tiiti oli ylpeänä kertonut saaneensa sen apuvälineyksiköstä, ja että kun hän kasvaa isoksi, hän kävelee dallarilla.

Oli omituista viettää pitkä päivä kaksin Touhon kanssa. Kävimme ostoksilla, söimme, nukuimme, pyykkäsimme, leikimme ja kuuntelimme musiikkia. Touho taisi oppia melkein ryömimään ankkalelua tavoitellessaan. Se mokoma kulkeutui aina sentin tai kaksi eteenpäin, kun Touhon sormet tökkäsivät siihen, ja poika tuli huutaen perässä. Hauska sattuma, että aikoinaan Tiiti oppi kääntymään oman kylpyankkansa pudottua käsistä. Ankat saavat meidän pojat liikkeelle!

Tajusin tänään, että meillä ei taida olla kunnollista videokuvaa ainakaan Tiitin pyöräilystä ennen leikkausta. Se sujui jo mallikkaasti, ja nyt Tiiti joutuu varmaan opettelemaan sitäkin uudestaan. Yksi Tiitin lempitouhuja ennen leikkausta oli myös tanssiminen - kontallaan ja istuen lattialla musiikin mukaan pyöriminen ja käsien heiluttelu. Muistaakseni sitä videoitiin jossain vaiheessa, mutta siitäkään en ole varma. Muutama päivä sitten Tiiti halusi taas tanssia, mutta pettyi kovasti, kun huomasi, ettei pystykään siihen. Kokeilimme sitten pyörätuolitanssia, ja se olikin kivaa. Piruetit ainakin ovat hienompia kuin kontaten!

Tuntuu siltä, että Tiiti vähän pelkää liikkumista nyt. Konttaaminenkin sujuu oikeastaan todella hyvin jo, jos minä pidän jaloista kiinni ja konttaan perässä. Samalla minun pitää myös kovaan ääneen päivitellä, miten hurjaa vauhtia Tiiti menee ja etten meinaa pysyä perässä. Tiiti tekee kaiken työn itse, minä vain pidän nilkoista kiinni. Aloin tehdä näin siksi, että leikkauksen jälkeen Tiiti ei uskaltanut liikutella jalkojaan ollenkaan, ja veti niitä vain perässään. Aluksi ihan oikeasti autoin siirtämään jalkaa toisen eteen, mutta vähitellen Tiiti on huomaamattaan ottanut itse vetovastuun. Kerran hän jopa karkasi minulta, mutta pysähtyi heti kun huomasi, etten enää pidäkään kiinni.

Kadonneita taitoja aletaan metsästää lisää tällä viikolla fysioterapian käynnistyessä. Iso työ on edessä pienellä pojalla. Allasterapiastakin on ollut puhetta. Siitä voisi olla paljon apua leikkauksesta kuntoutumiseen, ja olisi se varmasti mukavaa muutenkin. Huomenna alkaa myös toimintaterapia. Se on ihan uusi juttu, ja varmasti Tiitille mieluisaa. Tiivis on Tiitin viikko-ohjelma siis. Onneksi fysio- ja toimintaterapiat tapahtuvat päiväkodissa. Mahdollinen allasterapia olisi sitten yhtenä iltana viikossa. Se siihen uhrattakoon, jos vaan terapia järjestyy.

Viikko leikkauksesta

Leikkauksesta kulunut viikko on ollut monisyinen. Tiiti oli jo välillä paremmassa kunnossa, mutta nyt on suunta ollut valitettavasti alaspäin. Kipukohtauksia on tullut viime päivinä enenevässä määrin. Aluksi emme tajunneet, millaisesta kivusta on kyse ja mihin sattuu, mutta tänä aamuna Tiiti osasi vähän selventää. Ilmeisesti leikkauspäivänä pahoin vaivanneet krampit ovat taas palanneet. Niitä tulee herkästi erityisesti, kun Tiitiä käsitellään - nostaessa, laskiessa, pukiessa, vaippaa vaihtaessa.

Soitin sairaalaan, jossa hoitaja jätti soittopyynnön Tiitin leikanneelle kirurgille. Tämä soittikin pian takaisin. Kuulemma on ihan tavallista, että kramppeja vieläkin tulee, mutta kipua pitää nyt lääkitä entistä aktiivisemmin. Niinpä Tiiti nauttii nyt Panadolia ja Pronaxenia aamuin illoin seuraavan viikon ajan sattui tai ei. Juuri nyt luottamus tämänkään cocktailin voimaan ei ole suuri: Tiiti heräsi tovi sitten kipua itkien. Toivon, että osa itkusta johtui enemmänkin kramppiin heräämisen säikähtämisestä kuin kivusta sinänsä. Onneksi poika rauhoittui melko nopeasti.

Olisi tärkeää saada Tiiti nyt uskaltautumaan kunnolla liikkumaankin. Tänään aamuiset krampit aiheuttivat sen, etten saanut poikaa houkuteltua lattialle leikkimään ennen kuin vasta iltapäivällä. Silloinkin hän vältteli konttaamista ja veti itseään istuvassa asennossa käsivoimin pitkin lattiaa. Vähitellen löytyi konttausasento, mutta jalat tulivat yhtenä pakettina käsien perässä. Illalla onnistui jo vuorotahtinen konttaaminenkin - hitaasti ja varovaisesti, mutta kumminkin.

Päiväkotiin emme halua Tiitiä viedä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että kivut pysyvät kurissa. Äitini on täällä vielä perjantaihin asti auttelemassa. Apua on todellakin tarvittu. Kuluneen viikon aikana Touho on kehittynyt aktiiviseksi kierijäksi, tänään huomasin hänen jopa vetävän käsillään itseään eteenpäin lattialla. Touho on myös alkanut syödä isoja annoksia soseita ja kiljua korviaraastavalla äänellä, jos on nälkäinen, väsynyt tai kyllästynyt - tai jos lelu karkaa käsistä. Tähän kun yhdistää sen, että Tiitiä pitää nostella ja siirrellä äärimmäisen varovasti kramppien välttämiseksi ja että hän vaatii tavallista enemmän apua, olisin yksin lasten kanssa aika mahdottomassa tilanteessa miehen ollessa töissä.

Nyt en toivo mitään muuta maailmassa niin paljon kuin sitä, että ikävät ja kivuliaat krampit loppuisivat. Sitten Tiiti pääsisi peloitta keskittymään rakenteluleikkeihinsä ja metroiluun. Kyllä, Tampereella on edelleen metro. Välillä se on pyörätuolin muodossa, välillä bussin, joskus jopa jugurttipurkin. Äänestä ei voi koskaan erehtyä. <3

Toipilas

Leikkauspäivän kramppailut, kivut ja oksentelu aiheuttivat sen, että Tiiti vietti sairaalassa toisenkin vuorokauden. Se sujui oikeastaan aika mukavasti. Kramppeja ei enää eilisaamun jälkeen ollut, kipujakin vain jos jalat joutuivat syystä tai toisesta huonoon asentoon. Ruoka maistui syömättömyyden jälkeen hyvin, vaikka annoskoot jäivätkin pieniksi. Minullekin tuotiin eilen ilmainen lounas, kun osastolle oli tullut yksi ylimääräinen ateria. Sairaalaruokaan viime talvena tottuneena söin sen hyvällä ruokahalulla.

Heti luvan saatuaan Tiiti halusi lähteä pyörätuolilla liikkeelle. Ensin riitti osaston käytävä, mutta sitten reviiriä piti jo laajentaa. Ihan kaikki Taysissa kulkeneet eivät tainneet tietää talon sisäisestä metrolinjasta. Ala-aulassa oli asemia Herttoniemestä ja Ruoholahdesta Alexanderplatziin ja Zoologischer Garteniin. Metron hissillä päästiin takaisin osastolle, jossa leikkihuone oli kovassa käytössä.

Sairaalan pihalla oleva suihkulähde ihastutti

Tänään saimme sitten Tiitin kotiin. Matkan teimme Tampereen metrolla, koska "kyllähän bussikin voi olla metro". Kotona Tiiti uskaltautui lattialle varovasti istumaan ja uudelleenjärjesteli legorakennelmaansa. Konttaaminen jäi kahteen työlääseen askeleeseen. Illalla poika konttasi muutaman metrin ulkona ollessamme ja kaipaili pyörän selkään. Katsotaan nyt ensin tuota liikkumista vähän muuten, onhan juuri nivusia operoitu. Pyörätuoli on toistaiseksi paras tapa liikkua paria metriä pidempiä matkoja.

Illalla vaipanvaihdon yhteydessä taas tuli kipua, kun jalka heilahti ilmeisesti liian suoraksi. Tiiti ei myöskään olisi millään halunnut olla ilman vaippaa, mikä olisi hyväksi nivusissa olevien haavojen paranemiselle. Ilmeisesti haavojen olemassaolo ylipäätään on nyt vaikea pala. Juttelimme asiasta, ja Tiiti kyseli, miksei niitä haavoja voitu jättää sairaalaan ja milloin ne otetaan pois. Näytin yhtä omista laparoskopian jättämistä arvista mahassani, ja kerroin, että Tiitinkin haavat muuttuvat sen kaltaisiksi. Sitten Tiiti jo halusikin samanlaisen.

Saimme sairaalasta kirjasen, johon voi täytellä asioita sairaalareissusta. Käymme sitä varmaan läpi vähitellen. Nyt se ei vielä Tiitiä kiinnostanut. Oli hyvä juttu, että Tiiti vietti sairaalassa mukavammankin päivän. Olisi ollut ikävää, jos ainoaksi muistoksi olisivat jääneet kivut, krampit ja oksentelu. Nyt voi muistella myös sairaalaklovneja, metroajeluja, leikkihuoneessa askartelua ja muuta mukavaa.

Tapasin vihdoin leikkauksen tehneen kirurginkin. Jänteet on katkaistu suunnitelmien mukaisesti, ja ne kasvavat takaisin toivottavasti pidempinä. Botoxia oli laitettu oikean jalan pohkeeseen. Vasempaan laitetaan sitten erikseen, jos tuntuu tarvetta olevan ja jos siitä on ylipäätään hyötyä oikealle jalalle. Liikkua voi voinnin mukaan. Jumppa aloitetaan, kun haavat ovat kunnossa eli noin viikon päästä. Puolen vuoden päästä on kontrolli lastenneurologian polilla. Sitä ennen otetaan taas lonkkaröntgenit, jotta nähdään leikkauksen vaikutus.

Eilen ja tänään vietin aika paljon aikaa Tiitin kanssa kahdestaan sairaalassa. Mieheni oli töissä, ja Touho vanhempieni hoidossa kotona. Yhden syötön Touho selvisi bataatilla ja korvikemaidolla, muut hoitelin sairaalassa, jonne vanhempani toivat Touhon välillä - ja toki itsekin viipyivät siellä. Tuntui kivalta saada olla taas vaihteeksi Tiitin kanssa kahdestaan, vaikka edes sairaalassa. Luulenpa, ettei tehnyt Tiitillekään pahaa saada jakamaton huomioni osakseen. Touho ja isovanhemmat puolestaan saivat tutustua toisiinsa entistä paremmin. Kaikki voittivat.

Nyt keskitymme hoitamaan Tiitiäisen kuntoon. Äitini jää vielä tänne siltä varalta, ettei Tiiti ole viikonlopun jälkeen päiväkotikunnossa. Lääkäri uumoili, että voisi jo olla, mutta en minä kyllä halua poikaa päikkyyn lähettää ennen kuin kivut ovat poissa. Katsotaan nyt päivä kerrallaan. Kyllä sinne päiväkotiin ehtii myöhemminkin.

Kotiin!

Palasimme tänään kotiin yli kolme viikkoa kestäneeltä Itä-Suomen reissulta. Ensi viikolla on vielä edessä joku kiva pikkuretki, mutta kai tätä kotiinpaluuksi voi silti kutsua. Aika on mennyt nopeasti, tekemistä on riittänyt, enkä ole juurikaan jaksanut tai edes ehtinyt roikkua netissä. Sukulaisia olemme tavanneet oikein urakalla - oli kiva käydä näyttämässä Touhoakin niille, joita harvemmin muuten näemme.

Mieli on hieman haikea. Monet rakkaat ihmiset ja paikat jäivät taas niin kauas, että seuraavan kerran saatamme nähdä vasta joulun aikaan. Mökille tuskin menemme edes silloin, vaan joudumme odottamaan ensi kesään. Hyvästit jouduimme tämän reissun aikana sanomaan myös Touhon pikkuvauva-ajalle. Kotoa lähtiessämme Touho oli hampaaton täysimetyksellä oleva pikkuvauva. Hän palasi kotiin puolivuotiaana, kaksihampaisena ja sekä perunamaistelut että tavujokeltelun aloittaneena. Väy-väy-väy-vä raikuu lattian suunnalta usein ja riemukkaasti.

Lukuharrastus on hyvä aloittaa jo nuorena

Tiiti oli reipas reissulainen. Hän nautti sukulaisilta saamastaan huomiosta, tykästyi erityisesti isompiin tyttöserkkuihinsa ja vietti mukavia hetkiä myös jo viime kesältä tutun mummilan naapurissa kesälomaansa viettäneen tytön kanssa. Lastenkonsertit ja käsinukketeatteri toivat kulttuurista lisäpotkua kesäisiin touhuihin. Kuntoutusta yritimme pitää yllä mahdollisimman säännöllisenä, ja aika hyvin siinä mielestäni myös onnistuimme.

Mummilanaapurukset

Me vanhemmat saimme viettää pari kertaa aikaa ihan kahdestaankin. Kävimme Kuhmossa katsomassa Miss Farkku-Suomi -elokuvan ennakkonäytöksen (suosittelen!), Kuopiossa illastimme Mustassa Lampaassa (suosittelen!) ja käyskentelimme Väinölänniemellä kaikessa rauhassa (suosittelen!). Ihan omaa aikaa sain Kuhmossa konserttien kuuntelemista varten, ja niissä tulikin käytyä päivittäin. Aluksi jaksoin vain puolikkaita konsertteja, mutta parhaina päivinä kuuntelin kaksi kokonaista. Jokainen pieni arjesta irtautuminen oli paikallaan.

Huomenna on edessä Tiitin fysioterapiaa kuuden viikon tauon jälkeen, matkalaukkujen purkamista, pyykin pesua ja siivoamista. Monta oman postauksen arvoista asiaa on mielessä. Toivottavasti ehdin ja jaksan pian näpytellä ajatuksiani taas muidenkin luettaviksi.

Terapeuttista huvittelua

Keväällä Tiitin fysioterapeutti suositteli huvipuistolaitteissa kieppumista aistikokemusten saamiseksi. Tarkemmin en asiasta kysellyt, mutta arvelen suosituksen liittyvän sisäkorvan tasapainoelimen stimulointiin, joka Tiitillä jää normaalia 4-vuotiasta väkkärää vähemmälle. Tiiti rakastaa kaikkia kieppumisleikkejä ja pyörimisen mahdollistavia leikkipuistovälineitä sekä mahdollisimman kovassa vauhdissa keinumista. Siispä suuntana Särkänniemi.

Tiiti tiesi tarkkaan, mitä halusi. Mitä hurjempi laite, sitä kiinnostuneempana poika sen kulkua seurasi. Pienimpien lasten laitteista (eli niistä, joihin Tiiti itse pääsi) hauskimpia olivat ne, joissa oli kovin vauhti tai hassuimmat vatkaukset. Pääsipä Tiiti ihan yksinkin ajelemaan parissa vempaimessa - sade oli karkottanut suurimman osan asiakkaista, eikä vanhempia voinut kaikkialle ottaa mukaan edes avustamaan. Voi sitä riemun määrää! Suuri oli muutos verrattuna viime kesän Särkänniemi-visiittiin. Silloin kaikki pelotti ja arastutti, mikään ei kiinnostanut ja kaikkeen piti sanoa "ei". Nyt uskallamme ajatella käyvämme terapiakieputtimissa uudestaan ehkä jopa tämän kesän aikana.

Toisenlaisia huveja tarjosi Muumimaailma Naantalissa. Musiikkinäytelmä taisi vähän jännittää, mutta muuten oli iloinen hymy Tiitin naamalla koko päivän. Muumipeikon silittäminen, labyrintissa seikkaileminen ja veneiden uittaminen taisivat olla Tiitille päivän kohokohtia. Tuutikin kanssa tekemämme lankanyöri oli monta päivää ranteessa muistona, kunnes sen ainainen kastuminen käsiä pestessä alkoi ärsyttää Tiitiä liikaa.

Sekä Särkänniemessä että Muumimaailmassa Tiiti sai harjoitella jonottamisen ja oman vuoron odottamisen jaloa taitoa, ihmispaljoudessa pyörätuolilla liikkumista ja vieraiden ihmisten kanssa kommunikaatiota. Estottomasti hän kertoikin ympärillään oleville aikuisille mm. olevansa Lenni Lokinpoikanen. Lapsiin Tiiti ei juuri ottanut kontaktia. Useakin lapsi tuli sen sijaan kysymään minulta, miksi Tiiti kulkee pyörätuolilla. Siis minulta, ei Tiitiltä itseltään

Ennen Naantaliin menoa vietimme päivän Turussa. Jokke-jokijuna tarjosi mukavan opastetun kierroksen, ja Tiiti kiljui innosta sen kyydissä. Turun linna kiinnosti Tiitiä, mutta tällä kertaa emme sinne ehtineet. Yllätyksekseni huomasin, että linnassakin on otettu esteettömyysasioita huomioon. Hyvä tietää! Ehdottoman hieno paikka oli Kupittaalla sijaitseva Seikkailupuisto, jossa kävimme ihan vaan leikkipuistomeiningillä illan suussa. Sinne pitää joskus päästä uudestaan oikein kunnolla ajan kanssa.

Tänään kävimme Kuopion eläinpuistossa. Pari kesää sitten Tiiti vielä pelkäsi possujen röhkintää niin paljon, ettei lähelle voinut mennä ollenkaan. Muutenkaan hän ei osannut silloin kiinnostua eläimistä tipankaan vertaa. Nyt Tiiti oli innoissaan. Strutsit olivat kuulemma parhaita, mutta myös puput ja kissat kiinnostivat kovasti. Lampaat onnistuivat säikäyttämään yllättävällä määinnällä, mutta muuten retki meni hienosti.

Tiiti on kasvanut rohkeammaksi kohtaamaan uusia ja yllättäviäkin asioita erilaisissa paikoissa. Mielenkiinto ympärillä tapahtuviin asioihin on myös lisääntynyt hurjasti. Tuntuu kuin olisi auennut ikkuna, jonka kautta Tiiti uskaltaa nyt tarkastella maailmaa ihan toisella tavalla kuin ennen. Tuntuu hyvältä.

P. S. Touhon ensimmäinen hammas bongattiin eilen. Piti käydä heti ostamassa hammasharja pienelle isolle vauvalle. Snif!