Vuosi täynnä!

Touholla oli tänään syntymäpäivä. Minun vauvani on nyt yksivuotias. Snif!

Tuntuu kuin eilen hänet olisi nostettu ensimmäistä kertaa rinnalleni, ja nyt hän jo osoittelee sormella tarmokkaasti haluamiensa esineiden suuntaan ja irrottelee aika ajoin otetta siitä tuesta, jota vasten seisoo. Pienestä tuhisevasta nyytistä on kasvanut tarmokas ja tahtova touhupesä, joka jumaloi isoveljeään ja haluaa päästä kaikkiin tämän puuhiin mukaan - isoveljen innokkuusastetta huomioimatta. Äidin syli on kuitenkin edelleen se paras paikka maailmassa. Eikä äidiltäkään tarvitse kysellä, saapiko tulla.

Jokin kertoo minulle (sangen kovalla äänellä vieläpä), että Touhon toisesta vuodesta ei tule puuttumaan vauhtia, vaarallisia tilanteita tai itkupotkuraivareita. Täältä tullaan, Tahtovat taaperot ry!

Ennen sitä: huomenna kakkua syödessäni taidan tirauttaa parit kyynelet. Ihan puhtaasta onnesta, rakkaudesta ja haikeudesta.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jotain pientä piti keksiä uuden vuoden kunniaksi, ja vaihtelin sitten blogin ulkoasua. Muitakin juttuja on mielessä, mutta aikaa ei niiden toteuttamiseen vielä ole ollut. Sanottakoon nyt vaikka niin, että uuden vuoden lupaukseni on opetella entistä positiivisempaa ajattelua.

Positiivista uutta vuotta siis kaikille!

Meidän joulun resepti

3 tuntia pakkaamista
300 ajokilometriä (mies)
2+2+1 sukulaista
1 jouluintoilija (Tiiti)
1 kaadettu joulukuusi (Touho)
1 palohälytys (isä, kinkku ja kiertoilmauuni)
monen monta tuntia kokkaamista (minä ja äiti - ja isä kinkkuineen)
paljon hyvää ruokaa
1 pöydän alle puklattu manteli (Tiiti)
20 astetta pakkasta
3 tuntia päiväunia kahtena päivänä peräkkäin (Tiiti)
1 joulupukki
melko maltillinen määrä joululahjoja
monta innostunutta leikkiä
katkonaisia yöunia (Touho, minä ja mies)
3 kertaa pulkkailua pakkasessa (Tiiti, minä ja mies)
1 suklaaöveri (minä)
paljon naurua
joka välissä laulua
liian paljon Angry Birdsiä (Tiiti)
vain vähän kiukkua
hieman liikaa väsymystä

Sekoitetaan ainekset samaan pataan. Kiehautetaan ja annetaan hautua pienellä lämmöllä kypsäksi. Nautitaan huoneenlämpöisenä kynttilänvalossa tai ulkona pakkasella tilanteen mukaan. Jatketaan matkaa kohti uuden vuoden viettoa.

Ihanaista joulua!

Olen tehnyt löytöjä vanhempieni luota. Yksi parhaista on itsellänikin käytössä ollut lampaankarvahattu, jonka on tehnyt ukkini. Nyt sen sai päähänsä Tiiti.

Pakkanen ei estänyt meitä viemästä kynttilöitä haudoille.

Mitä parhainta joulua kaikille lukijoille!

Asioiden hoitamisen vaikeudesta

Olen hoidellut viime aikoina (korvatulehduspotilaan lisäksi) erilaisia asioita. Ai että on ollut välillä vaikeaa!

Joululahja-asiat 1. Minulla ja miehelläni on kamala tavara-angsti päällä. Haluaisimme päästä tavaroista eroon sen sijaan, että niitä kohta kannetaan tänne säkillinen lisää. Yritin hoitaa asian ja kertoa kaikille, ettemme kaipaa lahjoja. Pojille pyysin yhteislahjoja sukulaisten kesken. Olin myöhässä. Yksi jos toinenkin minun suvustani oli lahjansa jo ostanut, loppuja oli mahdotonta saada uskomaan, että olen tosissani. Onneksi miehen suku on toista maata.

Joululahja-asiat 2. Jotain pitäisi itsekin osteskella. Aikuisille annamme eettisiä lahjoja, kuten useana aiempanakin jouluna. Tänään aloin miettiä, voisiko tämän joulun hyväntekeväisyyskohde sittenkin olla ihan lähisuvusta: Kummityttöni opiskelee ulkomailla ja on kipeästi rahan tarpeessa. Voisimmeko suunnata osan hyväntekeväisyyspotistamme hänelle? Loukkaantuisiko siitä joku ja jos, niin miksi?

Lähisuvun lasten (ja heidän vanhempiensa) lahjatoivomuksia olen kysellyt, ja yrittänyt niitä noudattaa. Niinpä päädyin mielenhäiriössä ostamaan järkyttävän kalliin yöpaidan yhdelle, huonoa musiikkia toiselle ja muovikrääsää kolmannelle. Touholle emme varsinaisesti aio ostaa mitään, lahjapaperit ovat varmaan parasta antia hänelle. Tiiti on toivonut kahta lahjaa, joista toista ei ole olemassakaan, ja toinen oli uskomattoman vaikea löytää. Miten voikin olla niin, että kun tietää, mitä haluaa, ei sitä löydy mistään? Kolmas ostosreissu toi vihdoin eilen pelastuksen tähän asiaan.

Virastoasiat. Pari hakemusta ja muuta virallista asiakirjaa piti saada tehdyksi ennen joulua. Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa asiaa Touhon päiväunien aikaan. Ei kuulkaa riitä yhdet päikkärit mihinkään, kun pitää liian monta yötä valvoneena ihmetellä, mitä tulikaan liitteeksi mihinkin ja mihin kohtiin pitää laittaa rastit. Neuvoa jos yrittää puhelimitse kysellä, vierähtää aikaa tuosta noin, hups vaan, jonotusmusiikkia kuunnellessa ja kynää pyöritellessä. Yhteen paikkaan en päässyt läpi viidennelläkään yrittämällä, joten päätin lopulta lähettää sähköpostia. Katsotaan, minkä vuoden puolella saan vastauksen.

Eikä ole helppoa kyllä sekään, kun jonottaa puhelimessa ja viihdyttää samalla uniltaan herännyttä vauvaa. Sitten yhtäkkiä joku yllättäen vastaakin puheluun, ja pitäisi muistaa, minne on soittanut ja mikä oli asia. Kerran aloitin puhelun laulamalla vauvanhyssyttelylaulua. Kelaan voi jättää soittopyynnön, ja sieltä soitetaan pikaisesti takaisin. Liian monta puhelua soittaneena vastasinkin sitten Kelan virkailijalle sanoin: "Tiuhti täällä hei!" ikään kuin olisin itse soittanut.

Siivousasiat. Tällä saralla olen ollut ihan onneton viime aikoina. Muutama viikko sitten olin virkeä ja jaksoin kuurata paikan jos toisenkin. Nyt on Touho taas sairastellessaan vienyt yöuneni, eikä energiaa juuri riitä siivoamiseen. Tänään kovasti yritin, mutta laiha oli tulos. Asiaa ei myöskään helpottanut mieluiten kaiken aikansa sylissä viettävä vauva, joka lattialle jouduttuaan pyrkii nousemaan seisomaan huterille jaloilleen minun jalkojani vasten. Tavaroiden järjestelyyn Touho osallistui vetämällä kaiken lattialle sitä mukaa, kun jotain sieltä sain pois kerättyä. Tiskikoneeseen ja pyykkikoneeseen Touhon olisi pakko päästä sisään, joten niidenkin käyttäminen vaatii viekkautta ja nopeutta. Imuroida sentään sain rauhassa, mikä on aina yhtä hämmentävää. Tiiti kun pienempänä pelkäsi imuria niin hysteerisesti, että hänet piti aina viedä ulos imuroinnin ajaksi.

*****

Viikonlopun aikana en aio hoitaa yhtään asiaa vaan keskittyä viettämään aikaa lasten kanssa. Huomenna aiomme kokeilla Tiitin uutta potkukelkkaa, jonka ostimme siinä toivossa, että Tiiti voisi siihen tukeutuen vähän kävelläkin pihalla. Tavallaan se on joululahja, mutta miksipä lahjaa pitäisi marinoida jouluun asti, kun nyt on hyvä keli sen käytölle.

Onpa meillä sunnuntaina aikuisaikaakin luvassa. Pääsisimmeköhän ihan elokuviin asti? Olisi aika kiva.

Joulua kohti

Tänä viikonloppuna on alkanut tuntua siltä, että voisin vähitellen ajatella jo joulua. Tähän asti olen ollut lähinnä hämilläni, kun meiltä on kyselty joulusuunnitelmia tai kun olen törmännyt joulukamaan kaupoissa. Ulkona vellova tihkuinen harmaus ei ainakaan ole auttanut joulumielen tavoittamista.

Eilen olin pikkujouluissa. Ihan pienesti ja sievästi vain - Touho pullolakkoineen piti huolen siitä, että kotiin piti palata ysiltä. Mukavaa oli irtautua kotoa hetkeksi, ihan pieneksi hetkeksi, ja mukavaa oli palata kotiin, jossa pojat olivat iloisesti vastassa yötamineissaan. Mies oli muistaakseni ensimmäistä kertaa useamman tunnin yksin poikien kanssa, ja hienosti oli pärjännyt. Paremmin kuin minä oikeastaan, koska pojat eivät jostain kadehdittavasta syystä kilpaile isänsä huomiosta samalla tavalla kuin minun.

Tänään oli sitten keskustassa ihan viralliset joulun avajaiset. Viime hetkessä Tiiti päätti haluta päiväunille, joten skippasimme jouluparaatin, mutta pyörähdimme myöhemmin vähän fiilistelemässä kuitenkin. Joulutorttua kahvilassa napaan kiskoessani lausuin ääneen ajatukseni siitä, että tarvitsemme jouluvaloja kotiin. Niinpä suuntasimme valo-ostoksille, ja nyt meillä on parvekkeella kaunis kynttilälyhty, olohuoneessa paperitähti ja keittiössä led-valoilla täytetty lasimalja. (Kuvia olisin ottanut, jos valojen ympäristö olisi ollut vähänkään kuvauksellisemmassa kuosissa. Mutta aika kivasti sotkut katoavat silmistä, kun on tunnelmavalaistus päällä.) Kynttilöiden polttamista sisällä olemme vältelleet vuoden verran tästä tutkimuksesta luettuamme, mutta välillä toki pitää saada ihan oikeaa kynttilän valoakin.


Tiiti on puhunut joulusta jo pitkään, ja erityisesti kodin koristelemisesta. Tavallisesti emme kovin paljon jouluksi kotia laittele, koska emme vietä joulua kotona. Viime joulu oli poikkeus. Olin silloin vuodelevossa vasta sairaalasta kotiutuneena. Se olikin tavallaan paras joulu ikinä. Oikeastaan haluaisin taas viettää joulun kotona, mutta kai meidän on pakko matkata mummoloihin, kun on ensimmäistä kertaa kesän jälkeen siihen tilaisuus. Ajattelin kuitenkin vähän joulua laitella kotiinkin. Ennen nukkumaan menoa käyn vielä etsimässä ensimmäisen tontun johonkin ikkunaan. Voisi olla kiva yllätys Tiitille aamulla.

Oman tiensä kulkija

Eilen olimme Tiitin päiväkotikaverin synttäreillä. En voinut olla siellä taas pohtimatta, miten omalla tavallaan Tiiti tuollaiset tilanteet hoitaa - ja miten ristiriitaisesti. Tiiti oli aivan hurmaava pikkuinen herrasmies, joka onnitteli iloisesti päivänsankaria, ojensi lahjan hymyssä suin ja esitteli itsensä reippaasti tutustumisleikissä. Yhteislaululeikkiin Tiiti osallistui, kun otin hänet syliin. Sitten olikin jo sosiaalisuuden rippeet käytetty.

Juhlapöydässä Tiiti näykki ihan pikkuisen jotain, mutta huomio kiinnittyi niin totaalisesti muualle, että kakkukin jäi maistamatta kokonaan. Pian poika oli pakko nostaa pöydästä pois, kun oli päästävä tutkimaan sitä huomion kohdetta, enkä halunnut kitinän nousevan enää yhtään kovemmalle tasolle. Siitä lähtien Tiiti kulkikin sitten omia polkujaan.

Jo sisälle tullessamme Tiiti bongasi jääkaapin kirjainmagneetit, jotka ovat aiemminkin kiinnostaneet häntä kovasti. Niitä hän sitten järjesteli melkein koko juhlien ajan. Välillä yritin vetää häntä mukaan yhteisleikkeihin, mutta ne eivät poikaa kerta kaikkiaan innostaneet. Aikuisten kahvitellessa Tiiti oli ainoa, joka hyppyytti äitiä nousemaan pöydästä - tosin hän kyllä tarvitsi ihan konkreettisesti apua ainakin yhdellä niistä kerroista. Toisten lasten kanssa Tiiti ei oma-aloitteisesti tehnyt yhtään mitään. Jos joku tuli viereen kirjaimia järjestelemään, saattoi pientä kommunikointia olla - varsinkin, jos olin vieressä tukena.

Juhlien jälkeen Tiiti oli todella väsynyt. Olivathan päiväunet toki jääneet väliin, mutta sellaista sattuu miltei joka toinen päivä muutenkin. Ihan kuin olisi ollut suuri ponnistus ylipäätään selviytyä koko juhlista. Ilta sujui onneksi ilman suurempia yhteenottoja väsymyksestä huolimatta, ja nukkumaan mentyään Tiiti nukahti suunnilleen samalla sekunnilla kun painoi päänsä tyynyyn. Kemut taisivat olla rankat pienelle juhlijalle.

Jäin miettimään, miten paljon Tiiti todellakin tarvitsee aikuisten apua sosiaalisissa suhteissa ikätovereihinsa. Mietin myös sitä, miten vaikea on löytää raja siihen, miten paljon tulisi auttaa Tiitiä ja toisaalta antaa hänen selviytyä itse. Onko oikein pakottaa häntä edes hetkeksi mukaan yhteisiin juttuihin vai pitäisikö hänen antaa touhuta yksin, kun se on mieluisampaa? Onko oikein päästää hänet pakenemaan omiin oloihinsa?

Juhlissa sovimme uusia leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Syksy on mennyt niin sairastelujen merkeissä, etten ole jaksanut järjestellä mitään playdateja. Nyt heräsin siihen, että niitä on vaan silloin tällöin oltava, että Tiiti pääsee harjoittelemaan tuikitärkeitä sosiaalisia taitoja. Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos nämä asiat sujuisivat ihan itsestään! Asumme vieläpä ihan eri suunnalla kuin muut päiväkotilaiset. Pienistä leikkituokioista tulee isoja asioita, kun lapsia pitää kuskailla sinne tänne ja sopia asioista itselleen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Pitää ajatella positiivisesti: samalla lisääntyy omakin sosiaalinen verkosto. Se ei koskaan ole pahitteeksi.

Ikimuistoinen juhannus

Olen yrittänyt selvittää tämän juhannuksen sekavaa vyyhtiä mielessäni. Totesin, ettei se ajatuksen voimin selvemmäksi tule. Yritän siis kirjoittaa ylös, mitä on tapahtunut juhannusreissussamme tähän mennessä. Koska kello on paljon ja väsyttää, yritän välttää rönsyjä. Tai no joo, ehkä tästä tulee pelkkää rönsyä...

Torstaina 21.6. Tiiti täytti 4 vuotta (tähän juhlafanfaari!), ja matkasimme koko perheen voimin Kuopion mummolaan. Auto oli täynnä tavaraa: saimme kuin saimmekin WV Caddyymme mahtumaan kaksi rinkkaa ja pari pienempää laukkua, tuplarattaat, pyörätuolin, seisomatelineen, dallarin ja pottatuolin. Matkalla juutuimme liikenneruuhkaan ja kahvittelimme kaverin luona Jämsässä, tankkasimme kaasutankkimme täyteen tankkausasemalla, josta sai poimia maksutta mukaansa raparperia ja hämmästelimme aikahyppyä 70-luvulle eräällä perinteisemmällä huoltoasemalla. Matka Tampereelta Kuopioon kesti kuusi ja puoli tuntia. Ennätys - mutta kiirettähän emme pitäneetkään.

Juhannusaattona jatkoimme matkaa kohti Kuhmoa. Mukaan tulivat myös siskoni ja hänen tyttärensä (1 v 9 kk). Kuhmossa jätimme osan tavaroista keskustaan, otimme mukaan mummin ja suuntasimme mökille. Rannassa kiinnitimme veneeseen vasta huolletun moottorin, lastasimme veneen täyteen tavaraa, puimme yllemme pelastusliivit ja starttasimme moottorin. Tai siis yritimme startata. Ei nimittäin käynnistynyt. Apuun tuli venepaikan tilusten isäntä, joka rassasi moottoria aikansa tuloksetta. Lopulta mummi kyllästyi ja päätti jäädä pois mökkiseurueesta. Me muut pääsimme saareen soutamalla.

Juhannusaaton leppoisuus kääntyi harmiksi ja kiireeksi - lapset olivat jo nälkäisiä ja väsyneitä. Perille päästyämme ruokimme siis joukkiomme hätäisesti ja lämmitimme saunan. Tiiti pääsi heti saunomisen juoneen kiinni: saunaan, uimaan, saunaan, uimaan... Ei haitannut, että vesi oli kylmää. Iltapalan jälkeen järjestimme nukkumapaikat meidän perheelle aittaan ja siskolle tyttärineen pirttiin. Ja siivosimme Tiitin oksennuksia. Ilmeisesti päiväkodissa viime viikkoina jyllännyt pöpö oli sittenkin onnistunut tarttumaan Tiitiin. Poika kuitenkin tuntui pysyvän sen verran voimissaan, että päätimme jäädä saareen, ja yö sujuikin hyvin. Riittävä pukeutuminen piti kylmän vihatkin loitolla.

Juhannuspäivänä mies haki soutaen äitinsä (eli mummin) juhannuksen viettoon. Nautimme aurinkoisesta säästä, söimme hyvin, saunoimme ja uimme. Mummi lähti taas yöksi keskustaan ja me muut jäimme vielä toiseksi yöksi mökille. Aamulla pirttiin mennessämme kuulimme, että siskontyttö oli oksennellut varhaisesta aamusta lähtien. Lähdimme keskustaan suunniteltua aikaisemmin, ettei tauti ehtisi kaataa enempää seurueestamme. Sisko ja jo hieman tointunut pikkuneiti jatkoivat matkaa omille teilleen ja me jäimme mummilaan.

Kuhmossa olemme viettäneet leppoisaa aikaa. Tiiti on koko ajan syönyt paremmin kuin ikinä. Mitään energialisää ei ole tarvinnut näillä ruokamäärillä edes harkita. Mummi taisi keksiä oikean narun, mistä vetää: pitää syödä, että jaksaa kelata pyörätuolilla. Kokeilemme aina hauista, onko se kasvanut riittävästi. Katsotaan, kuinka pitkään tämä konsti toimii. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihan varmasti jos jompikumpi meistä vanhemmista olisi keksinyt saman jutun, ei ruoka olisi uponnut yhtään entistä paremmin.)

Eilen illalla siskoni soitti ja kertoi olevansa rajussa mahataudissa. Tänään meidän piti mennä takaisin Kuopion mummolaan, jossa sisko oli paluumatkallaan yöpynyt, mutta siellä on nyt sekä veljentyttö että mummo (eli äitini - tässä menee sukupolvet ihan sekaisin) saman taudin kourissa. Tuli siis taas muutos suunnitelmiin. Päivä oli sateinen, ja aika alkoi käydä sisällä pitkäksi. Kävimme tutustumassa Myllylän torppaan, joka osoittautui kivaksi kohteeksi Kuhmon matkaajille. Illalla sään seljettyä paistoimme vielä pihalla lettuja.

Saa nähdä, milloin pääsemme kotiin. Koko matkaa emme suostu saman päivän aikana ajamaan, joten Kuopion pysähdys olisi paikallaan. Jospa kuitekin vastoinkäymiset olisivat nyt tässä. Mukava on kaikesta huolimatta todeta, että reissu on ollut kiva, ja moni asia on yllättänyt positiivisestikin. Pojat jaksoivat hyvin automatkan, kun vaan taukoja oli riittävästi, ja ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Tiitin kuntoutusasiatkin ovat hoituneet suhteellisen kivuttomasti kaiken muun toiminnan ohessa. Mahatauti oli ja meni (ja leviää muun suvun kesken), moottorikin on jo korjattu. On ainakin jotain, mitä muistella myöhemmin.

Kohta 4 vuotta

Tiiti täyttää ensi torstaina huikeat neljä vuotta. Tänään alkoi juhlaputki kaverisynttäreillä - ihan ensimmäisillä lajiaan. Vieraina oli kaksi päiväkotikaveria perheineen ja kummitäti poikineen. Tiiti nautti juhlista joka solullaan, vaikka olikin väsynyt päiväunten jäätyä väliin. Ihanaa oli seurata, miten pojat leikkivät keskenään. Se ei ole mikään itsestäänselvyys meille. Tiitillä on vaikeuksia sosiaalisessa toiminnassa, ja päiväkodin kanssa on tehty paljon työtä, että hän oppisi leikkimään ikätovereiden kanssa. Aika paljon leikki oli vielä rinnakkaisleikkiä, mutta esim. palloa Tiiti vieritteli kivasti muiden kanssa.

Huomenna on vuorossa neuvolakäynti. Olemme pohtineet paljon sitä, mitä Tiitin on mielekästä siellä tehdä. Neuvolan LENE-testin merkitys lienee aika marginaalinen Tiitin tapauksessa. Paljon tarkempia testauksia tehdään kuitenkin säännöllisesti erityissairaanhoidon puolella, ja tarvittavat terapiat ovat järjestyksessä (paitsi että odottelemme Kelan päätöstä syksyllä alkavaksi kaavailtuun toimintaterapiaan). Päädyimme kuitenkin siihen, että olisi kiva, jos neuvolan uusi terveydenhoitaja tutustuisi myös Tiitiin enemmän kuin pelkkä mittaus-, punnitus- ja rokotussessio mahdollistaisi. Touhon asioissa pyörimme neuvolassa tiuhaan näin vauvavuonna, ja olisi kiva, jos terkkari tuntisi koko perheemme. Avoimin mielin lähdemme huomenna siis neuvolaan.

Saimme torstaina päiväkodista neuvolaan toimitettavan yhteistyölomakkeen haltuumme. Siinä oli mukana Tiitin omakuva ja oman nimen kirjoitus (aikamoista hieroglyfiä). Tuo omakuva oli ensimmäinen esittävä kuva, jonka olen nähnyt Tiitin tehneen. Siinä näkyy munamainen vartalo, silmät, alaspäin vääntynyt suu (surullinen? vihainen? miksi?), kädet, lyhyet jalat ja vähän hiuksiakin. En tiennyt, että Tiiti osaisi piirtää sellaisen. En kerta kaikkiaan tiennyt. Mitähän kaikkea muuta hän osaa minun tietämättäni? Lukea? Laskea yhteenlaskuja? Tehdä kuperkeikan?

Lähestyvä syntymäpäivä tekee minut sekä liikuttuneeksi että mietteliääksi. Ihana pieni poikani ei ole enää ihan pieni. Kun näen häntä ikäistensä seurassa, kaiken hyvän mielen takaa pistää aina pieni piikki sydämeeni. Tiiti ei tosiaankaan ole samalla tasolla kehityksessään kuin muut. Hän vaikuttaa helposti ainakin vuotta nuoremmalta kuin on - ja pieni koko vielä vahvistaa vaikutelmaa. Kognitiivisen kehityksen viiveisyys todettiin ensimmäistä kertaa 2,5 vuotta sitten. Siitä asti on epävarmuus ollut seuranamme ihan kuin aluksi liikuntavamman suhteen. Mitä tämä kehitysviive tuo tullessaan? Kasvaako se aina vaan, vai kiriikö Tiiti jossain vaiheessa lähemmäksi ikätasoaan? Miten pärjää elämässään ihminen, jolla liikuntavamman lisäksi on älyllisiä ongelmia? Oma pieni kaikessa vajavuudessaan täydellinen poikani erilaisuutta huonosti sietävässä maailmassa. Pelottavaa.

Juhlaviikonloppu

Vietimme viikonlopun Helsingissä juhlien. Ensimmäisenä olivat vuorossa rakkaan kummityttöni lakkiaiset.

Äskenhän hän vasta syntyi ja nyt jo on lähdössä muille maille opiskelemaan rakastamaansa alaa. Snif! Toivottavasti välimatka ei muuta mitään välillämme.

Sunnuntaina juhlittiin sitten kummipoikani syntymäpäiviä HopLopissa. Kuvassa Tiiti juhlatunnelmissa:

Meteli oli hirmuinen, ja Tiiti riehui itsensä läpimäräksi hiestä isän kanssa. Minä keskityin rauhoittelemaan Touhoa. Onneksi löytyi rauhallinen hoitohuone, jossa voi imettää ja hellitellä rauhassa. Molemmat pojat nukkuivat koko kotimatkan ajan. Onneksi. Sen verran riitti vauhtia ja vipinää viikonlopussa muuten.

Tiitin vaatimuksesta kaikki liikenevä aika käytettiin metroilla ja raitiovaunuilla ajelemiseen. Eihän sitä nyt muuten voisi sanoa edes käyneensä Helsingissä!

Juhlintaa

Eilen oli muskarin kevätjuhla. Tiitin ryhmän esitys oli piirileikki, johon kävelytaidottoman Tiitin oli tietysti hankala osallistua. Niinpä hän oli saanut erityistehtävän: hän muodosti kahden opettajan kanssa laululeikkiä säestävän trion. Tiiti soitti marakassia, opettajat viulua ja pianoa. Hienosti meni, ja Tiiti sai nimeltä mainittuna valtaisat suosionosoitukset täpötäydeltä salilta. Minun silmäkulmani kostuivat ylpeydestä.

Mietin sitä, kuinka monta kertaa Tiiti tulee eri yhteyksissä erottumaan joukosta vammansa takia. Kuinka monta kertaa opettajat joutuvat keksimään, kuinka Tiiti voi osallistua tai miten toimintaa saa sovellettua hänen taidoilleen? Parasta olisi varmaan, jos edes välillä koko ryhmä tekisi jotain, mihin Tiitikin pystyy. Tällä kertaa Tiiti oli saamastaan huomiosta onnellinen, mutta miltähän tuntuu pidemmän päälle olla aina erilainen ja erottuva?

Tänään puolestaan juhlimme äitienpäivää tekemällä koko perheen retken Seitsemisen kansallispuistoon. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Söimme nuotiolla ja tutustuimme luonnon ihmeisiin. Näimme "halaavia" sammakoitakin. Päätimme tehdä pieniä luontoretkiä silloin tällöin. Missään muualla ei saa ajatuksiaan niin hyvin tuuletettua! Ennen lapsia harrastimme retkeilyä jonkin verran. Nyt olisi kiva elvytellä tuota harrastusta, ja tutustuttaa pojatkin asiaan. Se voisi olla meidän perheemme yhteinen harrastus.