Imetyksestä

Tunnustan: olen taaperoimettäjä. Vahingossa. Vastoin suunnitelmia. Ilman fanatismia tai selkeästi määriteltävää ideologiaa. Kuinka siinä niin kävi?

Tiitin imetys alkoi aikoinaan takkuisesti Tiitin keskosuuden ja motoristen ongelmien takia. Parin-kolmen kuukauden väännön jälkeen homma alkoi kuitenkin sujua. Koin suurta onnistumisen riemua, kun sain kuin sainkin täysimetettyä lastani. Neljän kuukauden iässä Tiiti aloitti soseiden maistelun, ja puolivuotiaana oikeasti söikin niitä jo - se väli meni allergioiden tai kehittymättömän suolen tai minkä liekään kanssa taistellessa. Ruokavalio laajeni vatsaongelmien takia hitaasti, mutta laajeni kuitenkin.

Osittaisimetys jatkui muiden ruokien ohella, ja tarkoitus oli seurata normia ja lopetella imetys suunnilleen vuoden iässä. Kun se aika läheni, koin asiasta suorastaan surua. Imetys oli meille molemmille tärkeää, enkä olisi halunnut luopua siitä. Onneksi neuvolan terkkari totesikin, ettei ole mikään pakko. Voisin tietysti imettää, vaikka olinkin palaamassa töihin kolmeksi päiväksi viikossa. Olin valtavan helpottunut. En ollut edes osannut ajatella sellaista vaihtoehtoa.

Imetys siis jatkui, eikä työssäkäynti ollut sille mikään este. Vähitellen Tiiti alkoi jättää imetyksiä vähemmälle, kunnes jäljellä oli enää varhaisaamun "vielä vähän lisää unta" -imetys. Sille pistin stopin, kun alkoi tuntua, että poika vain roikkui rinnalla ja piti minua huvituttina. Kahtena aamuna Tiiti vielä pyysi "paitoa", mutta unohti sitten koko asian. Ikää Tiitillä oli tuolloin 1 v 9 kk.

Minulle jäi hyvä muisto Tiitin imettämisestä, ja olen iloinen siitä, että uskalsin seurata tuntojani ja jatkaa imetystä meille molemmille sopivan ajan. Tätä taustaa vasten oli itsestäänselvää, että Touhonkin imetys voisi jatkua niin kauan kuin se sekä äidistä että pojasta on oikea ratkaisu. Voisin kirjoittaa tähän listan pitkän imetysajan eduista monesta näkökulmasta, jos haluaisin, mutta oikeastaan mikään ekologinen, ekonominen, terveydellinen tai muu järkisyy ei ole ollut minulle pontimena pitkään imetysaikaan. Kyse on ollut enemmänkin tunnesyistä ja ihan vaan vaivattomuudesta. Tottumuksestakin. Siitä, ettei ole ollut syytä lopettaa.

Jonkin aikaa sitten alkoi tuntua, että Touho imee minusta paitsi maidon niin myös kaiken energian. Hän ryysti rintaa välillä niin raivoisasti, että se teki kipeää. Tunsin itseni jotenkin alistetuksi ja avuttomaksi. Aikaakin imetykseen tuntui tuhraantuvan ihan eri tavalla kuin Tiitin kanssa. Puhuin näistä tunteista reilu viikko sitten neuvolapsykologille, joka mielestäni hieman epähienosti kehotti lopettamaan imettämisen. Hän kysyi, onko minun vaikea muutenkin asettaa rajoja lapsilleni tai tuottaa heille pettymyksiä. No eiväthän nuo asiat niitä helpoimpia juttuja äitiydessä ole, mutta en kuitenkaan koe asioiden olevan niin, ettenkö rajoja kykenisi asettamaan tai pettymyksiä tuottamaan. Lisäksi mielestäni on vain ja ainoastaan minun ja lapseni välinen asia, miten pitkään imetys jatkuu.

Sain tuosta keskustelusta kuitenkin rohkeuden toteuttaa jo tovin mielessä pyörineen ajatukseni Touhon päivävierottamisesta. Tiukille on ottanut - Touholla, ei minulla - mutta nyt olemme tilanteessa, jossa imetän Touhon iltaisin (en tietenkään uneen, mutta osana illan rauhoittumisrituaaleja kuitenkin) ja aamuisin. Näin on hyvä. Imetyshetkiin on palannut se rauha ja harmonia, joka niistä tuntui jo kadonneen. Touho on myös nukkunut päivisin himppusen paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä olisin voinut tehdä tämän ratkaisun aikaisemminkin, mutten ollut siihen vielä valmis. Sitä paitsi vähän odottelin Touhon itsensä hellittävän intomielistä suhtautumistaan asiaan. Kun aloitetta ei tullut lapsen suunnalta, oli minun ryhdyttävä toimeen itse.

En yhtään osaa sanoa, kuinka pitkään tällä linjalla aion jatkaa. Ehkä viikon tai kaksi, ehkä pidempään. Sen verran kuin sopivalta tuntuu. Sen verran, että tästäkin imetyksestä voi jäädä hyvä muisto.

Neuvottelu

Tiiti on taitava ja sinnikäs neuvottelija. Joka päivä hän yrittää venyttää asettamiamme rajoja. Joka päivä minun pitää sinnitellä ja olla tarkkana, etten vahingossa lipsu sopimuksistamme. Tietysti pitää miettiä, milloin on varaa joustaakin - kuten viime sunnuntaina.

Tiiti: Millon minä saan pelata Änli Pöödsiä?
Minä: Kolmelta.
Tiiti: Eikä! Eilen oli kolmelta!
Minä: Niin juuri, samaan aikaan saat pelata tänäänkin.
Tiiti: Ei se saa olla sama aika!
Minä: Kyllä se vaan on.
Tiiti: Ei kolmelta! Minä haluan pelata viideltätoista! Saanko pelata viideltätoista?
Minä: No... Sovitaan sitten vaikka niin...

Kasvun paikka

Muutama päivä sitten kurvasin autolla pihaan pojat takapenkillä. Pysäköityäni nousin virittelemään lämmityspiuhaa paikalleen. Auton sisältä kuului itkua ja älämölöä. Aukaisin oven ja rauhoittelin itkevää Touhoa. Vieressä kiljui Tiiti ihan vaan kiljumisen vuoksi - se on hänen äärimmäisen ärsyttävä tapansa reagoida Touhon itkuun. Touho itki entistä enemmän, koska säikkyi Tiitin kiljumista, niin kuin aina. Käskin tiukkalla äänensävyllä Tiitiä lopettamaan kiljumisen, kun hänellä ei kerran ole mitään hätää.

Sitten kolahti. Tiiti kysyi suu mutrussa, miksen puhu Touholle samalla tavalla. Minun pitäisi hänen mielestään puhua Touholle samalla äänellä kuin Tiitille. Häpesin.

Yritin selittää, mikä ero on siinä, että puhetaidoton vauva itkee pahaa oloaan ja siinä, että 4-vuotias kiljuu pikkuveljeään säikytellen. Yritin selittää, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi rauhoittelin pehmeästi Touhoa ja toisaalta olin tiukkana Tiitille. Yritin selittää, että äitikin tekee virheitä, eikä aina osaa pysyä rauhallisena. Lupasin miettiä asiaa ja parantaa tapojani.

Tajusin, että eihän Tiitikään varmaan tahallaan kilju. Hän vaan reagoi niin Touhon itkuun, eikä siitä pitäisi häntä syyllistää. Ehkä kiljuminen on hänen tapansa kertoa, että hän on huolissaan pikkuveljestään, jonka itku sattuu korviin, ja että itku pitäisi saada loppumaan. Ehkä hän kertoo kiljumalla, että häntä harmittaa, kun itkevä Touho saa aikuisen huomion. Kiljumalla hän saa osansa huomiosta - negatiivinenkin huomio on parempi kuin jäädä huomiotta. Aikuisen näkökulmasta kiljuminen vain vaikeuttaa tilannetta ja kiristää hermoja. Tiiti ei kuitenkaan katsele asiaa aikuisen näkökulmasta.

Minun tulee kasvaa taas pykälän verran äitinä ja yrittää löytää positiivisempi näkökulma tämänkaltaisiin tilanteisiin. Minun pitää opetella ymmärtämään, ettei Tiiti kilju tyhjästä, vaan hänelläkin on paha olla, ja hänkin tarvitsee lohdutusta ja rauhoittelua. Tiitin tapa toimia ei aina ole sellainen kuin hänen ikäiseltään ehkä olettaisi. Se pitää sisäistää.

Mietin sitäkin, reagoiko kuka tahansa 4-vuotias pikkusisaruksen itkuun samalla tavalla? En tiedä. Ymmärtääkseni ei. Joku saattaisi jopa edes joskus yrittää rauhoittaa vauvaa. Ehkä olen väärässä.

Sosiaalisuutta

Tiiti on ollut viime aikoina ihmeellisen sosiaalinen. Ennen toisia lapsia pelännyt poika on ottanut nyt ihan toisen vaihteen, ja on ihan ylisosiaalinen monissa tilanteissa. Tänäänkin käydessämme kylpylässä uimassa minun piti jo toppuutella Tiitiä, kun hän oli suorastaan tunkeileva pyytäessään kerta toisensa jälkeen erästä tyttöä leikkimään kanssaan. Tiiti ei millään meinannut ymmärtää, että tyttö ei tosiaankaan halua leikkiä, ja ettei tämän ole pakko leikkiä Tiitin kanssa. Minua harmitti vietävästi, kun kukaan kylpylässä olleista lapsista ei edes vanhempien rohkaisemana uskaltanut yhtyä Tiitin leikkeihin. Kaikkia vaan ujostutti kamalasti. Saa toki ujostuttaa, mutta olisi ollut kiva, jos joukkoon olisi osunut joku, joka olisi antanut edes hieman vastakaikua Tiitin innostukselle.

Aikuisten kanssa Tiiti on aina tullut hyvin juttuun. Nyt on alkanut tuntua siltä, että Tiiti käy kovin helposti iholle varsinkin naisten kanssa. Hän kipuaa mielellään kenen tahansa naisen syliin, mikä luo joskus aika vaivaannuttaviakin tilanteita. Harva haluaa esim. juuri kylpylässä kenen tahansa tuntemattoman lapsen noin vaan kömpivän syliinsä tai silittelevän paljasta ihoa, niin kuin Tiiti saattaa sille päälle sattuessaan tehdä. Juttuihin aikuiset sentään yhtyvät mielellään, vaikka minä saankin aika usein selventää, mistä Tiitin melko mielikuvituksellisissa höpötyksissä oikein on kyse.

Kuinkahan pitkään tätä vaihetta nyt kestää? Löytyykö joskus joku kultainen keskitie sosiaalisuuden suhteen? Mielenkiinnolla seuraan asian etenemistä.

Kuntoutuskysymyksiä

Meillä on taas flunssainen vauva. Tällä kertaa tauti iski hotellissa Jyväskylässä, jossa olimme viettämässä CP-liiton vertaistukipäivää. Muuten oli oikein mukava reissu, mutta mieluummin olisin palannut kotiin terveiden lasten kanssa. Meillä on satumaisen huono tuuri matkustelun suhteen muutenkin. Tuntuu siltä, että jos vaan uskallamme lähteä kotikaupungin ulkopuolelle, jompikumpi lapsista sairastuu. Ehkä se on vain tunne, tarkkoja tilastoja ei ole tullut tehtyä.

*****

Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.

Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.

Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.

Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.

Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.

Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.

Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.

Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.

Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?

Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.

Unikoulutusta ja hoito-ongelmia

Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.

Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)

Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.

*****

Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.

Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.

Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?

Oman tiensä kulkija

Eilen olimme Tiitin päiväkotikaverin synttäreillä. En voinut olla siellä taas pohtimatta, miten omalla tavallaan Tiiti tuollaiset tilanteet hoitaa - ja miten ristiriitaisesti. Tiiti oli aivan hurmaava pikkuinen herrasmies, joka onnitteli iloisesti päivänsankaria, ojensi lahjan hymyssä suin ja esitteli itsensä reippaasti tutustumisleikissä. Yhteislaululeikkiin Tiiti osallistui, kun otin hänet syliin. Sitten olikin jo sosiaalisuuden rippeet käytetty.

Juhlapöydässä Tiiti näykki ihan pikkuisen jotain, mutta huomio kiinnittyi niin totaalisesti muualle, että kakkukin jäi maistamatta kokonaan. Pian poika oli pakko nostaa pöydästä pois, kun oli päästävä tutkimaan sitä huomion kohdetta, enkä halunnut kitinän nousevan enää yhtään kovemmalle tasolle. Siitä lähtien Tiiti kulkikin sitten omia polkujaan.

Jo sisälle tullessamme Tiiti bongasi jääkaapin kirjainmagneetit, jotka ovat aiemminkin kiinnostaneet häntä kovasti. Niitä hän sitten järjesteli melkein koko juhlien ajan. Välillä yritin vetää häntä mukaan yhteisleikkeihin, mutta ne eivät poikaa kerta kaikkiaan innostaneet. Aikuisten kahvitellessa Tiiti oli ainoa, joka hyppyytti äitiä nousemaan pöydästä - tosin hän kyllä tarvitsi ihan konkreettisesti apua ainakin yhdellä niistä kerroista. Toisten lasten kanssa Tiiti ei oma-aloitteisesti tehnyt yhtään mitään. Jos joku tuli viereen kirjaimia järjestelemään, saattoi pientä kommunikointia olla - varsinkin, jos olin vieressä tukena.

Juhlien jälkeen Tiiti oli todella väsynyt. Olivathan päiväunet toki jääneet väliin, mutta sellaista sattuu miltei joka toinen päivä muutenkin. Ihan kuin olisi ollut suuri ponnistus ylipäätään selviytyä koko juhlista. Ilta sujui onneksi ilman suurempia yhteenottoja väsymyksestä huolimatta, ja nukkumaan mentyään Tiiti nukahti suunnilleen samalla sekunnilla kun painoi päänsä tyynyyn. Kemut taisivat olla rankat pienelle juhlijalle.

Jäin miettimään, miten paljon Tiiti todellakin tarvitsee aikuisten apua sosiaalisissa suhteissa ikätovereihinsa. Mietin myös sitä, miten vaikea on löytää raja siihen, miten paljon tulisi auttaa Tiitiä ja toisaalta antaa hänen selviytyä itse. Onko oikein pakottaa häntä edes hetkeksi mukaan yhteisiin juttuihin vai pitäisikö hänen antaa touhuta yksin, kun se on mieluisampaa? Onko oikein päästää hänet pakenemaan omiin oloihinsa?

Juhlissa sovimme uusia leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Syksy on mennyt niin sairastelujen merkeissä, etten ole jaksanut järjestellä mitään playdateja. Nyt heräsin siihen, että niitä on vaan silloin tällöin oltava, että Tiiti pääsee harjoittelemaan tuikitärkeitä sosiaalisia taitoja. Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos nämä asiat sujuisivat ihan itsestään! Asumme vieläpä ihan eri suunnalla kuin muut päiväkotilaiset. Pienistä leikkituokioista tulee isoja asioita, kun lapsia pitää kuskailla sinne tänne ja sopia asioista itselleen ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa. Pitää ajatella positiivisesti: samalla lisääntyy omakin sosiaalinen verkosto. Se ei koskaan ole pahitteeksi.

Sanoja ja sanoja

Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.

Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.

Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.

Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.

Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.

Vauvanruokaa

Ei mitään uutta sadepilvien alla. Tiiti sairastui viikonloppuna reissun päällä, ja tänään on Touho alkanut taas yskiä. Saapa nähdä, mitä viikonlopuksi suunnitellusta unikoulusta tulee.

Touholla on nyt ikää 8 kk, ja hän herää keskimäärin 7 kertaa yössä* tankkaamaan rintamaitoa. Ei mitään järkeä, tiedän, mutta imettäminen nyt vaan on helpoin tapa tainnuttaa poika takaisin uneen, eikä jaksaminen ole riittänyt muuhun. Nyt olisi tarkoitus, että isä opettaisi pojan nukahtamaan ilman tissiä. Ja minä saisin nukkua toisessa makuuhuoneessa läpi yön - tai kuunnella vauvan itkua hampaita kiristellen. Tiiti tajusi asian aikoinaan kerrasta. Olisipa Touho tullut siinä mielessä veljeensä!

Minun on pitänyt kirjoittaa imettämisestä jo hyvän aikaa sitten, mutta aina se on jäänyt. Jospa vaikka nyt yrittäisin sanoa siitä jotain. Olen erittäin kiitollinen siitä, että imettäminen on molempien poikien kohdalla onnistunut niin hyvin. Tiitin kanssa oli alkuhankaluuksia huonon imuotteen kanssa, mutta sitkeällä opettamisella sain pojan oppimaan paremman otteen. Tiitin keskostausta, huono nukkuminen ja painon notkahdus saivat aikaan sen, että neuvolan terkkari patisti minut aloittamaan kiinteiden ruokien syöttämisen Tiitin ollessa 4 kk. Ehkä sen takia halusin nyt Touhon kanssa sinnitellä sinne suositeltuun puolen vuoden ikään ennen soserumban aloittamista.

Touhon 4-kuukautisneuvolassa odotin jonkinlaista kannustusta täysimetyksen jatkamiseen. Olin hieman jopa pettynyt sekä terkkarilta että lääkäriltä saamaani "kiinteät voit aloittaa, jos haluat, mutta voit jatkaa täysimetystäkin" -ohjeistukseen. Ehkä liian jyrkkiä kommentteja on tässä asiassa hyvä välttääkin, ettei tulisi painostamisen makua. Toisaalta ei varmaan haittaisi, jos sanoisi vaikka: "Hienoa, että olet päättänyt yrittää saavuttaa WHO:n suosituksen puolen vuoden täysimetyksestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä rintamaito ei vauvalle riitä, voit antaa hänelle jo muutakin ravintoa."

Viimeinen kuukausi täysimetyksellä tuntui jo aika rankalta. Touho alkoi nukkua levottomammin, ja imettäminen tuntui kirjaimellisesti imevän minusta mehut. Toisaalta olimme poissa kotoa miltei koko ajan, ja tuntui hankalalta aloittaa soseiden syöntiä sukulaisten nurkissa pyöriessä. Tiitillä ilmeni aikoinaan ikäviä yliherkkyyksiä monen ruoka-aineen kohdalla, ja pelkäsin niitä olevan Touhollakin. Helpompaa olisi testailla ruokia kotioloissa.

Touho aloitti siis sosemaistelut täytettyään 6 kk - eikä yksikään ruoka-aine ole aiheuttanut ongelmia paitsi ihan alkuun peruna. Ruoka maistuikin hyvin, kunnes sairastelu alkoi. Tänään alas meni vain iltapuuro. Imettäminen onkin ihan paras tapa ruokkia sairas lapsi, jos vaan saa röörit putsattua sen verran hyvin, että ilma kulkee nenän kautta.

Touhon kohdalla aiomme pysytellä koko ajan muun perheemme semivegetaarisessa ruokavaliossa. Tiitille annoimme vauvana myös luomulihaa, koska emme uskaltaneet liikaa poiketa normeista. Nyt luotamme paremmin siihen, että osaamme vauvamme ruokkia, ja että hän saa tarvitsemansa ravinteet ilman lihaakin. Maistelkoon sitä sitten joskus myöhemmin, jos itse haluaa.

Tämänhetkisessä yöheräilykierteessä mietin, olisiko asiaa helpottanut aikaisempi kiinteiden ruokien syöttäminen. Ehkä, mutta sitä on mahdoton tietää. Olisin myös voinut alusta asti olla tiukempi ja opettaa vauvan nukahtamaan ilman imetystä - jos Touho olisi ollut hivenenkin yhteistyökykyisempi, olisin niin tehnytkin. Mutta näillä mennään nyt, ja ehkä meillä joskus vielä nukutaan. Nyt muuten olisi jo syytä lopettaa tämä naputtelu, että ehdin nukkua ennen kuin Touho herää syömään...

* Kun meillä ei vielä ollut lapsia, muistan erään kaverin kertoneen vauvansa heräävän 7 kertaa yössä. Tuolloin ajattelin, että kyse oli liioittelusta - ei kai kukaan nyt voi herätä niin usein. Eipä.

Epätoivo

Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.

Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.

Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.

Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.

Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.

Pikkuveli

Keskellä talven kirpeimpiä pakkasia astuit elämäämme ja mullistit maailmamme. Syntymäsi hetki oli ihmeellinen. Kuukausien pelko ja huoli vaihtui iloon ja onneen, kipu muuttui raukeudeksi. Vielä pesemättömänä makasit rinnallani ja aika pysähtyi. Näytit tutulta - itse asiassa täsmälleen isoveljeltäsi muuten, mutta silmäsi ja hiuksesi olivat tummemmat. Sinuun oli helppo rakastua.

Kotiin päästyämme soljahdit luonnolliseksi osaksi perhettämme. Söit ja nukuit, söit ja nukuit, itkit välillä. Isoveli järkyttyi saapumisestasi niin, ettei moneen viikkoon halunnut olla kanssasi samassa huoneessa tai katsoa sinua. Tai ehkä halusi, muttei kyennyt. Ei se sinun vikasi ollut. Hän vaan menetti myötäsi paljon - äidin jo raskausaikana viikkokausiksi sairaalaan ja lopulta molempien vanhempien jakamattoman huomion. Sinua isoveljen itku ja huuto ei tuntunut häiritsevän, mutta minulta sen kestäminen vaati paljon. Välillä tuntui kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta, kun jouduin toista poikaa rauhoitellakseni hylkäämään toisen. Edes isästä ei aluksi ollut apua, kyse oli nimenomaan äidin huomiosta. Ja sinun kohdallasi äidinmaidosta, hengissä selviämisestä.

Sinua hoitaessani kävin läpi vaikeita muistoja isoveljesi vauva-ajalta. Vihdoin ymmärsin todella, miten paljon ensimmäisen lapseni keskosuus ja vammaisuus vaikuttivat äitiyteni alkuaikoihin. Samalla kun iloitsin sinun hoivaamisestasi, tein surutyötä vuosia sitten kokemieni ristiriitaisten tunteiden läpikäymiseksi. Surin myös sitä, että jäät viimeiseksi pienokaisekseni. Viimeistä kertaa imetän, viimeistä kertaa hoivaan pientä vauvaa. Sinun maailmaasi ei enää kukaan tule järkyttämään niin kuin sinä teit veljellesi.

Vähitellen aloit tehdä muutakin kuin syödä, nukkua ja itkeä. Satunnaiset hymysi muuttuivat vastavuoroisiksi, opit nauramaan ja suuntaamaan katsettasi. Sellaisen pikkuveljen kanssa alkoi isovelikin jo vähän paremmin viihtyä, vaikka itkusi olikin vielä säikäyttävää. Minua helpotti myös se, että pikkuvaivasi alkoivat hellittää. Nilkkasi, joka oli sikiöaikana joutunut huonoon asentoon kohdun ahtaudessa, alkoi näyttää normaalilta parin kuukauden sitkeiden venyttelyjen jälkeen. Refluksivaivat helpottivat lääkkeen myötä, ja tukossa ollut kyynelkanavakin avautui odotettua aikaisemmin. Vain nälkä tai väsymys saavat sinut enää itkemään, ja ne ovat helppohoitoisia ongelmia.

Olet hyväntuulinen, rauhallinen ja seurallinen. Viihdyt tarvittaessa omissa oloissasikin lattialla lelukaaren alla. Seurailet toimintaa ympärilläsi kiinnostuneena ja huutelet tarvittaessa seuraa kaivatessasi. Naurusi on vastustamattoman ihanaa kiherrystä, jota kuunnellessa ei voi olla pahalla tuulella. Tutkit leluja suu ja silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelet ympäröiviä ääniä tarkkaavaisesti. Nautit läheisyydestä ja hellyydestä, poskipusut saavat sinut huokailemaan. Isoveli osoittaa rakkauttaan sinuun halailemalla ja silittelemällä. Mustasukkaisuuttakin vielä riittää, mutta se ei ole enää vallitseva tunne.

Kasvusi ja kehityksesi on hämmästyttävää. On ihmeellistä, miten voitkin oppia asioita ilman, että niitä pitää sinulle opettaa. Osaat jo tarttua leluun ja viedä sen suuhun, kääntyä molempien kylkien kautta vatsallesi ja nostaa päätäsi päinmakuulla ollessasi. Kovin kauan et viihdy vatsallasi, joten takaisin selälleen päätäksesi vaadit apua ähisten ja puhisten, tarvittaessa kiljahdellen tai itkuun parahtaen. Touhuat innoissasi lattialla, etkä enää meinaa pysyä leikkimatolla. Varpaasikin olet jo löytänyt, ja osaat riisua sukat jaloistasi päästäksesi paremmin tutkimaan varpaita.

Teemme parhaamme, että saisit nyt ja aina ansaitsemasi tilan ja huomion perheessämme. Veljesi vaatii paljon erityishuomiota vammansa vuoksi, eikä hän taida olla ihan vähään tyytyväinen persoona muutenkaan. Yritämme opettaa hänet antamaan tilaa sinulle ja sinun tarpeillesi. Toivottavasti sisarussuhteenne muotoutuu rakastavaksi ja kunnioittavaksi. Sinulla on hieno tilaisuus oppia kohtaamaan erilaisuutta pienestä pitäen. Se voi olla vahvuutesi elämässä. Muista silti aina, että veljesi tavoin sinä olet meille erityisen rakas ja erityisen tärkeä oma pieni Touho Touhottajamme, rakas yöherättelijä, pikkuveli ja naurupakkauksemme!

Leppoisaa lomailua kotosalla

Otsikon saa lukea sarkastisin silmälasein. Tämä ja eilinen päivä ovat nimittäin olleet viedä päästä nekin haivenet, jotka ovat pitäneet pintansa imetyksen ajan. Tuntuu, että päivämme ovat täynnä hitaita lähtöjä, kiukkua, uhmaa, vastustelua, tottelemattomuutta ja hermoromahduksia. Joka kerta ulos lähtiessä pitää erikseen miettiä, millä kulkupelilla kumpikin lapsi kulkee, mihin asentoon muokkautuvat tuplarattaat viritellään, mitä otetaan mukaan, missä on tutti, ja miksi Touho kakkasi juuri nyt.

Tiiti ei ikinä haluaisi lähteä minnekään, ja kun sitten ollaan raahattu vastusteleva kakara milloin minnekin, ei hän haluaisi lähteä sieltä pois. Ruoka- ja uniajat rajoittavat menemisiä, paitsi että uniajoista tuskin voi enää puhua, kun Tiiti kieltäytyy useimpina päivinä rauhoittumasta päiväunille, ja Touho puolestaan joutuu heräämään miltei joka kerta kesken uniensa, kun taas ollaan lähdössä jonnekin - sisälle tai ulos, kauas tai lähelle. Vauva raukka.

Kaikkein eniten harmittaa jatkuva vääntö Tiitin kanssa asiassa kuin asiassa. Yhtäkään pyyntöä, käskyä tai kieltoa hän ei tottele, pienintäkään asiaa hän ei kykene tekemään alusta loppuun saakka ilman, että jompikumpi vanhempi koko ajan pitää toimintaa yllä. Kaikkiin kiellettyihin paikkoihin hän ehtii silmänräpäyksessä ja järjestää ylimääräistä puuhaa levittämällä kaappien sisältöä lattialle aina, kun silmä hetkeksi välttää. Riehumisen ja tottelemattomuuden takia tuomittu jäähypenkki-istunto saa pojan täysin pois tolaltaan epätarkoituksenmukaisella tavalla.

Tänään olen menettänyt hermoni niin monta kertaa, että kurkkuun koskee ja hävettää. Huutaminen ei ole ratkaisu. Sitä paitsi ainoa reaktio, minkä huutaminen on Tiitissä saanut aikaan on kommentti: "Älä puhu noin lumasti! Se sattuu mun kolviin!"

Kyllä tämä kai tästä. On vaan niin erilaista olla kotona, kun koko perhe on paikalla koko ajan. Kaipaan salaa verkkaisia päiviä Touhon kanssa, kun Tiiti on päiväkodissa ja mies töissä. Ei auta edes se, että meitä on täällä kaksi aikuista, jotka molemmat tekevät koko ajan jotain poikien eteen. Omaa aikaa ja tilaa ei jää kuin illalla poikien nukahdettua ja vessakäynneillä. Niilläkin joutuu tosin hokemaan äiti-tulee-kohtaa taukoamatta, mutta oven saa sentään lukkoon, että voi vaikka purra nyrkkiä tai irvistellä rauhassa.