torstai 4. heinäkuuta 2013

Pieniä suuria mietteitä

Tiiti: Äiti, millainen minusta tulee aikuisena?
Minä: No siinäpä onkin mielenkiintoinen kysymys.
Tiiti: Tuleeko minusta mies?
Minä: Kyllä, sinusta tulee mies.
Tiiti: Pitääkö minun sitten ajaa partaa?
Minä: Joo, kyllä sitä sitten pitää ajaa, jos et halua kasvattaa sitä. Mikäs sinä haluaisit olla isona? Mitä työtä haluaisit tehdä?
Tiiti: Minusta tulee painonnostaja (pullistelee lihaksiaan). Osaanko minä aikuisena kävellä?
Minä: Sitä ei kukaan tiedä.
Tiiti: Kyllähän aikuiset osaa kävellä!
Minä: Ei kaikki. Kyllä joillakin aikuisillakin on pyörätuoli käytössä.
Tiiti: Mennäänkö tänään Särkänniemeen?

*****

Särkänniemessä:

Tiiti: Äiti, milloin me kuollaan?
Minä: Ei sitä voi tietää etukäteen.
Tiiti: Minusta ois kiva olla kuollut.
Minä: Mikä siinä olisi kivaa?
Tiiti: Saisi istua kuopassa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Viisi vuotta

Tiiti on blogihiljaisuuteni aikana täyttänyt kokonaiset viisi vuotta. Synttäreitä juhlittiin tavan mukaan moneen otteeseen eri puolilla Suomea. Ihmiset ovat juhannuksen kieppeillä aina niin omissa menoissaan, että yksien juhlien pitäminen saattaa jäädä haaveeksi jatkossakin. Toisaalta juhliminen on kivaa, joten mikäpäs siinä - jos ei itse tarvitse järjestää joka kekkereitä.

Niin kuin syntymäpäivien aikaan aina, on mielessä pyörinyt liuta Tiitin syntymään ja vauva-aikaan liittyviä ajatuksia. Enää en onneksi palaa niinkään niihin kaikkein kipeimpiin muistoihin, vaan mielessä pyörivät enemmänkin mukavat asiat: äidiksi tulemisen hienous, Tiiti-vauvan ensimmäinen hymy ja myöhemmin hersyvä nauru.

Yksi ympyrä sulkeutui tänään, kun palasimme vanhaan neuvolaan takaisin. Tiiti oli 1,5-vuotias, kun siellä viimeksi kävimme. Ihana terkkari muisti Tiitin vauva-ajan lempilelunkin ja muisteli, miten hyväntuulinen Tiiti neuvolassa käydessämme aina oli. Tuli todella hyvä mieli.

Käynti muuten sujui varsin ristiriitaisesti. Tiiti teki tehtäviä innokkaasti ja keskittyneesti, vaikka taidot eivät kaikkeen riittäneetkään. Mittaus ja punnitus sujui vielä hyvin. Sitten Tiiti jäi lattialle touhuamaan, kun keskustelin terkkarin kanssa. Saipahan terkkari nähdä toisenkin puolen tuosta hyväntuulisesta kaverista. Tiiti viskoi leluja ympäriinsä ja yritti toistuvasti repiä lattiaan teipattuja merkkejä irti kielloista huolimatta. Jäähytin poikaa kolme kertaa, ja jäähyjen aikana saimme sitten keskustella korvia huumaavassa huutokonsertissa. Terkkarin kieltoja tai käskyjä Tiiti ei totellut yhtään sen paremmin.

Vaikka harmittaakin moinen riehuminen, olen iloinen, että vihdoin joku näki, millaista Tiitin käytös voi olla. Terkkari oli hämillään siitä ristiriidasta, mikä löytyi tehtäviä keskittyneesti tekevän fiksun pojan ja kaksivuotiaan lailla mesovan tottelemattoman rettelöitsijän väliltä. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei kyse ole enää normaalista ikäkauteen sopivasta käytöksestä. Niin olen minäkin - ja mahdottoman helpottunut siitä, että joku ammattilainenkin on samaa mieltä. Tiiti on muuten lisännyt repertuaariinsa karkailun, mikä on äärimmäisen hermoja raastavaa. Missä vaan on avoin ovi, niin siitä on päästävä kulkemaan. Onneksi kaikkialla ei ole sähköovia - kerran Tiiti on tänä kesänä sellaisesta ulos karattuaan kaatunut pyörätuolilla pusikkoon, kun ei alamäessä suostunut tilanteen näkevien kehotuksista huolimatta jarruttamaan.

Mitään salamannopeaa ratkaisua Tiitin käytösongelmiin ei tietenkään löydy mistään, mutta sain nyt kehotuksen ottaa yhteyttä perheneuvolaan asian tiimoilta. Jonot ovat pitkät, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Olemme lopen kyllästyneitä tilanteeseen ja kaipaamme apua siihen, että perheemme arki olisi muutakin kuin Tiitin temppujen mukaan poukkoilemista. Terkkari nosti esille senkin puolen asiasta, että tuollainen käytösmalli on Touhonkin kannalta ikävä, koska hän kuitenkin imee vaikutteita isoveljeltään.

Vaikka tiedän tehneeni kaikkeni Tiitin eteen, en voi välttyä pettymyksen ja huonouden tunteilta. Vaikka järki sanoo, että Tiitillä on jotain pielessä, tunnen epäonnistuneeni kasvattajana. Yritän pyristellä siitä tunteesta eroon, koska itsesyytökset eivät tätä tilannetta pelasta. Tarvitsen lujuutta ja varmuutta - sekä rohkeutta oikeasti tarttua puhelimeen ja soittaa sinne perheneuvolaan. Ehkä sieltä voisi saada jotain apua ja vinkkejä jukuripään kasvattamiseen.

Toivottavasti seuraavien viiden (ja varsinkin kymmenen!) vuoden kuluttua voin tätäa aikaa muistellessani olla kiitollinen siitä, että tästä suosta on päästy pois.

perjantai 10. toukokuuta 2013

Imetyksestä

Tunnustan: olen taaperoimettäjä. Vahingossa. Vastoin suunnitelmia. Ilman fanatismia tai selkeästi määriteltävää ideologiaa. Kuinka siinä niin kävi?

Tiitin imetys alkoi aikoinaan takkuisesti Tiitin keskosuuden ja motoristen ongelmien takia. Parin-kolmen kuukauden väännön jälkeen homma alkoi kuitenkin sujua. Koin suurta onnistumisen riemua, kun sain kuin sainkin täysimetettyä lastani. Neljän kuukauden iässä Tiiti aloitti soseiden maistelun, ja puolivuotiaana oikeasti söikin niitä jo - se väli meni allergioiden tai kehittymättömän suolen tai minkä liekään kanssa taistellessa. Ruokavalio laajeni vatsaongelmien takia hitaasti, mutta laajeni kuitenkin.

Osittaisimetys jatkui muiden ruokien ohella, ja tarkoitus oli seurata normia ja lopetella imetys suunnilleen vuoden iässä. Kun se aika läheni, koin asiasta suorastaan surua. Imetys oli meille molemmille tärkeää, enkä olisi halunnut luopua siitä. Onneksi neuvolan terkkari totesikin, ettei ole mikään pakko. Voisin tietysti imettää, vaikka olinkin palaamassa töihin kolmeksi päiväksi viikossa. Olin valtavan helpottunut. En ollut edes osannut ajatella sellaista vaihtoehtoa.

Imetys siis jatkui, eikä työssäkäynti ollut sille mikään este. Vähitellen Tiiti alkoi jättää imetyksiä vähemmälle, kunnes jäljellä oli enää varhaisaamun "vielä vähän lisää unta" -imetys. Sille pistin stopin, kun alkoi tuntua, että poika vain roikkui rinnalla ja piti minua huvituttina. Kahtena aamuna Tiiti vielä pyysi "paitoa", mutta unohti sitten koko asian. Ikää Tiitillä oli tuolloin 1 v 9 kk.

Minulle jäi hyvä muisto Tiitin imettämisestä, ja olen iloinen siitä, että uskalsin seurata tuntojani ja jatkaa imetystä meille molemmille sopivan ajan. Tätä taustaa vasten oli itsestäänselvää, että Touhonkin imetys voisi jatkua niin kauan kuin se sekä äidistä että pojasta on oikea ratkaisu. Voisin kirjoittaa tähän listan pitkän imetysajan eduista monesta näkökulmasta, jos haluaisin, mutta oikeastaan mikään ekologinen, ekonominen, terveydellinen tai muu järkisyy ei ole ollut minulle pontimena pitkään imetysaikaan. Kyse on ollut enemmänkin tunnesyistä ja ihan vaan vaivattomuudesta. Tottumuksestakin. Siitä, ettei ole ollut syytä lopettaa.

Jonkin aikaa sitten alkoi tuntua, että Touho imee minusta paitsi maidon niin myös kaiken energian. Hän ryysti rintaa välillä niin raivoisasti, että se teki kipeää. Tunsin itseni jotenkin alistetuksi ja avuttomaksi. Aikaakin imetykseen tuntui tuhraantuvan ihan eri tavalla kuin Tiitin kanssa. Puhuin näistä tunteista reilu viikko sitten neuvolapsykologille, joka mielestäni hieman epähienosti kehotti lopettamaan imettämisen. Hän kysyi, onko minun vaikea muutenkin asettaa rajoja lapsilleni tai tuottaa heille pettymyksiä. No eiväthän nuo asiat niitä helpoimpia juttuja äitiydessä ole, mutta en kuitenkaan koe asioiden olevan niin, ettenkö rajoja kykenisi asettamaan tai pettymyksiä tuottamaan. Lisäksi mielestäni on vain ja ainoastaan minun ja lapseni välinen asia, miten pitkään imetys jatkuu.

Sain tuosta keskustelusta kuitenkin rohkeuden toteuttaa jo tovin mielessä pyörineen ajatukseni Touhon päivävierottamisesta. Tiukille on ottanut - Touholla, ei minulla - mutta nyt olemme tilanteessa, jossa imetän Touhon iltaisin (en tietenkään uneen, mutta osana illan rauhoittumisrituaaleja kuitenkin) ja aamuisin. Näin on hyvä. Imetyshetkiin on palannut se rauha ja harmonia, joka niistä tuntui jo kadonneen. Touho on myös nukkunut päivisin himppusen paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä olisin voinut tehdä tämän ratkaisun aikaisemminkin, mutten ollut siihen vielä valmis. Sitä paitsi vähän odottelin Touhon itsensä hellittävän intomielistä suhtautumistaan asiaan. Kun aloitetta ei tullut lapsen suunnalta, oli minun ryhdyttävä toimeen itse.

En yhtään osaa sanoa, kuinka pitkään tällä linjalla aion jatkaa. Ehkä viikon tai kaksi, ehkä pidempään. Sen verran kuin sopivalta tuntuu. Sen verran, että tästäkin imetyksestä voi jäädä hyvä muisto.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Terapiaa terapian päälle

Osastojaksolla Tiitiä arvioivat neuropsykologin ja neurologin lisäksi fysio-, toiminta- ja puheterapeutit. Jakson lopuksi laadittiin uusi kuntoutussuunnitelma. Fysioterapia on tietysti se tärkein juttu Tiitin kannalta. Se jatkuukin ennallaan päiväkodin fysioterapeutin kanssa kaksi kertaa viikossa. Päiväkodissa on lisäksi toteutettu ryhmämuotoista Sherborne-jumppaa jaksoittain. En tiedä, jatkuuko tämä toiminta ensi vuonna. Kiva olisi, jos jatkuisi. Kuluneena talvena fysioterapiaa tukemassa on ollut 10 kertaa allasterapiaa, ja tämä kirjattiin myös uuteen kuntoutussuunnitelmaan.

Toimintaterapian Tiiti aloitti viime syksynä. Siitä on ollut hyötyä Tiitin hienomotoriikan, toiminnanohjauksen ja omatoimisuustaitojen kehittymisen kannalta. Toimintaterapia jatkuukin entiseen malliin kerran viikossa. Jatkossa on tarkoitus keskittyä myös entistä enemmän leikkitaitojen kehittymiseen sekä kaksikätiseen toimintaan. Mukaan tulee kenties jo huomenna yksi päiväkotikaveri, jonka kanssa Tiiti saa harjoitella ohjatusti leikkitaitojaan. Jossain vaiheessa ensi vuotta voi kyseeseen tulla myös motivoidun kädenkäytön jakso vasemman käden aktivoimiseksi. Nyt Tiiti nimittäin kovin mielellään jättää koko vasurin käyttämättä niissäkin toiminnoissa, joissa se olisi todella tarpeen.

Ihan uutena asiana kuntoutussuunnitelmaan merkittiin 10 kerran puheterapiajakso syömisen motoriikan kehittämiseksi. Puheterapeutti huomasi Tiitin syömistä seuratessaan, että Tiitin pureskelu on yksipuolista ja tehotonta, mikä tekee syömisestä hidasta. Olisi hienoa, jos puheterapiajakso auttaisi tätä myötä syömisen ongelmiin muutenkin. Niiden kanssa on takkuiltu niin kauan kuin muistan.

Pituutta Tiiti oli venähtänyt tammikuun mittauksen jälkeen kokonaisen 3 cm, mikä on hieno asia. Endokrinologia konsultoitiin, eikä nyt ole tarvetta esim. kasvuhormonitutkimuksiin. Pienihän Tiiti on edelleen, mutta kasvua kuitenkin tulee. Paino laahaa nyt taas sitten vähän perässä, ja syksyllä pääsemmekin taas ruokapäiväkirjaa täyttelemään ja ravitsemussuunnittelijan juttusille.

Olisikohan olemassa jotain syömisterapiaa, jonka avulla lapsen saisi syömään edes jotakuinkin kunnollisia annoksi kunnollista ruokaa? Sitä kaipaisimme.

Koulukuvioita

Olen viettänyt vähän yli viikon lievästi hämmentyneessä tilassa. Hämmennykselle on ihan positiivinen syy. Tiitin osastojakson viimeisenä päivänä nimittäin neuropsykologi totesi, että Tiiti on ottanut hienosti kiinni kognitiivisen kehityksen viiveensä. Monissa osioissa hänen testituloksensa olivat ikätason keskiluokkaa. Ongelmia on vielä erityisesti kokonaisuuksien hahmottamisessa - palapelin rakentamisessa ja sellaisessa. Psykologi ei nähnyt mitään syytä esim. pidennetylle oppivelvollisuudelle, ja seuraavan kerran olisikin poikaa tarkoitus testata vasta puolentoista vuoden kuluttua eli eskarivuoden syyslukukaudella.

Olen iloinen ja helpottunut, mutta myös hämmentynyt. Kehitysviive havaittiin 1,5-vuotiaana, ja tähän asti ero ikätovereihin on joka vuosi vain kasvanut entisestään. Nyt Tiiti olikin sitten ottanut oikein kunnon harppauksen eteenpäin. Olenhan toki kehitystä huomannut itsekin, ja huimaa kehitystä tosiaankin, mutta ikätasoon vertaaminen on kovin vaikeaa yhden lapsen otannalla. Lisäksi Tiitin käyttäytyminen ikätovereiden seurassa on sosiaalisista syistä kovin erilaista kuin muilla lapsilla, joten vertaaminen on maallikolle aika mahdotonta. Enkä sitä paitsi halua jatkuvasti olla vertaamassakaan.

Olin etukäteen valmistautunut siihen, että Tiitille mahdollisesti suositeltaisiin pidennettyä oppivelvollisuutta. Se olisi tarkoittanut eskarin alkamista jo ensi syksynä. Myös koulukuviot ovat tietysti pyörineet mielessäni. Mihin kouluun? Millaisilla tukitoimilla? Nyt psykologi antoi sen kuvan, että näitä asioita pohditaankin vasta sitten eskarivuonna. Tuntui kivalta lykätä sitä pohdiskelua vähän eteenpäin.

Päiväkodin kuntoutussuunnitelmapalaverissa oltiin kuitenkin toista mieltä. Kaupunkimme koulukenttä on muuttumassa ihan lähivuosina siten, että esiopetus nivotaan tiiviimmin koulujen yhteyteen. Kun tähän asti suuri muutos lapselle on ollut siirtyä päiväkodista - jossa eskarikin on käyty - kouluun, niin jatkossa se muutos tuleekin päiväkodista eskariin siirtymisessä. Ensi syksystä alkaen Tiitinkin päiväkodin eskarit siirtyvät kouluihin. Pitäisi siis tietää jo tammikuussa eskariin ilmoittautuessa, haluammeko Tiitin erityiskouluun vai lähikouluun. Siihen pitäisi olla kanta sairaalastakin. Hieman yritin asiaa esiin nostaa sairaalan päässä, mutta ihan en pysynyt tilanteen tasalla, eikä kukaan sairaalassakaan tainnut olla sen enempää kärryillä kaupungin kuvioista.

Kaiken kaikkiaan tuntuu vähän siltä, ettei tästä esiopetuksen muutoksesta ole kovin selvää kuvaa kenelläkään. Päiväkodissa oltiin epätietoisia siitä, millainen ryhmä erityiskoulussa vastaan tulisi. Tähän asti koulu on ollut nimenomaan erityiskoulu tiettyjen vammaryhmien oppilaille. Nyt ilmeisesti joukkoon tulisi myös lähialueen lapsia tukilapsiksi nykyisen päiväkodin tapaan. Se, jatkuisiko tällainen integraatio eskarista koulun puolelle, on suuri kysymysmerkki. Hienoa olisi, jos jatkuisi.

Olen siis koulupähkäilyissä palannut takaisin lähtöruutuun hieman eri asetelmissa kuin aikaisemmin. Ei ole helppoa, ei. Haluaisin Tiitille kaiken tarvittavan tuen ja turvan koulunkäyntiin, mutten kuitenkaan liikaa holhoamista tai päätöstä erityiskoulusta ihan vaan siksi, että ennenkin liikuntavammaiset lapset on sinne laitettu. Toki täytyy muistaa, että erityiskoulustakin voi siirtyä myöhemmin lähikouluun, jos se näyttäisi antavan paremmat edellytykset tavalla tai toisella. Esi- ja alkuopetus erityiskoulussa ja mahdollisuuksien mukaan kolmannelle luokalle lähikouluun siirtyminen voisi siis olla yksi varteenotettava vaihtoehto.

Taas kerran kaipaisin sitä kuuluisaa kristallipalloa, josta näkisi sopivan matkan päähän tulevaisuuteen.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Mitäs tässä

Tiitillä on menossa vuotuinen osastojakso lastenneurologian osastolla. Neurologi, neuropsykologi, fysioterapeutti, puheterapeutti, toimintaterapeutti ja omahoitaja ovat kaikki aloittaneet keskustelun kysymällä, mitä meille kuuluu. Kuinka ihmeessä siihen tulisi tällaisessa yhteydessä vastata? Kiitos, hyvää? Mitäs tässä? Eipä ihmeempiä? En enää muista, mitkä ovat olleet vastausteni ensimmäiset sanat, mutta moneen kertaan olemme kulunutta vuotta ja Tiitin kehitystä joka näkökulmasta puineet. Vielä on jäljellä pari päivää, ja perjantaina koittaa "kotiutuskeskustelu" - lainausmerkit siksi, että kotiin toki tulemme joka iltapäivä, ja palaamme aamulla takaisin sairaalaan.

Tällä kertaa tämä viikko ei ole tuntunut ainakaan vielä kovin rankalta. Edellisillä kerroilla onkin ollut aika erilainen elämäntilanne. Viime vuonna Touho oli alle kahden kuukauden ikäinen, ja hän roikkui mukana sairaalassa koko viikon. Sitä ennen kahtena vuonna taas jääräpäisesti tein täydet työpäivät osastopäivien päälle. Muistan olleeni ihan piipussa viikon lopussa. Nyt on oikeastaan ollut mukavaa vaihtelua keskittyä rauhassa Tiitin asioihin ja viettää aikaa hänen kanssaan. Touho on ollut vanhempieni hoidossa kotona, ja hänellä on mennyt todella hienosti. Ei valittamista siis.

Tiitille päivät ovat tiukkoja. Kaksi tai kolmekin tunnin mittaista sessiota eri spesialistien kanssa ovat imeneet energiaa huimasti. Ihan hurjan hienosti Tiiti on jaksanut innostua tehtäviä tekemään, vaikka välillä on ollutkin vaikeaa jättää äiti oven ulkopuolelle. Kaikkensa Tiiti on joka kerta antanut, ja se on todellakin näkynyt vireystasossa. Olen joka päivä yrittänyt saada pojan nukkumaan tai edes lepäämään sairaalassa vielä ennen kotiinlähtöä. Tänään uni lopulta tuli, ja tarpeeseen se olikin.

Kuten pelkäsinkin, olen taas joutunut puhumaan Tiitin ongelmista pojan itsensä kuullen. En ole osannut ilmaista kantaani tähän tilanteen ollessa päällä. Aion kuitenkin jättää asiasta palautetta osastolle. En varmasti ole ainoa, jota tämä käytäntö häiritsee. Tällä kertaa olen kuitenkin yrittänyt saada kaiken sanotuksi. Tukenani on ollut etukäteen miettimäni lista asioista, jotka olisi hyvä ottaa esille. Toivon, ettei Tiiti ole ihan kaikkea kuunnellut liian tarkkaan. Vaikka se voi kyllä olla turha toive. Jokaisessa keskustelussa olen pyrkinyt nostamaan esiin myös Tiitin hyviä puolia ja kehunut häntä. Toivottavasti se edes vähän kompensoi sitä, että pakko on ollut puhua myös monista vähemmän mairittelevista asioista.

Huominen ja ylihuominen tuovat tullessaan uusia arvioita Tiitin kehityksestä loppuraporttien muodossa. Jännittää vähän, mutta vain vähän. Tiiti on Tiiti, eikä hän muuksi muutu minkäänlaisten testitulosten myötä.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Se on pyörätuoli!


Pieni lapsi pyörätuolissa herättää mielenkiintoa, missä ikinä Tiitin kanssa kuljemmekin. Välillä kuulemme mitä merkillisimpiä kommentteja asiasta.

"Ovatko nuo jotkut modernit lastenrattaat?"
"Onpa sinulla hieno pyörä!"
"Kiva tuoli sulla."
Ei, se ei ole lastenrattaat sen enempää kuin pyörä tai tuolikaan. Ei myöskään rullatuoli. Se on pyörätuoli. Hieno ja kiva se kyllä on.

"Paljonko tuollainen maksaa?"
Emme tiedä paljonko se maksaa, sillä emme ole maksaneet sitä itse. Oma se ei silti ole. Se on lainassa, ja joku muu saa sen sitten käyttöönsä, kun Tiiti kasvaessaan tarvitsee isomman.

"Onko niitä noin pieniäkin!"
Tosiaan, niitä on erikokoisia ja erimallisia - on tärkeää, että pyörätuoli on juuri käyttäjälleen sopiva. Tähän ensimmäiseen pyörätuoliinsa Tiiti sai valita värinkin itse.

"Voi, noin pieni lapsi on joutunut pyörätuoliin."
Ei Tiiti siihen oikeastaan ole joutunut - päin vastoin: hän on saanut oman tavan liikkua omatoimisesti siellä, missä ei oikein voi kontata. Ja juu, kyllä hän konttaamaan pystyy. Ei pyörätuoli välttämättä tarkoita täyttä liikuntakyvyttömyyttä.

"Osaatko sinä työntää sitä ihan itse?"
Ei pyörätuolia voi sen käyttäjä itse työntää siinä istuessaan. Pyörätuolilla kelataan. Siinä Tiiti on jo oikein taitava.

*****

Edit. Tekstini loppu oli kadonnut jonnekin. Tässä se on nyt:

Joskus naurattaa, joskus harmittaa. Eniten harmittaa silloin, kun huomaan Tiitin menevän hämilleen. Jos puhutaan vaikkapa pyörän työntämisestä, kun tarkoitetaan pyörätuolin kelaamista, niin vaikea on pienen pojan osallistua häntä koskevaan keskusteluun. Hyväähän ihmiset tarkoittavat, mutta joskus on kyllä vaikea päästä heidän ajatustensa lähteille. Ehkä pienen pyörätuolin näkeminen on vaan niin hämmentävää, että ajatus katkeaa kokonaan.

P. S. Pyörätuolissa on neljä rengasta - ei kaksi, niin kuin monet tuntuvat ajattelevan. Aika kiikkerää olisi meno pelkästään niiden isojen renkaiden varassa...

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pöpöjä ja pilkkuja

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat kuluneet taas sairaanhoidollisissa merkeissä. Ensin flunssaantui Tiiti. Oikein kunnolla. Hengitys meni pitkästä aikaa niin huonoksi, että astmalääkitys oli pakko nostaa maksimiin ja antaa avaavaa lääkettä roppakaupalla. Kotioloissa kuitenkin selvisimme, ja nyt Tiiti on jo pientä nuhaa lukuunottamatta ihan kunnossa.

Tiitin sairastumisen alusta asti jännäsin sitä, miten pian Touho sairastuu - korvien putkituksen uusi yritys kun oli tulossa. Se saatiin kuin saatiinkin tehtyä viikko sitten. Operaatio meni hyvin, ja poika toipui nukutuksesta ilman pahoinvointia tai muita ongelmia. Yskä alkoi myöhemmin samana päivänä.

Juuri ennen putkitusta huomasin Touhon ranteessa punaisia pilkkuja. Ajattelin, että se on jotain ihottumaa, enkä sillä hetkellä vaivannut päätäni asialla sen enempää. Kotiin päästyäni aloin miettiä ihottumaa enemmän ja muistin, että Touho sai mm. MPR-rokotuksen rokotetutkimukseen liittyen kolmea viikkoa aikaisemmin. Tutkimuksen ohjeissa sanotaan, että kaikista epäilyttävistä iho-oireista tulee ottaa yhteyttä tutkimuskeskukseen. Etsin siis numeron käsiini ja soitin sinne.

Tutkimuslääkäri oli sitä mieltä, ettei niin pitkän ajan päästä tuleva ihoreaktio voi enää olla missään tekemisissä rokotteen kanssa. Kun kuvailin pilkkuja tarkemmin - käytin mm. ilmausta "pienten verenpurkaumien näköisiä" - lääkäri kehotti tarkistamaan, katoavatko pilkut esim. läpinäkyvällä viivaimella painettuna vai eivät. Jos eivät katoa ja varsinkin jos pilkkuja tulisi lisää, pitäisi ottaa uudelleen yhteyttä. No eivät kadonneet, ja uusia pilkkuja ilmaantui yön aikana ylemmäksi käsivarteen, toiseenkin käteen ja selkään.

Soitin suoraan samalle lääkärille, joka totesi lääkärintarkastuksen olevan tarpeen. Hän järjesti meille ajan omalle vastaanotolleen. Lääkäri tutki Touhon perusteellisesti, konsultoi sairaalan lastenhematologia ja lähetti meidät lastentautien päivystykseen veri- ja virtsakokeita varten. Pilkut olivat petekkioita, pieniä hiusverisuonten purkaumia, jotka voivat viitata vakaviinkin sairauksiin. Olin tietysti ehtinyt jo edellisenä iltana googlailla, eikä mieleni ollut ihan levollinen tulevaa sairaalakeikkaa ajatellen.

Päivystyksessä pääsimme nopeasti lääkärin vastaanotolle. Liuta verinäytteitä otettiin ja pissapussi asetettiin pissanäytteen saamiseksi. Sitä saimmekin sitten odotella tunnin jos toisenkin. Touho leikki odotustilassa sydämensä kyllyydestä. Liukumäen laskeminen oli parasta ajankulua. Minullakaan ei aika ehtinyt käydä pitkäksi sitä ravia seuraillessa ja turvallisuutta varmistellessa. Lopulta saatiin pissa pussiin ja enää piti odotella näytteiden tuloksia ja lääkärille pääsyä.

Päivystävä lääkäri oli ehtinyt odotellessa vaihtua, ja uuden lääkärin uudessa tutkimuksessa huomasimme petekkioiden lisääntyneen jonkin verran. Niitä oli jo jaloissakin. Verinäytteissä ei ollut mitään kummempaa, muistaakseni senkka oli vähän koholla, ja pissasta löytyi hieman punasoluja. Petekkiat ja verivirtsaisuus yhdessä veivät sekä päivystävän lääkärin että puhelimitse konsultoidun takapäivystäjän ajatukset kohti tätä pienten verisuonten tulehdusta, vaikkakin Touhon iho-oireet olivat tavallista pienempiä. Kontrollikäynti määrättiin maanantaiksi.

Viikonlopun aikana Touho kehitti flunssansa oikein kunnon taudiksi, ja maanantaina kulutinkin sitten aikaani samassa leikkitilassa hieman rauhallisemmin touhuilevan lapsen kanssa. Korvat olivat alkaneet vuotaa sunnuntaina, ja lääkäri totesikin korvatulehduksen heti alkuun. Ei ainakaan heti tullut siis helpotusta korvatuubeista. Veri- ja pissanäytteet olivat nyt normaalit. Petekkioita oli edelleen niin entisissä kuin uusissakin paikoissa (mm. poskilla ja korvanlehdissä).

Vaikka diagnoosin kaikki kriteerit eivät ihan täysin täyty, Touhon tilaa käsitellään nyt ilmeisesti lievänä muotona tuosta aiemmin linkkaamastani verisuonitulehduksesta. Tavallisesti tauti menee itsessään ohi, mutta se voi myös aiheuttaa munuaisongelmia. Kontrollikäyntejä on ainakin kuukauden ja kolmen kuukauden kuluttua, mahdollisesti vielä puolen vuoden päästäkin. Lisäksi laboratoriokokeisiin on hakeuduttava jokaisen kuumeisen infektion yhteydessä. Näin pyritään huomaamaan mahdollisimman pian, jos munuaiset alkavat oireilla.

Nyt sitten syöttelen Touholle vaihteeksi antibioottia aamu- ja iltapalalla sekä odottelen kutsua kontrolliin. Toinen korva vuotaa edelleen, petekkiat taitavat alkaa jo kadota iholta. Kovin huolissani en jaksa olla. Seurannassa ollaan, ja se on hyvä asia. Jos jotain huolestuttavaa ilmenee myöhemmin, niin murehdin tilannetta sitten. Korvien tilanne harmittaa. Toivottavasti tämä tulehdus jäisi nyt viimeiseksi. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin harmittaa kaikki edessä oleva lääkärissä ravaaminen muutenkin. Näillä mennään nyt kesää kohti kuitenkin.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Mielen huoltoa

Kävin viime viikolla neuvolapsykologilla. Mennessäni mietin, miksi oikeastaan olin varannut ajan sinne. Tilanne on kovasti jo helpottunut, eikä maailma enää tunnu niin mustalta. Olen tehnyt pieniä muutoksia arkeen ja saanut elämän rullaamaan parempaan malliin. En kuitenkaan halunnut peruuttaa sovittua aikaa, koska paljon on myllerrystä mielessä edelleen.

Keskustelu psykologin kanssa oli oikein hyvä, vaikka jälkeenpäin jäin harmittelemaan sitä, miten paljon keskityimme Tiitin ongelmiin ja niiden nostattamiin tuntemuksiin. Seuraavalla kerralla haluaisin pystyä puhumaan myös muista asioista.

Yksi psykologin esittämä kysymys jäi erityisen tärkeänä mieleeni. Hän nimittäin kysyi minulta, olenko antanut itselleni luvan iloita Touhon vammattomuudesta ja normaalista kehityksestä. Oli helppo vastata, että kyllä, ilman muuta, mutta sitten pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin. Kovin usein tuntuu, että iloon Touhon touhuista liittyy vähintään ripaus surua siitä, mitä en ole saanut kokea Tiitin kanssa. Välillä myös huomaan, että koetan vähän painaa piiloon riemuani vaikkapa jostain Touhon uudesta taidosta - ikään kuin kunnioittaakseni sitä, ettei Tiiti kykene samaan.

Entä vammattomuus sinänsä? Olenko iloinen Touhon vammattomudesta? Toki olen: kukapa sitä nyt toivoisi lapselleen minkäänlaisia ylimääräisiä haasteita elämäänsä. Olen iloinen siitä, että saan seurata normilapsen normaalia kehitystä. Se ei vähennä iloani Tiitistä tai Tiitin kehityksestä. Tärkeintä Touhossa ei kuitenkaan ole hänen vammattomuutensa: me emme halunneet toista lasta saadaksemme vammattoman lapsen, vaan lapsen ylipäätään. Touho ei ole korjattu painos Tiitistä. Sellaista ei tarvita, Tiiti on täydellinen sellaisenaan.

Minulle jäi psykologista hieman sellainen olo, että hän oletti minun kokevan kaikkien meidän ongelmiemme johtuvan tavalla tai toisella Tiitistä. Näin ei missään tapauksessa ole. Tiedostan erittäin hyvin, että perhe-elämämme on monella tavalla ihan tavallista kaksilapsisen perheen elämää. Haluaisinkin ehkä löytää keinon keskustella niistä ihan tavallisista ongelmista: kahden lapsen äitiyden mukanaan tuomasta riittämättömyyden tunteesta, huonosti nukuttujen öiden vaikutuksesta koko perheen ilmapiiriin ja parisuhteeseen sekä arjen rutiinien joskus kuristavalta tuntuvaan tylsyyteen.

Seuraavaa keskustelua odotellessa keskityn pitämään itsestäni huolta. Ulkoilen, liikun, nukun ja syön hyvin. Jo nyt koen itseni ihan toiseksi ihmiseksi kuin vielä kolmisen viikkoa sitten. Suunta on oikea, koetan siis vain pysytellä polulla.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Voi itku!

Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.

Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.

Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.

Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.

Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Pikaisesti

Olisi niin paljon kirjoitettavaa. En vaan koskaan ehdi enkä jaksa muotoilla ajatuksiani sanoiksi. Ihan hyvän päivän positiivisia hetkiä on joskus vaikea löytää, mutta aina niitä löytyy kuitenkin.

Tänään neuvolassa Touho todettiin hoikaksi, keskimittaiseksi, huonoksi nukkujaksi, kuivaihoiseksi ja kaikin puolin hurmaavaksi. Minut terkkari passitti ottamaan yhteyttä neuvolapsykologiin ja kaupungin perhetyöhön. Jos vaikka tämä alakulo vähitellen hellittäisi keskustelu- ja kotiavun myötä. Uniryhmään meitä koetettiin saada, mutta sellaista ei hetimmiten ole alkamassa. Saakohan sinne mennä nukkumaan?

Illemmalla korvalääkäri suositteli Touhon korvien putkitusta. Sopii meille. Ei näitä toistuvia tulehduksia kestä enää kukaan.

Tiiti haluaa pukeutua kaverinsa merirosvosynttäreille Late Lampaaksi. Mikäpä minä olen hänen päätään tässäkään asiassa kääntämään. Ompelen huomenna puvun siis.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Vuosi täynnä!

Touholla oli tänään syntymäpäivä. Minun vauvani on nyt yksivuotias. Snif!

Tuntuu kuin eilen hänet olisi nostettu ensimmäistä kertaa rinnalleni, ja nyt hän jo osoittelee sormella tarmokkaasti haluamiensa esineiden suuntaan ja irrottelee aika ajoin otetta siitä tuesta, jota vasten seisoo. Pienestä tuhisevasta nyytistä on kasvanut tarmokas ja tahtova touhupesä, joka jumaloi isoveljeään ja haluaa päästä kaikkiin tämän puuhiin mukaan - isoveljen innokkuusastetta huomioimatta. Äidin syli on kuitenkin edelleen se paras paikka maailmassa. Eikä äidiltäkään tarvitse kysellä, saapiko tulla.

Jokin kertoo minulle (sangen kovalla äänellä vieläpä), että Touhon toisesta vuodesta ei tule puuttumaan vauhtia, vaarallisia tilanteita tai itkupotkuraivareita. Täältä tullaan, Tahtovat taaperot ry!

Ennen sitä: huomenna kakkua syödessäni taidan tirauttaa parit kyynelet. Ihan puhtaasta onnesta, rakkaudesta ja haikeudesta.

torstai 17. tammikuuta 2013

Neuvottelu

Tiiti on taitava ja sinnikäs neuvottelija. Joka päivä hän yrittää venyttää asettamiamme rajoja. Joka päivä minun pitää sinnitellä ja olla tarkkana, etten vahingossa lipsu sopimuksistamme. Tietysti pitää miettiä, milloin on varaa joustaakin - kuten viime sunnuntaina.

Tiiti: Millon minä saan pelata Änli Pöödsiä?
Minä: Kolmelta.
Tiiti: Eikä! Eilen oli kolmelta!
Minä: Niin juuri, samaan aikaan saat pelata tänäänkin.
Tiiti: Ei se saa olla sama aika!
Minä: Kyllä se vaan on.
Tiiti: Ei kolmelta! Minä haluan pelata viideltätoista! Saanko pelata viideltätoista?
Minä: No... Sovitaan sitten vaikka niin...

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sairastelua

Meillä kiertää silmätulehdus nyt perheessä, eikä ole ollenkaan kivaa se. Käsidesiä lotraan joka välissä, putsaan silmiä ja tiputtelen niihin antibioottitippoja, eikä loppua näy. Itse olin myös ihan holtittomassa 39,4 asteen kuumeessa viime viikolla, sen jäljiltä olen toipilas edelleen. Nyt on kuumevuorossa Touho. Tiiti puolestaan säikäytti eilen nukahtamalla taksiin kotimatkalla päiväkodista, heräämällä itkien ja oksentamalla jonkin ajan päästä. Iltaa kohti hän kuitenkin tokeni, söi kamalasti iltapalaa ja oli taas oma itsensä. Mikä lie pikapöpö.

*****

Kela yllätti taas iloisesti. Olin joulukuussa postittanut Kelaan B-lausunnon Tiitin astmasta lääkkeiden erityiskorvattavuuden jatkamiseksi. Nyt tuli päätös asiasta, ja erityiskorvattavuus oli myönnetty viideksi vuodeksi eli maksimiajaksi. Olin kuvitellut, että Kela vaatisi jo jossain vaiheessa jotain lääkkkeettömyyskokeiluja tai tarkkoja astmatestejä, mutta eipä vaatinutkaan. Hyvä näin. Ihan turha olisikin alkaa pelehtiä lääkkeiden kanssa, kun nyt on hyvä hoitotasapaino ollut jo pitkään.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kasvun paikka

Muutama päivä sitten kurvasin autolla pihaan pojat takapenkillä. Pysäköityäni nousin virittelemään lämmityspiuhaa paikalleen. Auton sisältä kuului itkua ja älämölöä. Aukaisin oven ja rauhoittelin itkevää Touhoa. Vieressä kiljui Tiiti ihan vaan kiljumisen vuoksi - se on hänen äärimmäisen ärsyttävä tapansa reagoida Touhon itkuun. Touho itki entistä enemmän, koska säikkyi Tiitin kiljumista, niin kuin aina. Käskin tiukkalla äänensävyllä Tiitiä lopettamaan kiljumisen, kun hänellä ei kerran ole mitään hätää.

Sitten kolahti. Tiiti kysyi suu mutrussa, miksen puhu Touholle samalla tavalla. Minun pitäisi hänen mielestään puhua Touholle samalla äänellä kuin Tiitille. Häpesin.

Yritin selittää, mikä ero on siinä, että puhetaidoton vauva itkee pahaa oloaan ja siinä, että 4-vuotias kiljuu pikkuveljeään säikytellen. Yritin selittää, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi rauhoittelin pehmeästi Touhoa ja toisaalta olin tiukkana Tiitille. Yritin selittää, että äitikin tekee virheitä, eikä aina osaa pysyä rauhallisena. Lupasin miettiä asiaa ja parantaa tapojani.

Tajusin, että eihän Tiitikään varmaan tahallaan kilju. Hän vaan reagoi niin Touhon itkuun, eikä siitä pitäisi häntä syyllistää. Ehkä kiljuminen on hänen tapansa kertoa, että hän on huolissaan pikkuveljestään, jonka itku sattuu korviin, ja että itku pitäisi saada loppumaan. Ehkä hän kertoo kiljumalla, että häntä harmittaa, kun itkevä Touho saa aikuisen huomion. Kiljumalla hän saa osansa huomiosta - negatiivinenkin huomio on parempi kuin jäädä huomiotta. Aikuisen näkökulmasta kiljuminen vain vaikeuttaa tilannetta ja kiristää hermoja. Tiiti ei kuitenkaan katsele asiaa aikuisen näkökulmasta.

Minun tulee kasvaa taas pykälän verran äitinä ja yrittää löytää positiivisempi näkökulma tämänkaltaisiin tilanteisiin. Minun pitää opetella ymmärtämään, ettei Tiiti kilju tyhjästä, vaan hänelläkin on paha olla, ja hänkin tarvitsee lohdutusta ja rauhoittelua. Tiitin tapa toimia ei aina ole sellainen kuin hänen ikäiseltään ehkä olettaisi. Se pitää sisäistää.

Mietin sitäkin, reagoiko kuka tahansa 4-vuotias pikkusisaruksen itkuun samalla tavalla? En tiedä. Ymmärtääkseni ei. Joku saattaisi jopa edes joskus yrittää rauhoittaa vauvaa. Ehkä olen väärässä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kotielämää ja sairaalakäyntejä

Tuntuu, ettei aikaa ja energiaa millään riitä kunnon postauksen kirjoittamiseen. Yritän nyt kuitenkin. Joululomalta palattuamme olemme yrittäneet saada elämäämme johonkin järjestykseen, ja vähitellen näyttää ihan lupaavalta. Touho on nukkunut nyt kolme yötä ilman imetyksiä ja ilman tuttia - ja minä olen nukkunut ne kolme yötä keskeytyksettömiä unia toisessa huoneessa miehen hoitaessa yöheräilyt. Viime yönä herätyksiä oli ollut enää aamun lähestyessä, joten tiukka linja taitaa todellakin tuottaa tulosta. Mahtavaa!

Touho on aika vaativassa vaiheessa muutenkin kuin öisen hulinoinnin suhteen. Koko ajan pitää vahtia menoa, touhuta ja sylittää. Kuukauden sisällä vauva on alkanut muuttua taaperoksi. Taaperoksi, jolla on Luja Oma Tahto. Jos haluaa äidin syliin, ei isä kelpaa ja toisin päin. Jos haluaa kaukosäätimen tai kännykän, se on saatava hypisteltäväksi. Jos haluaa sotkea Tiitin leikit, on niiden sekaan päästävä. Viimeksi mainittu aiheuttaa molemmille lapsille suuria kriisejä pitkit päivää. Eilen purskahdin kerran jo itkuun lasten nähden, kun vinkumista, kitinää, kiljumista ja väninää oli jatkunut jo ties kuinka kauan, eikä loppua näkynyt. Se taisi vähän säikäyttää Tiitiä, mutta itkimme sitten sylikkäin ja rauhoituimme yhdessä.

Odotan hartaasti sitä päivää, kun pojat alkavat osata leikkiä yhdessä. Jotain orastusta siitä on ollut näkyvissä. Eräänä iltana meillä mentiin eräänlaista konttaushippaa ympäri asuntoa. Sitä tosin säesti Tiitin kiljuminen ja Touhon nauru, mutta molemmilla oli selvästi hauskaa. Tiiti siis kiljui sitä, ettei Touho saisi tulla hänen peräänsä, mutta kun Touho kääntyi toiseen suuntaan, lähti Tiiti kuitenkin ajamaan pikkuveljeä takaa.

Tiitin kanssa olemme käyneet jo kahdesti sairaalassa tämän vuoden puolella. Ensin oli elokuisen leikkauksen kontrollikäynti. Aluksi otettiin lonkkaröntgen, mikä oli Tiitistä ilmeisen kiehtovaa ja jännittävää. Ensimmäistä kertaa pystyin valmistelemaan Tiitiä röntgenkuvaukseen. Tavallisesti sinne on aina menty yllättäen kesken osastojakson ilman ennakkovaroitusta. Nyt iso laite ei enää pelottanut, eikä itkua tullut. Tarraa Tiiti osasi pyytää röntgenhoitajalta jo ennen kuin oli noussut pöydältä.

Päivän varsinainen anti oli ortopedin tapaaminen. Olin etukäteen miettinyt vaikka mitä kysymyksiä, joita olisin halunnut hänelle esittää, mutta puolet niistä unohtuivat kiireisen ja sekavan tuntuisessa tilanteessa. Paikalla oli ortopedin lisäksi fysioterapeutti, lastenneurologiaan erikoistuva lääkäri ja hoitaja. Jokainen kyseli jotain sikin sokin, ja keskustelu poukkoili asiasta toiseen. Sen verran sain valoa asioihin, että ei ole kovinkaan tavallista, että Tiitin ikäiselle lapselle joudutaan tekemään sen kaltaisia operaatioita kuin nyt tehtiin. Koska näin varhain on jouduttu leikkaamaan, saattaa se tietää uusintaleikkausta jossain vaiheessa. Nyt tilanne toki on lonkkien osalta parempi kuin ennen leikkausta. Röntgenkuvista kuitenkin näkyy, etteivät reisiluut ole vieläkään ihan täysin siellä, missä pitäisi, joten vuosittainen seuranta on tarpeen. Seuraava kontrolli tässä asiassa on elokuussa. Sitä, miksi Tiitin tilanne on tällainen, ei kukaan valottanut, enkä saanut sitä kysytyksi.

Tutkittuaan Tiitiä ja tarkkailtuaan tämän kävelemistä (työntökärryn kanssa ilman kenkiä) ortopedi ja fysioterapeutti päättivät ottaa vetoketjuortoosit öiseen käyttöön. Nilkat ovat jäykistyneet leikkauksen jälkeen selvästi. Ilmeisesti se, että spastisuutta on lonkkien seudulla nyt vähemmän, on kompensoitunut nilkkojen huonommalla tilanteella. Olen tämän huomannut itsekin. Nyt on huolehdittava nilkkojen ja akillesjänteen tilanteesta, ettei pääse syntymään kontraktuuria tai muuta ikävää peruuttamatonta haittaa.

Viimeisenä oli jäljellä ravitsemussuunnittelijan tapaaminen. Olin toimittanut hänelle kolmen päivän ruokapäiväkirjat etukäteen, ja niistä kävi ilmi, että ravitsemustilanne on nyt aiempaa parempi. Tämä on ollut näppituntuma kotonakin. Kun osastolla otetut mitatkin näyttivät suhteellisen painon nousseen, ei syytä seurantakäynteihin enää ole kuin siinä tapauksessa, että jotain erityistä tarvetta ilmenee. Ravintolisiä jatketaan entiseen malliin, kunnes suhteellinen paino on vielä vähän parempi, mutta sitten niitä voi jättää asteittain pois.

Olen helpottunut siitä, että paino on lähtenyt vähän nousemaan, mutta samalla hämilläni siitä, että pituutta ei juuri tunnu kertyvän. Siihen ei ravitsemussuunnittelija puuttunut millään tavalla, enkä itsekään hänen juttusillaan ollessani hoksannut tuota asiaa. Maaliskuisella osastojaksolla aion kyllä puhua taas näistä kasvuasioistakin enemmän. Tiiti on siis nyt 4,5-vuotias ja pituutta on 90,5 cm. Ei kovin paljon.

Seuraavana päivänä palasimme sairaalaan vetoketjuortoosien tekemistä varten. Kaksi fyssaria teki ortoosit sutjakkaasti. Oikeaa nilkkaa ei saanut ihan 90 asteen kulmaan, koska se ei vaan antanut periksi niin paljon. Jos se notkistuu ortoosin käytön myötä, voi jossain vaiheessa tehdä sitten uuden oikeassa kulmassa olevan. Eilen kokeilimme ortooseja valveilla ollessa, ja vajaan tunnin käytön jälkeen Tiiti pyysi ottamaan ne pois. Molemmissa nilkoissa oli ikävä painauma ortoosin jäljiltä. Tänä iltana olisi tarkoitus kokeilla laittaa ortoosit jo yöksi jalkaan. Jos nukkumisesta ei tule mitään tai jos punaisia jälkiä edelleen jää, pitää ottaa yhteyttä sairaalaan. Voi olla, että Tiiti tarvitsee Botoxia pohkeisiinsa pystyäkseen käyttämään ortooseja. Kovasti toivon, ettei sitä tarvitsisi nyt pistää, mutta katsotaan nyt rauhassa ensin. Jännittää kyllä, miten ensi yö ortoosien kanssa sujuu.


Tällaiset ortoosit Tiiti saa yöksi jalkaansa. Voin sanoa, että minulla ei varmaan uni tulisi. Kuva täältä.

Vauhdikas alku on saatu tälle vuodelle. Tänään olemme menossa katsomaan asuntoja. Saapa nähdä, pääsemmekö vihdoin tänä vuonna ostamaan oman asunnon. Lisätilaa kaipaisimme kipeästi. Mahtuisi Tiitikin paremmin kuljeskelmaan rollaattorillaan, kun ei olisi joka paikka tavaraa täynnä. Ennen mahdollista muuttoa (ja vaikkemme muuttaisikaan) on tarkoitus karsia kertyneitä tavaroita minimiin. Millä ajalla ja energialla sen teemme, on sitten kysymys sinänsä.

torstai 3. tammikuuta 2013

Uusia tuulia

Täältä löytyvät eilen lupaamani uudet tuulet: Ihan hyvä päivä. Jatkossa perille päivieni parhaisiin paloihin pääsee myös sivupalkissa olevan linkin kautta. Jos nyt joku jaksaa siis kiinnostua. Itselleni lähinnä kirjoitan, jotta väsymys ei söisi hyviä asioita muististani.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uusi vuosi, uudet kujeet

Jotain pientä piti keksiä uuden vuoden kunniaksi, ja vaihtelin sitten blogin ulkoasua. Muitakin juttuja on mielessä, mutta aikaa ei niiden toteuttamiseen vielä ole ollut. Sanottakoon nyt vaikka niin, että uuden vuoden lupaukseni on opetella entistä positiivisempaa ajattelua.

Positiivista uutta vuotta siis kaikille!