Joukossa mukana!

Kun odotin Tiitiä, tutustuin neuvolan kautta muutamaan niin ikään esikoistaan odottavaan äitiin. Tapasimme raskausaikana säännöllisesti erään tutkimusprojektin merkeissä, ja jatkoimme tapaamisiamme omin ehdoin projektin päätyttyä. Lapsemme syntyivät kahden ja puolen kuukauden sisään, ja Tiiti oli ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa jo ennen laskettua aikaansa. Tuolloin olin onnellinen ja ylpeä vauvastani, jonka pienuutta ja suloisuutta kaikki ihastelivat. Tunsin kuitenkin kokeneeni jotain ihan erilaista kuin muut. Olihan Tiiti syntynyt ennenaikaisesti, ja ne vauvat, joiden laskettu aika piti olla samaan aikaan Tiitin kanssa, olivat vielä turvassa äitiensä masuissa.

Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.

Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.

Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.

Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.

Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.

Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.

Historiaa

Ehkä jonkinlainen perhehistoriikki olisi paikallaan.

Tapasin mieheni kaksitoista vuotta sitten, parin vuoden päästä muutimme yhteen ja avioiduimme siitä vuoden päästä. Ostimme asunnon, jota remontoimme kauan. Kun aika oli kypsä, päätimme antaa vauvalle luvan tulla. Ei hän oikein ottanut tullakseen. Jouduimme lapsettomuuden mustaan tunneliin.

Minulta löytyi endometrioosi, joka oli tukkinut munatorveni. Päädyimme siis lapsettomuushoitoihin. Ihmeeksemme jo ensimmäinen koeputkihedelmöitys tuotti tulosta. Kahdesta siirretystä alkiosta (Tiuhti ja Viuhti) yksi jatkoi kasvuaan kohdussani. Minusta oli tulossa äiti.

Raskausviikolla 28 jouduin yllättäen sairaalaan lepohoitoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Makasin viikon sairaalassa huolesta suunniltani, ja lepo jatkui sitten kotona. Vietimme juhannusta ensimmäistä kertaa kotona, kun muuallekaan emme voineet lähteä. Juhannuspäivän iltana minulta meni lapsivesi, ja neljän tunnin kuluttua siitä Tiiti syntyi. Raskausviikkoja oli tuolloin kasassa 33+1. Minusta tuli keskosäiti.

Tiiti vietti sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa. Välitöntä hengenvaaraa hänellä ei ollut missään vaiheessa. Pahimpana ongelmana oli ilmarinta, jonka hoitamisen ajan Tiiti oli hengityskoneessa. Hyperbilirubinemian takia valohoitoa oli useaan otteeseen. Aivoja ultrattiin monta kertaa, viimeisen kerran kotiutumispäivänä. Tuolloin vihdoin saatiin kunnon näkyvyys aivojen rakenteeseen, ja jotain häikkää siellä näytti olevan. Kystalöydös vahvistui kontrolliultrassa, ja lasketun ajan kieppeillä otetun MRI:n jälkeen diagnoosi oli PVL, periventrikulaarinen leukomalasia. Minusta tuli huolestunut äiti.

Fysioterapia alkoi, ja mitä pidemmälle päästiin, sitä varmempaa oli, että Tiitille jäisi elinikäinen liikuntavamma. Täyttelimme vammaistukihakemusta hämillämme, sisustimme asuntoamme erilaisilla apuvälineillä. Iloitsimme jokaisesta uudesta taidosta, jonka Tiiti oppi. Puolentoista vuoden iässä diagnoosiksi varmistui cp-vamma, spastinen diplegia. Minusta tuli vammaisen lapsen äiti.

Vähitellen aloimme taas tuntea lapsenkaipuuta. Suuntasimme siis jälleen lapsettomuuspoliklinikalle. Aikaa kului, ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain katsella positiivista raskaustestiä. Raskaus meni taas omaa rataansa. Tällä kertaa jouduin melkein kahdeksi kuukaudeksi sairaalaan, ja lepoa jatkui sen jälkeen vielä kotonakin. Touho syntyi kuitenkin lopulta täysiaikaisena. Minusta tuli kahden lapsen äiti.

Vaikka lapsettomuus on takana, tunnen varmaan ikuisesti sen kolon, jonka se kaiversi sydämeeni. Samoin on keskosuuden kohdalla. Ne kokemukset eivät häivy elämästäni, vaikka ne eivät enää läsnä olekaan.Tiitin vamma on osa Tiitiä ja meidän perhettämme. Se aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, huolta ja suruakin, mutta sen kanssa olemme oppineet elämään. Kolmatta lasta tuskin enää uskallamme yrittää. Meidän perheemme on nyt tässä.