3 tuntia pakkaamista
300 ajokilometriä (mies)
2+2+1 sukulaista
1 jouluintoilija (Tiiti)
1 kaadettu joulukuusi (Touho)
1 palohälytys (isä, kinkku ja kiertoilmauuni)
monen monta tuntia kokkaamista (minä ja äiti - ja isä kinkkuineen)
paljon hyvää ruokaa
1 pöydän alle puklattu manteli (Tiiti)
20 astetta pakkasta
3 tuntia päiväunia kahtena päivänä peräkkäin (Tiiti)
1 joulupukki
melko maltillinen määrä joululahjoja
monta innostunutta leikkiä
katkonaisia yöunia (Touho, minä ja mies)
3 kertaa pulkkailua pakkasessa (Tiiti, minä ja mies)
1 suklaaöveri (minä)
paljon naurua
joka välissä laulua
liian paljon Angry Birdsiä (Tiiti)
vain vähän kiukkua
hieman liikaa väsymystä
Sekoitetaan ainekset samaan pataan. Kiehautetaan ja annetaan hautua pienellä lämmöllä kypsäksi. Nautitaan huoneenlämpöisenä kynttilänvalossa tai ulkona pakkasella tilanteen mukaan. Jatketaan matkaa kohti uuden vuoden viettoa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
lauantai 29. joulukuuta 2012
tiistai 4. joulukuuta 2012
Kuntoutuskysymyksiä
Meillä on taas flunssainen vauva. Tällä kertaa tauti iski hotellissa Jyväskylässä, jossa olimme viettämässä CP-liiton vertaistukipäivää. Muuten oli oikein mukava reissu, mutta mieluummin olisin palannut kotiin terveiden lasten kanssa. Meillä on satumaisen huono tuuri matkustelun suhteen muutenkin. Tuntuu siltä, että jos vaan uskallamme lähteä kotikaupungin ulkopuolelle, jompikumpi lapsista sairastuu. Ehkä se on vain tunne, tarkkoja tilastoja ei ole tullut tehtyä.
*****
Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.
Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.
Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.
Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.
Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.
Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.
Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.
Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.
Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?
Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.
*****
Jossain vaiheessa lupasin kirjoittaa kuntoutuksesta muutaman sanan. Asia ei ole juuri nyt ollut päällimmäisenä mielessä, mutta jossain siellä syvemmällä kuitenkin. Aika ajoin mietin, saako Tiiti riittävästi ja oikeanlaista tukea kehitykseensä ja kuntoutukseensa, vai voisiko jotain tehdä enemmän tai toisin. Syksyinen leikkaus nosti näitä ajatuksia taas aktiivisemmin pintaan.
Tiiti on saanut miltein koko elämänsä ajan tehokkaasti fysioterapiaa, aluksi 3 kertaa viikossa ja nyt 2 kertaa viikossa + ryhmämuotoinen Sherborne-jumppa kerran viikossa. Terapeutit ovat olleet kokeneita, lapsiin erikoistuneita ammattilaisia - kaikkialla Suomessakaan ei ole itsestäänselvyys, että CP-lasta kuntouttaa asiaan perehtynyt jumppari. Tänä syksynä Tiiti on saanut myös 5 allasterapiatuntia, ja toinen jakso on luvassa ensi vuoden puolella. Elokuusta asti Tiitillä on ollut myös toimintaterapiaa kerran viikossa.
Ymmärrykseni mukaan Tiiti on ollut erittäin hyvissä käsissä. Hän tykkää terapeuteistaan, ja yhteistyö heidän kanssaan sujuu hyvin. Kehitystä on tapahtunut koko ajan, ja terapeutit ovat myös olleet hyvin kartalla Tiitin asioista. Fysioterapeutti ei keskity pelkästään karkeamotoriikkaan, vaan jo ennen varsinaisen toimintaterapian alkamista Tiiti on saanut jumppariltaan hienomotoriikan ja aistitoimintojen harjoitusta. Onpa jumppari hieronut hieman Tiitin aivonystyröitäkin: esim. viime aikoina on tietyt liikkeet laskettu englanniksi, ja nyt Tiiti osaa mainiosti laskea englanniksi kymmeneen.
Osavastuu kuntoutuksesta on tietenkin meillä vanhemmilla. Aluksi se oli hyvin totaalista, mutta Tiitin aloitettua päiväkodissa kaksivuotiaana osa päivittäisistä kontouttavista toiminnoista siirtyi päiväkotiarkeen. Niinpä Tiiti edelleenkin esim. seisoo seisomatelineessä kahden ruokailun ajan päiväkodissa, ja kotona asiasta ei tarvitse kantaa arkisin huolta. Viikonloppuisin ja lomilla tilanne on tietysti toinen.
Yritämme nivoa kuntoutuksen tiiviiksi osaksi elämäämme niin, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen toteuttaa. Jokainen pukeminen, riisuminen, nostaminen ja kantaminen on tärkeä toteuttaa oikealla tavalla. Minulle oikeat liikeradat ovat itsestäänselvyys, mutta miehen kanssa on vähän toisin. Joudun välillä olemaan poliisina sen suhteen, miten hän Tiitiä käsittelee. Ei ole sama, mihin suuntaan jalka kiertyy, kun kenkää laitetaan jalkaan, tai missä asennossa Tiitiä kannetaan. Ei, vaikka olisi kiire, mihin mies usein vetoaa.
Konkreettisen käsittelyn lisäksi Tiitiä pitää houkutella ja asetella istumaan hyvässä asennossa (esim. risti-istunnassa tai sivuistunnassa) leikkiessään, kannustaa kävelemään pieniä matkoja (eilen saimme uuden rollaattorin kotiin) ja tehdä pieniä venytyksiä sopivissa rakosissa - nilkat venytämme aina kenkiä laittaessa, takareidet jossain leikin lomassa. Hienomotoriikkaa harjoittelemme piirtäen, maalaten, askarrellen, helmitöitä tehden jne. Tavaroita pitäisi muistaa antaa vasempaan käteen ja muutenkin kannustaa käyttämään myös vasuria leikeissä. Joka päivä pitäisi muistaa myös kieli- ja silmäjumpat, mutta ne tuppaavat liian usein unohtumaan.
Kaiken edellä mainitun lisäksi kamppailemme jatkuvasti Tiitin uhman, jumittumistaipumuksen ja muiden käytöksen haasteiden kanssa. Yritämme monipuolistaa leikkejä, opettaa arkisia taitoja (potalla käyminen, riisuminen, itse syöminen) ja käytöstapoja. Ulkopuolisten silmissä niin ihana ja aurinkoinen poikamme kun osaa olla varsin kammottava kauhukakara, jonka kanssa yksinkertaisten jokapäiväisten asioiden tekeminen on välillä hermoja raastavaa tahtojen taistelua, huutomyrskyä, pahaa mieltä, itkua ja hammasten kiristystä. Sääntöjen noudattaminen on vasta opettelun alla, ja mustasukkaisuus pikkuveljen saamasta huomiosta vaikeuttaa kaikkea entisestään.
Välillä mietin, voisimmeko tehdä jotain enemmän tai toisin. Olisiko Tiitille ja meille apua vaikkapa PoKe-kuntoutuksesta? Pitäisikö lähteä ulkomaille vaikkapa TST:n perään? Entä olisiko mahdollista luopua haaveesta ostaa isompi asunto ja laittaa rahat sen sijaan SDR-leikkaukseen Yhdysvalloissa? Mistä ylipäätään on järkevää haaveilla Tiitin kuntoutuksen suhteen? Olen jo niin tottunut ajatukseen siitä, ettei Tiiti opi itsenäistä kävelyä, että huomaan hermostuvani, jos joku väläyttää toisenlaista mahdollisuutta. Koskaanhan ei pidä sanoa "ei koskaan", mutta liikoja en haluaisi haaveilla kuitenkaan.
Entä kaikki muu kuin fyysinen puoli? Mistä saisimme parhaan avun Tiitin kognitiivisen kehityksen tukemiseen ja toiminnanohjauksen haasteisiin sekä tunne-elämän myllerryksiin? Mihin meidän rahkeemme riittävät? Jaksammeko ja pystymmekö tekemään erillisiä kuntoutusohjelmia nyt tekemämme lisäksi, vai kuormitammeko itseämme liikaa, jos yritämme lisätä kuntoutuksen määrää? Miten paljon voimme vaatia Tiitiltä itseltään? Entä Touholta? Mihin koko perheemme rahkeet riittävät?
Kysymyksiä riittää, vastauksia jään etsimään.
torstai 15. marraskuuta 2012
Unikoulutusta ja hoito-ongelmia
Pääsimme kuin pääsimmekin aloittamaan Touhon unikoulun kaksi viikkoa sitten. Minä siirryin Tiitin huoneeseen nukkumaan, ja mies hoiteli Touhon heräämiset - paitsi jos oli ilmeistä, että imetys on ainoa keino vauvan rauhoittamiseen. Ensimmäinen yö oli levoton, mutta heti toisesta yöstä lähtien parannus oli huomattava. Vähitellen säännöksi alkoi muodostua se, että muut heräämiset hoituivat pienellä tassuttelulla, ja kerran yössä imetin.
Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)
Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.
*****
Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.
Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.
Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?
Sitten tuli viime viikonloppu ja matka Hollantiin ystäväni häihin. Touho tuli mukaan, koska emme kerta kaikkiaan voineet ajatella jättävämme niin pientä lasta useammaksi vuorokaudeksi ilman vanhempiaan. Tiiti vietti viikonlopun ukin ja mummon kanssa kotona. Luonnollisesti meillä oli vain yksi hotellihuone käytössä. Vaikka kuinka asemoiduimme niin, että mies oli vauvansängyn vieressä, oli mahdotonta välttyä jatkuvilta heräilyiltä ja useilta imetyksiltä öiseen aikaan. Ilmeisesti minä tuoksun vauvan nenään täydellisen vastustamattoman maitoisalta. (Toivottavasti sitä tuoksua ei ihan jokainen ohikulkija huomaa kuitenkaan.)
Kotiin palattuamme olemme yrittäneet palata entiseen ruotuun, mutta kyllä minä viime yönäkin löysin itseni imettämästä kahdesti. Ehkä unikoulun oppilas pian oppii, että nukkua voi ilman välihuikkaakin. Sitä en tiedä, voinko enää ikinä nukkua samassa huoneessa Touhon kanssa - tai siis ainakaan niin kauan kuin ylipäätään imetän. Mietin jo, voisiko pojat pistää nukkumaan yhdessä toiseen makkariin, jolloin me vanhemmat saisimme vallata takaisin yhteisen huoneemme. Pelkään Tiitin hermostuvan ajatuksesta niin, etten taida ihan heti uskaltaa sitä ääneen lausua.
*****
Jokin aika sitten aloimme käyttää minulle myönnettyjä omaishoidon vapaita tilaamalla lapsille hoitajan pariksi tunniksi kerrallaan. Kahdella ensimmäisellä kerralla nautiskelimme mieheni kanssa kahdenkeskisestä ajasta. Sillä aikaa Touho oli kotona itkenyt suurimman osan ajasta hoitajan sylissä ja kieltäytynyt pontevasti juomasta maitoa pullosta tai edes syömästä tarjottua sosetta, ja Tiiti oli saanut pärjäillä vastaavasti kuta kuinkin omillaan. Sittemmin olemme ottaneet Touhon mukaan karkuretkillemme, ja Tiiti on saanut leikkiä hoitajan kanssa kotona.
Ei ehkä ihan vastaa tarkoitustaan tämä järjestely, mutta mahdollistaa kuitenkin sen, että minulla ja miehelläni on hetki aikaa touhuta jotain yhdessä ilman, että Tiitin tarpeet ovat etusijalla. Touho on sitten asia erikseen. Eilenkin imettelin häntä "vapaahetkenäni" kirjaston kahvilassa. No, pitää ajatella niin, että jos Tiitikin olisi ollut mukana, emme olisi voineet tehdä kirjastossa muuta kuin säntäillä pyörätuolilla hyllyjen väliin katoilevan Tiitin perässä, ja kahvilassakin olisi pitänyt keskittyä Tiitin syömissottailuihin siinä Touhoa imettäessäni.
Ehkä silti yritän jotenkin saada Touhon hyväksymään taas tuttipullon. Miksi, oi miksi, hänen piti se hylätä juuri, kun pullosta juomisen taitoa olisi eniten tarvittu?
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Hengähdyshetkiä
Heräsimme jokin aika sitten siihen, että meillä ei ole ketään, joka hoitaisi lapsiamme, jos haluaisimme vaikka joskus virkistäytyä kahden kesken mieheni kanssa. Meillä ei ole sukulaisia samassa kaupungissa, eikä kovin monta sellaista kaveriakaan, jotka voisivat tässä asiassa auttaa. Kolme luottolapsenvahtiamme ovat kaikki ajautuneet omille teilleen kuka toiseen kaupunkiin ja kuka omaa lastaan hoitamaan. Vuoden verran olemme olleet tyhjän päällä - paitsi että omat vanhempani ovat aina valmiita ajamaan tänne satojen kilometrien päästä tarvittaessa. Aina ei viitsi heitäkään kuitenkaan vaivata. Joten jotain piti tehdä.
Eiliseksi oli sovittu joskus aikoja sitten Tiitin kuntoutussuunnitelmapalaveri päiväkotiin, ja halusimme molemmat olla paikan päällä. Viimeksi Touho oli mukana sylissä nukkuen, mutta nyt hän olisi ollut jo häiriöksi, jos hänet olisi pitänyt ottaa mukaan. Jostain piti siis löytää lapsenvahti. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpikäytyäni alistuin ja tartuin hätäratkaisuna pitämääni tahoon: soitin kaupungin perhetyönohjaajalle. Luulin joutuvani anomaan apua ja kohtaavani eioota, mutta toisin kävi. Kun ei oman alueen työntekijöistä tarvittavaan aikaan sattunut olemaan ketään vapaana, lainattiin työntekijää joltain toiselta alueelta, ja asia oli selvä. Puoli tuntia ennen palaverin alkamista meille saapuisi perhetyöntekijä (vai mikä lie hänen tittelinsä sitten onkaan), joka viipyisi paikalla kokonaiset neljä tuntia. Hintaa tälle rupemalle tulisi kymmenen euroa (10 €). Ei paljon. Itse asiassa ei paljon mitään.
Tästä tärpistä innostuneena soittelin saman tien myös toisaalle. Olen kesäkuusta asti ollut Tiitin omaishoitaja, ja palkkion lisäksi diiliin kuuluu omaishoidon vapaita. Meidän perheellemme sopivin tapa järjestää nuo vapaat vat palvelusetelit, joilla voimme ostaa lapsenhoitopalveluita etukäteen määritellyiltä yrityksiltä. Kesän olimme käytännössä poissa kotoa, sitten tuli Tiitin leikkaus, sitten alkoi lasten sairastelu. Koko palveluseteleiden olemassaolo meinasi päästä unohtumaan. Nyt ne muistuivat taas mieleen, ja oikean henkilön kiinni saatuani sain tietää, että MLL:n kautta hoidetaan samaan syssyyn myös perheen muut lapset. Sehän sopii meille! Ei muuta kuin ensimmäistä palveluseteliä tuhlaamaan ja hoitoaikaa sopimaan.
Eilen sitten koitti se päivä, kun kaupungin perhetyöntekijä oli tulossa. Tietysti Tiiti sattui sairastumaan, joten piti tiedottaa etukäteen, että hoidettavia olisikin yhden sijaan kaksi. Se ei muodostunut ongelmaksi. Sen sijaan aamupäivälle suunnittelemani pikainen siivous jäi tekemättä kahden pojan vaatiessa koko ajan äidin huomiota, apua ja huolenpitoa. Itse olin päänsärkyinen varhain aamulla nappaamastani särkylääkkeestä huolimatta. Viittä vaille kaksitoista olin huuhtelemassa kakkavaippaa, kun ovikello soi. Täti pääsi heti tutustumaan lapsiin sillä välin kun hoitelin vaipan pyykkikoriin, pesin vaivihkaa vessanpöntön ja vieläpä omat hampaani, joiden jynssäämiseen ei aikaa ollut aiemmin riittänyt. Briiffasin tädille nopeasti lastenhoito-ohjeet ja lähdin päiväkodille.
Palaveri sujui leppoisassa hengessä. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa ja palasin kotiin. Tiiti ei ollut suostunut nukahtamaan päiväunille, mikä oli vähän odotettavissakin. Touho sen sijaan oli nukkunut enemmän kuin ikinä minun kanssani ollessaan päivällä nukkuu. Koska tädillä oli vielä puolitoista tuntia työaikaa jäljellä, jäi hän vielä avukséni. Sain juotua kahvikupillisen rauhassa ja laitettua ruokaa sen lisäksi että rauhoittelin Tiitin uhkaavaa känkkäränkkää ja hoitelin vauvaa. Ehkä voisin käyttää tätä kaupungin palvelua toistekin. Kymppi ei ole iso lisä vaikkapa kampaajalla käyntiin tai muuhun mukavaan. Halutessani saisin vaikka nukkua sen ajan, kun perhetyöntekijä hoitaa vauvaa. Se olisi aika luksusta.
Tänään tulee toinen hoitaja illalla mahdollistamaan meille rauhallisen ravintolaillallisen pitkästä aikaa. Se onkin tarpeeseen varsinkin juuri tänään, kun olen kuunnellut kahden pojan itkukierrettä* tuntikaupalla. Pitää samalla sopia jo seuraavastakin tilaisuudesta, etteivät kallisarvoiset palvelusetelit vaan jää käyttämättä. Mielessä siintää ajatus kävelyretkistä, elokuvissa ja teatterissa käymisestä ja muusta mukavasta, jota niin harvoin voimme tehdä mieheni kanssa kahdestaan. Kunhan Touho vähän kasvaa, voisi ajatella joskus viettävänsä vaikka kokonaisen päivän ilman lapsia. Miltähän se tuntuisi?
* Itkukierre syntyy, kun Touho itkee ihan mitä tahansa, mitä vauvat nyt itkevät. Tiiti hermostuu siitä ja alkaa kiljua, mikä säikäyttää Touhon, joka alkaa itkeä entistä enemmän, ja sitä säikähtää Tiiti, joka äityy hysteeriseen paniikki-itkuun jne. Ihan sama, kumpaako yritän rauhotella ensin. Jossain vaiheessa jompi kumpi ei vaan enää jaksa itkeä ja tilanne hetkeksi hellittää. Nurkan takana vaanii kuitenkin aina uuden kierteen käynnistymisen mahdollisuus. Tekisi joskus mieli itkeä itsekin.
Eiliseksi oli sovittu joskus aikoja sitten Tiitin kuntoutussuunnitelmapalaveri päiväkotiin, ja halusimme molemmat olla paikan päällä. Viimeksi Touho oli mukana sylissä nukkuen, mutta nyt hän olisi ollut jo häiriöksi, jos hänet olisi pitänyt ottaa mukaan. Jostain piti siis löytää lapsenvahti. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot läpikäytyäni alistuin ja tartuin hätäratkaisuna pitämääni tahoon: soitin kaupungin perhetyönohjaajalle. Luulin joutuvani anomaan apua ja kohtaavani eioota, mutta toisin kävi. Kun ei oman alueen työntekijöistä tarvittavaan aikaan sattunut olemaan ketään vapaana, lainattiin työntekijää joltain toiselta alueelta, ja asia oli selvä. Puoli tuntia ennen palaverin alkamista meille saapuisi perhetyöntekijä (vai mikä lie hänen tittelinsä sitten onkaan), joka viipyisi paikalla kokonaiset neljä tuntia. Hintaa tälle rupemalle tulisi kymmenen euroa (10 €). Ei paljon. Itse asiassa ei paljon mitään.
Tästä tärpistä innostuneena soittelin saman tien myös toisaalle. Olen kesäkuusta asti ollut Tiitin omaishoitaja, ja palkkion lisäksi diiliin kuuluu omaishoidon vapaita. Meidän perheellemme sopivin tapa järjestää nuo vapaat vat palvelusetelit, joilla voimme ostaa lapsenhoitopalveluita etukäteen määritellyiltä yrityksiltä. Kesän olimme käytännössä poissa kotoa, sitten tuli Tiitin leikkaus, sitten alkoi lasten sairastelu. Koko palveluseteleiden olemassaolo meinasi päästä unohtumaan. Nyt ne muistuivat taas mieleen, ja oikean henkilön kiinni saatuani sain tietää, että MLL:n kautta hoidetaan samaan syssyyn myös perheen muut lapset. Sehän sopii meille! Ei muuta kuin ensimmäistä palveluseteliä tuhlaamaan ja hoitoaikaa sopimaan.
Eilen sitten koitti se päivä, kun kaupungin perhetyöntekijä oli tulossa. Tietysti Tiiti sattui sairastumaan, joten piti tiedottaa etukäteen, että hoidettavia olisikin yhden sijaan kaksi. Se ei muodostunut ongelmaksi. Sen sijaan aamupäivälle suunnittelemani pikainen siivous jäi tekemättä kahden pojan vaatiessa koko ajan äidin huomiota, apua ja huolenpitoa. Itse olin päänsärkyinen varhain aamulla nappaamastani särkylääkkeestä huolimatta. Viittä vaille kaksitoista olin huuhtelemassa kakkavaippaa, kun ovikello soi. Täti pääsi heti tutustumaan lapsiin sillä välin kun hoitelin vaipan pyykkikoriin, pesin vaivihkaa vessanpöntön ja vieläpä omat hampaani, joiden jynssäämiseen ei aikaa ollut aiemmin riittänyt. Briiffasin tädille nopeasti lastenhoito-ohjeet ja lähdin päiväkodille.
Palaveri sujui leppoisassa hengessä. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa ja palasin kotiin. Tiiti ei ollut suostunut nukahtamaan päiväunille, mikä oli vähän odotettavissakin. Touho sen sijaan oli nukkunut enemmän kuin ikinä minun kanssani ollessaan päivällä nukkuu. Koska tädillä oli vielä puolitoista tuntia työaikaa jäljellä, jäi hän vielä avukséni. Sain juotua kahvikupillisen rauhassa ja laitettua ruokaa sen lisäksi että rauhoittelin Tiitin uhkaavaa känkkäränkkää ja hoitelin vauvaa. Ehkä voisin käyttää tätä kaupungin palvelua toistekin. Kymppi ei ole iso lisä vaikkapa kampaajalla käyntiin tai muuhun mukavaan. Halutessani saisin vaikka nukkua sen ajan, kun perhetyöntekijä hoitaa vauvaa. Se olisi aika luksusta.
Tänään tulee toinen hoitaja illalla mahdollistamaan meille rauhallisen ravintolaillallisen pitkästä aikaa. Se onkin tarpeeseen varsinkin juuri tänään, kun olen kuunnellut kahden pojan itkukierrettä* tuntikaupalla. Pitää samalla sopia jo seuraavastakin tilaisuudesta, etteivät kallisarvoiset palvelusetelit vaan jää käyttämättä. Mielessä siintää ajatus kävelyretkistä, elokuvissa ja teatterissa käymisestä ja muusta mukavasta, jota niin harvoin voimme tehdä mieheni kanssa kahdestaan. Kunhan Touho vähän kasvaa, voisi ajatella joskus viettävänsä vaikka kokonaisen päivän ilman lapsia. Miltähän se tuntuisi?
* Itkukierre syntyy, kun Touho itkee ihan mitä tahansa, mitä vauvat nyt itkevät. Tiiti hermostuu siitä ja alkaa kiljua, mikä säikäyttää Touhon, joka alkaa itkeä entistä enemmän, ja sitä säikähtää Tiiti, joka äityy hysteeriseen paniikki-itkuun jne. Ihan sama, kumpaako yritän rauhotella ensin. Jossain vaiheessa jompi kumpi ei vaan enää jaksa itkeä ja tilanne hetkeksi hellittää. Nurkan takana vaanii kuitenkin aina uuden kierteen käynnistymisen mahdollisuus. Tekisi joskus mieli itkeä itsekin.
lauantai 6. lokakuuta 2012
Sanoja ja sanoja
Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.
Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.
Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.
Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.
Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.
Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.
Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.
Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.
Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Epätoivo
Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.
Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.
Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.
Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.
Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.
Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.
Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.
Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.
Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.
lauantai 8. syyskuuta 2012
Pää pilvissä
Ajatus ei kulje. Väsyttää. Pojat sairastavat toista viikkoa. Tiitille nousi eilen taas kova kuume. Touho on tukossa, syö huonosti ja nukkuu vielä huonommin. Minä en saa nukkua ikinä. En ikinä.
Kuulemma nalkutan. En myönnä. Olen väsynyt ja turhautunut. Silloin mikä tahansa sanomani voi kuulostaa nalkuttamiselta. Varsinkin, jos väsymys painaa vastaanottajankin mieltä.
En halua kadottaa itseäni. En halua, että kadotamme myöskään toisemme.
Haaveilen ehjistä öistä, omasta ajasta ja parisuhdeajasta.
Ehkä vielä joskus.
Kuulemma nalkutan. En myönnä. Olen väsynyt ja turhautunut. Silloin mikä tahansa sanomani voi kuulostaa nalkuttamiselta. Varsinkin, jos väsymys painaa vastaanottajankin mieltä.
En halua kadottaa itseäni. En halua, että kadotamme myöskään toisemme.
Haaveilen ehjistä öistä, omasta ajasta ja parisuhdeajasta.
Ehkä vielä joskus.
tiistai 21. elokuuta 2012
Nukkumiskuvioita
Useankin lapsiperheen nukkumisjärjestelyt tähtäävät siihen, että kaikki nukkuvat mahdollisimman hyvin. Meillä on viime aikoihin asti toiminut järjestely, jossa minä nukun Touhon kanssa "vanhempien makuuhuoneessa" parisängyssä, ja mies nukkuu Tiitin kanssa "Tiitin huoneessa", jossa Tiitillä on oma sänky, miehellä patja lattialla. Toista sänkyä sinne ei mahdu.
Mitä me tällä asemoinnilla voitamme? Helpot yöimetykset minulle, Tiitille ja miehelle nukkumarauhan Touhon heräillessä, miehelle mahdollisuuden levätä tai vaikka jo nukahtaa Tiitiä nukuttaessaan (mikä saattaa kestää puolisentoista tuntia), Tiitille turvaa, jos hän herää yöllä ja meille vanhemmille selkeän vastuunjaon öisen lastenhoidon suhteen.
Nyt on yksi ongelma astunut mukaan nukkumiskuvioihin: Touho liikkuu jo sen verran paljon, että pinnasänky olisi turvallisempi nukkumapaikka hänelle. Makuuhuoneemme on niin pieni ja niin täynnä kaappeja, että parisänkyä ei saa pitkältä sivultaan kiinni seinään. Lämpöpatterikin on esteenä. Nyt sängyn ja seinän väliin on tungettu iso matkalaukku ja kaikki liikenevät tyynyt putoamista estämään. Toisaalta huoneeseen ei myöskään mahdu parisängyn lisäksi pinnasänkyä. Ainakaan, jos meinaamme saada kaappien ovet auki.
Pitäisi siis ostaa kapeampi sänky. 120 cm leveä sänky ja pinnasänky mahtuisivat huoneeseen, ja sängyn saisi pitkältä sivultaan seinään kiinni. Näin mahdollistuisi tarvittaessa vierekkäin Touhon kanssa nukkuminenkin. Kellään ei vaan nyt ole energiaa mihinkään sängyn ostamiseen. Rahaakaan ei liikaa ole, eikä houkuta ajatus parisängyn ja sen patjojen varastoimisesta ennestäänkin ahtaaseen kellarikomeroomme.
"Tiitin huone" puolestaan on nykyisellään yhdistetty eteisen jatke ja makuuhuone. Sinne on ollut pakko sijoittaa Tiitin pukemispenkki ja ulkovaatteet, muunneltavien tuplarattaiden kulloinkin käyttämättömänä olevat osat ja pyörätuoli. Lisäksi siellä on kirjahylly täynnä kirjoja, Tiitin sänky ja miehen patja,joka on kaappien edessä niin, että kaapinovet aukeavat patjan päälle. Sekava romuhuone siis, jossa ei kenenkään ole kiva nukkua. Jotain pitäisi tehdä siis tällekin huoneelle.
Yksi mahdollisuus olisi asentaa paljeovi "leikkitilan" (joka on myös tavallaan työtilani, heh!) ja olohuoneen väliin ja tehdä nykyisestä leikkitilasta uusi huone Tiitille. Piano ja työpöytäni saisivat siirtyä nykyiseen "Tiitin huoneeseen". Tämä olisi ihan mahdollinen ratkaisu, jos vuokranantaja vaan hyväksyisi paljeoven asentamisen. Arvatkaa, onko kellään energiaa tämän järjestelyn toteuttamiseen? Vaatisi remonttireiskaa ja pianonkantoapua ja kamalasti järjestelypuuhaa, ja rahaakin kuluisi.
Nukkumisjärjestelymme ratkeaisivat kerralla, jos löytäisimme perheellemme tarkoituksenmukaisen asunnon. Sen ostaminenhan ei tunnetusti maksa paljon, eikä muuttamisessakaan paljon vaivaa ole...
Mitä me tällä asemoinnilla voitamme? Helpot yöimetykset minulle, Tiitille ja miehelle nukkumarauhan Touhon heräillessä, miehelle mahdollisuuden levätä tai vaikka jo nukahtaa Tiitiä nukuttaessaan (mikä saattaa kestää puolisentoista tuntia), Tiitille turvaa, jos hän herää yöllä ja meille vanhemmille selkeän vastuunjaon öisen lastenhoidon suhteen.
Nyt on yksi ongelma astunut mukaan nukkumiskuvioihin: Touho liikkuu jo sen verran paljon, että pinnasänky olisi turvallisempi nukkumapaikka hänelle. Makuuhuoneemme on niin pieni ja niin täynnä kaappeja, että parisänkyä ei saa pitkältä sivultaan kiinni seinään. Lämpöpatterikin on esteenä. Nyt sängyn ja seinän väliin on tungettu iso matkalaukku ja kaikki liikenevät tyynyt putoamista estämään. Toisaalta huoneeseen ei myöskään mahdu parisängyn lisäksi pinnasänkyä. Ainakaan, jos meinaamme saada kaappien ovet auki.
Pitäisi siis ostaa kapeampi sänky. 120 cm leveä sänky ja pinnasänky mahtuisivat huoneeseen, ja sängyn saisi pitkältä sivultaan seinään kiinni. Näin mahdollistuisi tarvittaessa vierekkäin Touhon kanssa nukkuminenkin. Kellään ei vaan nyt ole energiaa mihinkään sängyn ostamiseen. Rahaakaan ei liikaa ole, eikä houkuta ajatus parisängyn ja sen patjojen varastoimisesta ennestäänkin ahtaaseen kellarikomeroomme.
"Tiitin huone" puolestaan on nykyisellään yhdistetty eteisen jatke ja makuuhuone. Sinne on ollut pakko sijoittaa Tiitin pukemispenkki ja ulkovaatteet, muunneltavien tuplarattaiden kulloinkin käyttämättömänä olevat osat ja pyörätuoli. Lisäksi siellä on kirjahylly täynnä kirjoja, Tiitin sänky ja miehen patja,joka on kaappien edessä niin, että kaapinovet aukeavat patjan päälle. Sekava romuhuone siis, jossa ei kenenkään ole kiva nukkua. Jotain pitäisi tehdä siis tällekin huoneelle.
Yksi mahdollisuus olisi asentaa paljeovi "leikkitilan" (joka on myös tavallaan työtilani, heh!) ja olohuoneen väliin ja tehdä nykyisestä leikkitilasta uusi huone Tiitille. Piano ja työpöytäni saisivat siirtyä nykyiseen "Tiitin huoneeseen". Tämä olisi ihan mahdollinen ratkaisu, jos vuokranantaja vaan hyväksyisi paljeoven asentamisen. Arvatkaa, onko kellään energiaa tämän järjestelyn toteuttamiseen? Vaatisi remonttireiskaa ja pianonkantoapua ja kamalasti järjestelypuuhaa, ja rahaakin kuluisi.
Nukkumisjärjestelymme ratkeaisivat kerralla, jos löytäisimme perheellemme tarkoituksenmukaisen asunnon. Sen ostaminenhan ei tunnetusti maksa paljon, eikä muuttamisessakaan paljon vaivaa ole...
torstai 2. elokuuta 2012
Kotiin!
Palasimme tänään kotiin yli kolme viikkoa kestäneeltä Itä-Suomen reissulta. Ensi viikolla on vielä edessä joku kiva pikkuretki, mutta kai tätä kotiinpaluuksi voi silti kutsua. Aika on mennyt nopeasti, tekemistä on riittänyt, enkä ole juurikaan jaksanut tai edes ehtinyt roikkua netissä. Sukulaisia olemme tavanneet oikein urakalla - oli kiva käydä näyttämässä Touhoakin niille, joita harvemmin muuten näemme.
Mieli on hieman haikea. Monet rakkaat ihmiset ja paikat jäivät taas niin kauas, että seuraavan kerran saatamme nähdä vasta joulun aikaan. Mökille tuskin menemme edes silloin, vaan joudumme odottamaan ensi kesään. Hyvästit jouduimme tämän reissun aikana sanomaan myös Touhon pikkuvauva-ajalle. Kotoa lähtiessämme Touho oli hampaaton täysimetyksellä oleva pikkuvauva. Hän palasi kotiin puolivuotiaana, kaksihampaisena ja sekä perunamaistelut että tavujokeltelun aloittaneena. Väy-väy-väy-vä raikuu lattian suunnalta usein ja riemukkaasti.
Tiiti oli reipas reissulainen. Hän nautti sukulaisilta saamastaan huomiosta, tykästyi erityisesti isompiin tyttöserkkuihinsa ja vietti mukavia hetkiä myös jo viime kesältä tutun mummilan naapurissa kesälomaansa viettäneen tytön kanssa. Lastenkonsertit ja käsinukketeatteri toivat kulttuurista lisäpotkua kesäisiin touhuihin. Kuntoutusta yritimme pitää yllä mahdollisimman säännöllisenä, ja aika hyvin siinä mielestäni myös onnistuimme.
Me vanhemmat saimme viettää pari kertaa aikaa ihan kahdestaankin. Kävimme Kuhmossa katsomassa Miss Farkku-Suomi -elokuvan ennakkonäytöksen (suosittelen!), Kuopiossa illastimme Mustassa Lampaassa (suosittelen!) ja käyskentelimme Väinölänniemellä kaikessa rauhassa (suosittelen!). Ihan omaa aikaa sain Kuhmossa konserttien kuuntelemista varten, ja niissä tulikin käytyä päivittäin. Aluksi jaksoin vain puolikkaita konsertteja, mutta parhaina päivinä kuuntelin kaksi kokonaista. Jokainen pieni arjesta irtautuminen oli paikallaan.
Huomenna on edessä Tiitin fysioterapiaa kuuden viikon tauon jälkeen, matkalaukkujen purkamista, pyykin pesua ja siivoamista. Monta oman postauksen arvoista asiaa on mielessä. Toivottavasti ehdin ja jaksan pian näpytellä ajatuksiani taas muidenkin luettaviksi.
Mieli on hieman haikea. Monet rakkaat ihmiset ja paikat jäivät taas niin kauas, että seuraavan kerran saatamme nähdä vasta joulun aikaan. Mökille tuskin menemme edes silloin, vaan joudumme odottamaan ensi kesään. Hyvästit jouduimme tämän reissun aikana sanomaan myös Touhon pikkuvauva-ajalle. Kotoa lähtiessämme Touho oli hampaaton täysimetyksellä oleva pikkuvauva. Hän palasi kotiin puolivuotiaana, kaksihampaisena ja sekä perunamaistelut että tavujokeltelun aloittaneena. Väy-väy-väy-vä raikuu lattian suunnalta usein ja riemukkaasti.
Lukuharrastus on hyvä aloittaa jo nuorena
Tiiti oli reipas reissulainen. Hän nautti sukulaisilta saamastaan huomiosta, tykästyi erityisesti isompiin tyttöserkkuihinsa ja vietti mukavia hetkiä myös jo viime kesältä tutun mummilan naapurissa kesälomaansa viettäneen tytön kanssa. Lastenkonsertit ja käsinukketeatteri toivat kulttuurista lisäpotkua kesäisiin touhuihin. Kuntoutusta yritimme pitää yllä mahdollisimman säännöllisenä, ja aika hyvin siinä mielestäni myös onnistuimme.
Mummilanaapurukset
Me vanhemmat saimme viettää pari kertaa aikaa ihan kahdestaankin. Kävimme Kuhmossa katsomassa Miss Farkku-Suomi -elokuvan ennakkonäytöksen (suosittelen!), Kuopiossa illastimme Mustassa Lampaassa (suosittelen!) ja käyskentelimme Väinölänniemellä kaikessa rauhassa (suosittelen!). Ihan omaa aikaa sain Kuhmossa konserttien kuuntelemista varten, ja niissä tulikin käytyä päivittäin. Aluksi jaksoin vain puolikkaita konsertteja, mutta parhaina päivinä kuuntelin kaksi kokonaista. Jokainen pieni arjesta irtautuminen oli paikallaan.
Huomenna on edessä Tiitin fysioterapiaa kuuden viikon tauon jälkeen, matkalaukkujen purkamista, pyykin pesua ja siivoamista. Monta oman postauksen arvoista asiaa on mielessä. Toivottavasti ehdin ja jaksan pian näpytellä ajatuksiani taas muidenkin luettaviksi.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Pikkuveli
Keskellä talven kirpeimpiä pakkasia astuit elämäämme ja mullistit maailmamme. Syntymäsi hetki oli ihmeellinen. Kuukausien pelko ja huoli vaihtui iloon ja onneen, kipu muuttui raukeudeksi. Vielä pesemättömänä makasit rinnallani ja aika pysähtyi. Näytit tutulta - itse asiassa täsmälleen isoveljeltäsi muuten, mutta silmäsi ja hiuksesi olivat tummemmat. Sinuun oli helppo rakastua.
Kotiin päästyämme soljahdit luonnolliseksi osaksi perhettämme. Söit ja nukuit, söit ja nukuit, itkit välillä. Isoveli järkyttyi saapumisestasi niin, ettei moneen viikkoon halunnut olla kanssasi samassa huoneessa tai katsoa sinua. Tai ehkä halusi, muttei kyennyt. Ei se sinun vikasi ollut. Hän vaan menetti myötäsi paljon - äidin jo raskausaikana viikkokausiksi sairaalaan ja lopulta molempien vanhempien jakamattoman huomion. Sinua isoveljen itku ja huuto ei tuntunut häiritsevän, mutta minulta sen kestäminen vaati paljon. Välillä tuntui kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta, kun jouduin toista poikaa rauhoitellakseni hylkäämään toisen. Edes isästä ei aluksi ollut apua, kyse oli nimenomaan äidin huomiosta. Ja sinun kohdallasi äidinmaidosta, hengissä selviämisestä.
Sinua hoitaessani kävin läpi vaikeita muistoja isoveljesi vauva-ajalta. Vihdoin ymmärsin todella, miten paljon ensimmäisen lapseni keskosuus ja vammaisuus vaikuttivat äitiyteni alkuaikoihin. Samalla kun iloitsin sinun hoivaamisestasi, tein surutyötä vuosia sitten kokemieni ristiriitaisten tunteiden läpikäymiseksi. Surin myös sitä, että jäät viimeiseksi pienokaisekseni. Viimeistä kertaa imetän, viimeistä kertaa hoivaan pientä vauvaa. Sinun maailmaasi ei enää kukaan tule järkyttämään niin kuin sinä teit veljellesi.
Vähitellen aloit tehdä muutakin kuin syödä, nukkua ja itkeä. Satunnaiset hymysi muuttuivat vastavuoroisiksi, opit nauramaan ja suuntaamaan katsettasi. Sellaisen pikkuveljen kanssa alkoi isovelikin jo vähän paremmin viihtyä, vaikka itkusi olikin vielä säikäyttävää. Minua helpotti myös se, että pikkuvaivasi alkoivat hellittää. Nilkkasi, joka oli sikiöaikana joutunut huonoon asentoon kohdun ahtaudessa, alkoi näyttää normaalilta parin kuukauden sitkeiden venyttelyjen jälkeen. Refluksivaivat helpottivat lääkkeen myötä, ja tukossa ollut kyynelkanavakin avautui odotettua aikaisemmin. Vain nälkä tai väsymys saavat sinut enää itkemään, ja ne ovat helppohoitoisia ongelmia.
Olet hyväntuulinen, rauhallinen ja seurallinen. Viihdyt tarvittaessa omissa oloissasikin lattialla lelukaaren alla. Seurailet toimintaa ympärilläsi kiinnostuneena ja huutelet tarvittaessa seuraa kaivatessasi. Naurusi on vastustamattoman ihanaa kiherrystä, jota kuunnellessa ei voi olla pahalla tuulella. Tutkit leluja suu ja silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelet ympäröiviä ääniä tarkkaavaisesti. Nautit läheisyydestä ja hellyydestä, poskipusut saavat sinut huokailemaan. Isoveli osoittaa rakkauttaan sinuun halailemalla ja silittelemällä. Mustasukkaisuuttakin vielä riittää, mutta se ei ole enää vallitseva tunne.
Kasvusi ja kehityksesi on hämmästyttävää. On ihmeellistä, miten voitkin oppia asioita ilman, että niitä pitää sinulle opettaa. Osaat jo tarttua leluun ja viedä sen suuhun, kääntyä molempien kylkien kautta vatsallesi ja nostaa päätäsi päinmakuulla ollessasi. Kovin kauan et viihdy vatsallasi, joten takaisin selälleen päätäksesi vaadit apua ähisten ja puhisten, tarvittaessa kiljahdellen tai itkuun parahtaen. Touhuat innoissasi lattialla, etkä enää meinaa pysyä leikkimatolla. Varpaasikin olet jo löytänyt, ja osaat riisua sukat jaloistasi päästäksesi paremmin tutkimaan varpaita.
Teemme parhaamme, että saisit nyt ja aina ansaitsemasi tilan ja huomion perheessämme. Veljesi vaatii paljon erityishuomiota vammansa vuoksi, eikä hän taida olla ihan vähään tyytyväinen persoona muutenkaan. Yritämme opettaa hänet antamaan tilaa sinulle ja sinun tarpeillesi. Toivottavasti sisarussuhteenne muotoutuu rakastavaksi ja kunnioittavaksi. Sinulla on hieno tilaisuus oppia kohtaamaan erilaisuutta pienestä pitäen. Se voi olla vahvuutesi elämässä. Muista silti aina, että veljesi tavoin sinä olet meille erityisen rakas ja erityisen tärkeä oma pieni Touho Touhottajamme, rakas yöherättelijä, pikkuveli ja naurupakkauksemme!
Kotiin päästyämme soljahdit luonnolliseksi osaksi perhettämme. Söit ja nukuit, söit ja nukuit, itkit välillä. Isoveli järkyttyi saapumisestasi niin, ettei moneen viikkoon halunnut olla kanssasi samassa huoneessa tai katsoa sinua. Tai ehkä halusi, muttei kyennyt. Ei se sinun vikasi ollut. Hän vaan menetti myötäsi paljon - äidin jo raskausaikana viikkokausiksi sairaalaan ja lopulta molempien vanhempien jakamattoman huomion. Sinua isoveljen itku ja huuto ei tuntunut häiritsevän, mutta minulta sen kestäminen vaati paljon. Välillä tuntui kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta, kun jouduin toista poikaa rauhoitellakseni hylkäämään toisen. Edes isästä ei aluksi ollut apua, kyse oli nimenomaan äidin huomiosta. Ja sinun kohdallasi äidinmaidosta, hengissä selviämisestä.
Sinua hoitaessani kävin läpi vaikeita muistoja isoveljesi vauva-ajalta. Vihdoin ymmärsin todella, miten paljon ensimmäisen lapseni keskosuus ja vammaisuus vaikuttivat äitiyteni alkuaikoihin. Samalla kun iloitsin sinun hoivaamisestasi, tein surutyötä vuosia sitten kokemieni ristiriitaisten tunteiden läpikäymiseksi. Surin myös sitä, että jäät viimeiseksi pienokaisekseni. Viimeistä kertaa imetän, viimeistä kertaa hoivaan pientä vauvaa. Sinun maailmaasi ei enää kukaan tule järkyttämään niin kuin sinä teit veljellesi.
Vähitellen aloit tehdä muutakin kuin syödä, nukkua ja itkeä. Satunnaiset hymysi muuttuivat vastavuoroisiksi, opit nauramaan ja suuntaamaan katsettasi. Sellaisen pikkuveljen kanssa alkoi isovelikin jo vähän paremmin viihtyä, vaikka itkusi olikin vielä säikäyttävää. Minua helpotti myös se, että pikkuvaivasi alkoivat hellittää. Nilkkasi, joka oli sikiöaikana joutunut huonoon asentoon kohdun ahtaudessa, alkoi näyttää normaalilta parin kuukauden sitkeiden venyttelyjen jälkeen. Refluksivaivat helpottivat lääkkeen myötä, ja tukossa ollut kyynelkanavakin avautui odotettua aikaisemmin. Vain nälkä tai väsymys saavat sinut enää itkemään, ja ne ovat helppohoitoisia ongelmia.
Olet hyväntuulinen, rauhallinen ja seurallinen. Viihdyt tarvittaessa omissa oloissasikin lattialla lelukaaren alla. Seurailet toimintaa ympärilläsi kiinnostuneena ja huutelet tarvittaessa seuraa kaivatessasi. Naurusi on vastustamattoman ihanaa kiherrystä, jota kuunnellessa ei voi olla pahalla tuulella. Tutkit leluja suu ja silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelet ympäröiviä ääniä tarkkaavaisesti. Nautit läheisyydestä ja hellyydestä, poskipusut saavat sinut huokailemaan. Isoveli osoittaa rakkauttaan sinuun halailemalla ja silittelemällä. Mustasukkaisuuttakin vielä riittää, mutta se ei ole enää vallitseva tunne.
Kasvusi ja kehityksesi on hämmästyttävää. On ihmeellistä, miten voitkin oppia asioita ilman, että niitä pitää sinulle opettaa. Osaat jo tarttua leluun ja viedä sen suuhun, kääntyä molempien kylkien kautta vatsallesi ja nostaa päätäsi päinmakuulla ollessasi. Kovin kauan et viihdy vatsallasi, joten takaisin selälleen päätäksesi vaadit apua ähisten ja puhisten, tarvittaessa kiljahdellen tai itkuun parahtaen. Touhuat innoissasi lattialla, etkä enää meinaa pysyä leikkimatolla. Varpaasikin olet jo löytänyt, ja osaat riisua sukat jaloistasi päästäksesi paremmin tutkimaan varpaita.
Teemme parhaamme, että saisit nyt ja aina ansaitsemasi tilan ja huomion perheessämme. Veljesi vaatii paljon erityishuomiota vammansa vuoksi, eikä hän taida olla ihan vähään tyytyväinen persoona muutenkaan. Yritämme opettaa hänet antamaan tilaa sinulle ja sinun tarpeillesi. Toivottavasti sisarussuhteenne muotoutuu rakastavaksi ja kunnioittavaksi. Sinulla on hieno tilaisuus oppia kohtaamaan erilaisuutta pienestä pitäen. Se voi olla vahvuutesi elämässä. Muista silti aina, että veljesi tavoin sinä olet meille erityisen rakas ja erityisen tärkeä oma pieni Touho Touhottajamme, rakas yöherättelijä, pikkuveli ja naurupakkauksemme!
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Ikimuistoinen juhannus
Olen yrittänyt selvittää tämän juhannuksen sekavaa vyyhtiä mielessäni. Totesin, ettei se ajatuksen voimin selvemmäksi tule. Yritän siis kirjoittaa ylös, mitä on tapahtunut juhannusreissussamme tähän mennessä. Koska kello on paljon ja väsyttää, yritän välttää rönsyjä. Tai no joo, ehkä tästä tulee pelkkää rönsyä...
Torstaina 21.6. Tiiti täytti 4 vuotta (tähän juhlafanfaari!), ja matkasimme koko perheen voimin Kuopion mummolaan. Auto oli täynnä tavaraa: saimme kuin saimmekin WV Caddyymme mahtumaan kaksi rinkkaa ja pari pienempää laukkua, tuplarattaat, pyörätuolin, seisomatelineen, dallarin ja pottatuolin. Matkalla juutuimme liikenneruuhkaan ja kahvittelimme kaverin luona Jämsässä, tankkasimme kaasutankkimme täyteen tankkausasemalla, josta sai poimia maksutta mukaansa raparperia ja hämmästelimme aikahyppyä 70-luvulle eräällä perinteisemmällä huoltoasemalla. Matka Tampereelta Kuopioon kesti kuusi ja puoli tuntia. Ennätys - mutta kiirettähän emme pitäneetkään.
Juhannusaattona jatkoimme matkaa kohti Kuhmoa. Mukaan tulivat myös siskoni ja hänen tyttärensä (1 v 9 kk). Kuhmossa jätimme osan tavaroista keskustaan, otimme mukaan mummin ja suuntasimme mökille. Rannassa kiinnitimme veneeseen vasta huolletun moottorin, lastasimme veneen täyteen tavaraa, puimme yllemme pelastusliivit ja starttasimme moottorin. Tai siis yritimme startata. Ei nimittäin käynnistynyt. Apuun tuli venepaikan tilusten isäntä, joka rassasi moottoria aikansa tuloksetta. Lopulta mummi kyllästyi ja päätti jäädä pois mökkiseurueesta. Me muut pääsimme saareen soutamalla.
Juhannusaaton leppoisuus kääntyi harmiksi ja kiireeksi - lapset olivat jo nälkäisiä ja väsyneitä. Perille päästyämme ruokimme siis joukkiomme hätäisesti ja lämmitimme saunan. Tiiti pääsi heti saunomisen juoneen kiinni: saunaan, uimaan, saunaan, uimaan... Ei haitannut, että vesi oli kylmää. Iltapalan jälkeen järjestimme nukkumapaikat meidän perheelle aittaan ja siskolle tyttärineen pirttiin. Ja siivosimme Tiitin oksennuksia. Ilmeisesti päiväkodissa viime viikkoina jyllännyt pöpö oli sittenkin onnistunut tarttumaan Tiitiin. Poika kuitenkin tuntui pysyvän sen verran voimissaan, että päätimme jäädä saareen, ja yö sujuikin hyvin. Riittävä pukeutuminen piti kylmän vihatkin loitolla.
Juhannuspäivänä mies haki soutaen äitinsä (eli mummin) juhannuksen viettoon. Nautimme aurinkoisesta säästä, söimme hyvin, saunoimme ja uimme. Mummi lähti taas yöksi keskustaan ja me muut jäimme vielä toiseksi yöksi mökille. Aamulla pirttiin mennessämme kuulimme, että siskontyttö oli oksennellut varhaisesta aamusta lähtien. Lähdimme keskustaan suunniteltua aikaisemmin, ettei tauti ehtisi kaataa enempää seurueestamme. Sisko ja jo hieman tointunut pikkuneiti jatkoivat matkaa omille teilleen ja me jäimme mummilaan.
Kuhmossa olemme viettäneet leppoisaa aikaa. Tiiti on koko ajan syönyt paremmin kuin ikinä. Mitään energialisää ei ole tarvinnut näillä ruokamäärillä edes harkita. Mummi taisi keksiä oikean narun, mistä vetää: pitää syödä, että jaksaa kelata pyörätuolilla. Kokeilemme aina hauista, onko se kasvanut riittävästi. Katsotaan, kuinka pitkään tämä konsti toimii. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihan varmasti jos jompikumpi meistä vanhemmista olisi keksinyt saman jutun, ei ruoka olisi uponnut yhtään entistä paremmin.)
Eilen illalla siskoni soitti ja kertoi olevansa rajussa mahataudissa. Tänään meidän piti mennä takaisin Kuopion mummolaan, jossa sisko oli paluumatkallaan yöpynyt, mutta siellä on nyt sekä veljentyttö että mummo (eli äitini - tässä menee sukupolvet ihan sekaisin) saman taudin kourissa. Tuli siis taas muutos suunnitelmiin. Päivä oli sateinen, ja aika alkoi käydä sisällä pitkäksi. Kävimme tutustumassa Myllylän torppaan, joka osoittautui kivaksi kohteeksi Kuhmon matkaajille. Illalla sään seljettyä paistoimme vielä pihalla lettuja.
Saa nähdä, milloin pääsemme kotiin. Koko matkaa emme suostu saman päivän aikana ajamaan, joten Kuopion pysähdys olisi paikallaan. Jospa kuitekin vastoinkäymiset olisivat nyt tässä. Mukava on kaikesta huolimatta todeta, että reissu on ollut kiva, ja moni asia on yllättänyt positiivisestikin. Pojat jaksoivat hyvin automatkan, kun vaan taukoja oli riittävästi, ja ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Tiitin kuntoutusasiatkin ovat hoituneet suhteellisen kivuttomasti kaiken muun toiminnan ohessa. Mahatauti oli ja meni (ja leviää muun suvun kesken), moottorikin on jo korjattu. On ainakin jotain, mitä muistella myöhemmin.
Torstaina 21.6. Tiiti täytti 4 vuotta (tähän juhlafanfaari!), ja matkasimme koko perheen voimin Kuopion mummolaan. Auto oli täynnä tavaraa: saimme kuin saimmekin WV Caddyymme mahtumaan kaksi rinkkaa ja pari pienempää laukkua, tuplarattaat, pyörätuolin, seisomatelineen, dallarin ja pottatuolin. Matkalla juutuimme liikenneruuhkaan ja kahvittelimme kaverin luona Jämsässä, tankkasimme kaasutankkimme täyteen tankkausasemalla, josta sai poimia maksutta mukaansa raparperia ja hämmästelimme aikahyppyä 70-luvulle eräällä perinteisemmällä huoltoasemalla. Matka Tampereelta Kuopioon kesti kuusi ja puoli tuntia. Ennätys - mutta kiirettähän emme pitäneetkään.
Juhannusaattona jatkoimme matkaa kohti Kuhmoa. Mukaan tulivat myös siskoni ja hänen tyttärensä (1 v 9 kk). Kuhmossa jätimme osan tavaroista keskustaan, otimme mukaan mummin ja suuntasimme mökille. Rannassa kiinnitimme veneeseen vasta huolletun moottorin, lastasimme veneen täyteen tavaraa, puimme yllemme pelastusliivit ja starttasimme moottorin. Tai siis yritimme startata. Ei nimittäin käynnistynyt. Apuun tuli venepaikan tilusten isäntä, joka rassasi moottoria aikansa tuloksetta. Lopulta mummi kyllästyi ja päätti jäädä pois mökkiseurueesta. Me muut pääsimme saareen soutamalla.
Juhannusaaton leppoisuus kääntyi harmiksi ja kiireeksi - lapset olivat jo nälkäisiä ja väsyneitä. Perille päästyämme ruokimme siis joukkiomme hätäisesti ja lämmitimme saunan. Tiiti pääsi heti saunomisen juoneen kiinni: saunaan, uimaan, saunaan, uimaan... Ei haitannut, että vesi oli kylmää. Iltapalan jälkeen järjestimme nukkumapaikat meidän perheelle aittaan ja siskolle tyttärineen pirttiin. Ja siivosimme Tiitin oksennuksia. Ilmeisesti päiväkodissa viime viikkoina jyllännyt pöpö oli sittenkin onnistunut tarttumaan Tiitiin. Poika kuitenkin tuntui pysyvän sen verran voimissaan, että päätimme jäädä saareen, ja yö sujuikin hyvin. Riittävä pukeutuminen piti kylmän vihatkin loitolla.
Juhannuspäivänä mies haki soutaen äitinsä (eli mummin) juhannuksen viettoon. Nautimme aurinkoisesta säästä, söimme hyvin, saunoimme ja uimme. Mummi lähti taas yöksi keskustaan ja me muut jäimme vielä toiseksi yöksi mökille. Aamulla pirttiin mennessämme kuulimme, että siskontyttö oli oksennellut varhaisesta aamusta lähtien. Lähdimme keskustaan suunniteltua aikaisemmin, ettei tauti ehtisi kaataa enempää seurueestamme. Sisko ja jo hieman tointunut pikkuneiti jatkoivat matkaa omille teilleen ja me jäimme mummilaan.
Kuhmossa olemme viettäneet leppoisaa aikaa. Tiiti on koko ajan syönyt paremmin kuin ikinä. Mitään energialisää ei ole tarvinnut näillä ruokamäärillä edes harkita. Mummi taisi keksiä oikean narun, mistä vetää: pitää syödä, että jaksaa kelata pyörätuolilla. Kokeilemme aina hauista, onko se kasvanut riittävästi. Katsotaan, kuinka pitkään tämä konsti toimii. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihan varmasti jos jompikumpi meistä vanhemmista olisi keksinyt saman jutun, ei ruoka olisi uponnut yhtään entistä paremmin.)
Eilen illalla siskoni soitti ja kertoi olevansa rajussa mahataudissa. Tänään meidän piti mennä takaisin Kuopion mummolaan, jossa sisko oli paluumatkallaan yöpynyt, mutta siellä on nyt sekä veljentyttö että mummo (eli äitini - tässä menee sukupolvet ihan sekaisin) saman taudin kourissa. Tuli siis taas muutos suunnitelmiin. Päivä oli sateinen, ja aika alkoi käydä sisällä pitkäksi. Kävimme tutustumassa Myllylän torppaan, joka osoittautui kivaksi kohteeksi Kuhmon matkaajille. Illalla sään seljettyä paistoimme vielä pihalla lettuja.
Saa nähdä, milloin pääsemme kotiin. Koko matkaa emme suostu saman päivän aikana ajamaan, joten Kuopion pysähdys olisi paikallaan. Jospa kuitekin vastoinkäymiset olisivat nyt tässä. Mukava on kaikesta huolimatta todeta, että reissu on ollut kiva, ja moni asia on yllättänyt positiivisestikin. Pojat jaksoivat hyvin automatkan, kun vaan taukoja oli riittävästi, ja ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Tiitin kuntoutusasiatkin ovat hoituneet suhteellisen kivuttomasti kaiken muun toiminnan ohessa. Mahatauti oli ja meni (ja leviää muun suvun kesken), moottorikin on jo korjattu. On ainakin jotain, mitä muistella myöhemmin.
maanantai 4. kesäkuuta 2012
Juhlaviikonloppu
Vietimme viikonlopun Helsingissä juhlien. Ensimmäisenä olivat vuorossa rakkaan kummityttöni lakkiaiset.
Äskenhän hän vasta syntyi ja nyt jo on lähdössä muille maille opiskelemaan rakastamaansa alaa. Snif! Toivottavasti välimatka ei muuta mitään välillämme.
Sunnuntaina juhlittiin sitten kummipoikani syntymäpäiviä HopLopissa. Kuvassa Tiiti juhlatunnelmissa:
Meteli oli hirmuinen, ja Tiiti riehui itsensä läpimäräksi hiestä isän kanssa. Minä keskityin rauhoittelemaan Touhoa. Onneksi löytyi rauhallinen hoitohuone, jossa voi imettää ja hellitellä rauhassa. Molemmat pojat nukkuivat koko kotimatkan ajan. Onneksi. Sen verran riitti vauhtia ja vipinää viikonlopussa muuten.
Tiitin vaatimuksesta kaikki liikenevä aika käytettiin metroilla ja raitiovaunuilla ajelemiseen. Eihän sitä nyt muuten voisi sanoa edes käyneensä Helsingissä!
Sunnuntaina juhlittiin sitten kummipoikani syntymäpäiviä HopLopissa. Kuvassa Tiiti juhlatunnelmissa:
Tiitin vaatimuksesta kaikki liikenevä aika käytettiin metroilla ja raitiovaunuilla ajelemiseen. Eihän sitä nyt muuten voisi sanoa edes käyneensä Helsingissä!
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Hengähdystauko ja vertaistukea
Tiiti vietti tämän viikonlopun CP-liiton sopeutumisvalmennuskurssilla isovanhempiensa kanssa. Hämmennyimme mieheni kanssa molemmat siitä, miten hiljaista kotona oli ilman Tiitiä. Meillä tuntui myös olevan aikaa ihan loputtomiin. Siivosimme kerrankin rauhassa ja kunnolla, teimme kävelylenkkejä, mies kärrytteli Touhon kanssa ja antoi minun nukkua (ihanaa!), keskustelimme keskeytyksittä, kokkasimme ruokia, joita Tiitin kanssa ei voi tehdä, katselimme telkkaria ja laitoimme parveketta kesäkuntoon. Kaikkea sitä ehtiikin, kun on vain sylivauva huollettavana!
Kotiin palasi iloinen ja innokas sopparilainen, joka oli päässyt ainakin suunnistamaan, keilaamaan, painamaan kangasta ja leikkimään metroa hotellihuoneen suihkukaapin ovilla. Mitali oli kaulassa, kunniakirja kainalossa ja monta kivaa muistoa taskussa. Vain äiti kelpasi tänä iltana - jopa kitaran soittoon, joka tavallisesti on isän heiniä. Oli hauska huomata, miten hellästi Tiiti katseli ja halaili Touhoakin pienen eron jälkeen.
Kurssi oli mennyt hienosti, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Isovanhemmat olivat saaneet tietoa ja vertaistukea. Keskusteluja oli käyty, kokemuksia vaihdettu ja oivalluksia saatu. Isovanhemmille lapsen vammaisuus aiheuttaa tavallaan kaksinkertaisen huolen - huolen omasta lapsesta ja tämän lapsesta. Siksi olikin valtavan hieno ajatus järjestää sopeutumisvalmennusta myös heille. (Ihan pikkuisen kyllä mietityttää, mitä meistä on siellä puhuttu, mutta sehän ei ole meidän asiamme...)
Kiitos, CP-liitto, kaikkien meidän puolesta! Odotamme jo, milloin olisi tarjolla meille soveltuva perhekurssi. :)
Kotiin palasi iloinen ja innokas sopparilainen, joka oli päässyt ainakin suunnistamaan, keilaamaan, painamaan kangasta ja leikkimään metroa hotellihuoneen suihkukaapin ovilla. Mitali oli kaulassa, kunniakirja kainalossa ja monta kivaa muistoa taskussa. Vain äiti kelpasi tänä iltana - jopa kitaran soittoon, joka tavallisesti on isän heiniä. Oli hauska huomata, miten hellästi Tiiti katseli ja halaili Touhoakin pienen eron jälkeen.
Kurssi oli mennyt hienosti, ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Isovanhemmat olivat saaneet tietoa ja vertaistukea. Keskusteluja oli käyty, kokemuksia vaihdettu ja oivalluksia saatu. Isovanhemmille lapsen vammaisuus aiheuttaa tavallaan kaksinkertaisen huolen - huolen omasta lapsesta ja tämän lapsesta. Siksi olikin valtavan hieno ajatus järjestää sopeutumisvalmennusta myös heille. (Ihan pikkuisen kyllä mietityttää, mitä meistä on siellä puhuttu, mutta sehän ei ole meidän asiamme...)
Kiitos, CP-liitto, kaikkien meidän puolesta! Odotamme jo, milloin olisi tarjolla meille soveltuva perhekurssi. :)
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Juhlintaa
Eilen oli muskarin kevätjuhla. Tiitin ryhmän esitys oli piirileikki, johon kävelytaidottoman Tiitin oli tietysti hankala osallistua. Niinpä hän oli saanut erityistehtävän: hän muodosti kahden opettajan kanssa laululeikkiä säestävän trion. Tiiti soitti marakassia, opettajat viulua ja pianoa. Hienosti meni, ja Tiiti sai nimeltä mainittuna valtaisat suosionosoitukset täpötäydeltä salilta. Minun silmäkulmani kostuivat ylpeydestä.
Mietin sitä, kuinka monta kertaa Tiiti tulee eri yhteyksissä erottumaan joukosta vammansa takia. Kuinka monta kertaa opettajat joutuvat keksimään, kuinka Tiiti voi osallistua tai miten toimintaa saa sovellettua hänen taidoilleen? Parasta olisi varmaan, jos edes välillä koko ryhmä tekisi jotain, mihin Tiitikin pystyy. Tällä kertaa Tiiti oli saamastaan huomiosta onnellinen, mutta miltähän tuntuu pidemmän päälle olla aina erilainen ja erottuva?
Tänään puolestaan juhlimme äitienpäivää tekemällä koko perheen retken Seitsemisen kansallispuistoon. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Söimme nuotiolla ja tutustuimme luonnon ihmeisiin. Näimme "halaavia" sammakoitakin. Päätimme tehdä pieniä luontoretkiä silloin tällöin. Missään muualla ei saa ajatuksiaan niin hyvin tuuletettua! Ennen lapsia harrastimme retkeilyä jonkin verran. Nyt olisi kiva elvytellä tuota harrastusta, ja tutustuttaa pojatkin asiaan. Se voisi olla meidän perheemme yhteinen harrastus.
Mietin sitä, kuinka monta kertaa Tiiti tulee eri yhteyksissä erottumaan joukosta vammansa takia. Kuinka monta kertaa opettajat joutuvat keksimään, kuinka Tiiti voi osallistua tai miten toimintaa saa sovellettua hänen taidoilleen? Parasta olisi varmaan, jos edes välillä koko ryhmä tekisi jotain, mihin Tiitikin pystyy. Tällä kertaa Tiiti oli saamastaan huomiosta onnellinen, mutta miltähän tuntuu pidemmän päälle olla aina erilainen ja erottuva?
Tänään puolestaan juhlimme äitienpäivää tekemällä koko perheen retken Seitsemisen kansallispuistoon. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Söimme nuotiolla ja tutustuimme luonnon ihmeisiin. Näimme "halaavia" sammakoitakin. Päätimme tehdä pieniä luontoretkiä silloin tällöin. Missään muualla ei saa ajatuksiaan niin hyvin tuuletettua! Ennen lapsia harrastimme retkeilyä jonkin verran. Nyt olisi kiva elvytellä tuota harrastusta, ja tutustuttaa pojatkin asiaan. Se voisi olla meidän perheemme yhteinen harrastus.
torstai 10. toukokuuta 2012
Historiaa
Ehkä jonkinlainen perhehistoriikki olisi paikallaan.
Tapasin mieheni kaksitoista vuotta sitten, parin vuoden päästä muutimme yhteen ja avioiduimme siitä vuoden päästä. Ostimme asunnon, jota remontoimme kauan. Kun aika oli kypsä, päätimme antaa vauvalle luvan tulla. Ei hän oikein ottanut tullakseen. Jouduimme lapsettomuuden mustaan tunneliin.
Minulta löytyi endometrioosi, joka oli tukkinut munatorveni. Päädyimme siis lapsettomuushoitoihin. Ihmeeksemme jo ensimmäinen koeputkihedelmöitys tuotti tulosta. Kahdesta siirretystä alkiosta (Tiuhti ja Viuhti) yksi jatkoi kasvuaan kohdussani. Minusta oli tulossa äiti.
Raskausviikolla 28 jouduin yllättäen sairaalaan lepohoitoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Makasin viikon sairaalassa huolesta suunniltani, ja lepo jatkui sitten kotona. Vietimme juhannusta ensimmäistä kertaa kotona, kun muuallekaan emme voineet lähteä. Juhannuspäivän iltana minulta meni lapsivesi, ja neljän tunnin kuluttua siitä Tiiti syntyi. Raskausviikkoja oli tuolloin kasassa 33+1. Minusta tuli keskosäiti.
Tiiti vietti sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa. Välitöntä hengenvaaraa hänellä ei ollut missään vaiheessa. Pahimpana ongelmana oli ilmarinta, jonka hoitamisen ajan Tiiti oli hengityskoneessa. Hyperbilirubinemian takia valohoitoa oli useaan otteeseen. Aivoja ultrattiin monta kertaa, viimeisen kerran kotiutumispäivänä. Tuolloin vihdoin saatiin kunnon näkyvyys aivojen rakenteeseen, ja jotain häikkää siellä näytti olevan. Kystalöydös vahvistui kontrolliultrassa, ja lasketun ajan kieppeillä otetun MRI:n jälkeen diagnoosi oli PVL, periventrikulaarinen leukomalasia. Minusta tuli huolestunut äiti.
Fysioterapia alkoi, ja mitä pidemmälle päästiin, sitä varmempaa oli, että Tiitille jäisi elinikäinen liikuntavamma. Täyttelimme vammaistukihakemusta hämillämme, sisustimme asuntoamme erilaisilla apuvälineillä. Iloitsimme jokaisesta uudesta taidosta, jonka Tiiti oppi. Puolentoista vuoden iässä diagnoosiksi varmistui cp-vamma, spastinen diplegia. Minusta tuli vammaisen lapsen äiti.
Vähitellen aloimme taas tuntea lapsenkaipuuta. Suuntasimme siis jälleen lapsettomuuspoliklinikalle. Aikaa kului, ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain katsella positiivista raskaustestiä. Raskaus meni taas omaa rataansa. Tällä kertaa jouduin melkein kahdeksi kuukaudeksi sairaalaan, ja lepoa jatkui sen jälkeen vielä kotonakin. Touho syntyi kuitenkin lopulta täysiaikaisena. Minusta tuli kahden lapsen äiti.
Vaikka lapsettomuus on takana, tunnen varmaan ikuisesti sen kolon, jonka se kaiversi sydämeeni. Samoin on keskosuuden kohdalla. Ne kokemukset eivät häivy elämästäni, vaikka ne eivät enää läsnä olekaan.Tiitin vamma on osa Tiitiä ja meidän perhettämme. Se aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, huolta ja suruakin, mutta sen kanssa olemme oppineet elämään. Kolmatta lasta tuskin enää uskallamme yrittää. Meidän perheemme on nyt tässä.
Tapasin mieheni kaksitoista vuotta sitten, parin vuoden päästä muutimme yhteen ja avioiduimme siitä vuoden päästä. Ostimme asunnon, jota remontoimme kauan. Kun aika oli kypsä, päätimme antaa vauvalle luvan tulla. Ei hän oikein ottanut tullakseen. Jouduimme lapsettomuuden mustaan tunneliin.
Minulta löytyi endometrioosi, joka oli tukkinut munatorveni. Päädyimme siis lapsettomuushoitoihin. Ihmeeksemme jo ensimmäinen koeputkihedelmöitys tuotti tulosta. Kahdesta siirretystä alkiosta (Tiuhti ja Viuhti) yksi jatkoi kasvuaan kohdussani. Minusta oli tulossa äiti.
Raskausviikolla 28 jouduin yllättäen sairaalaan lepohoitoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Makasin viikon sairaalassa huolesta suunniltani, ja lepo jatkui sitten kotona. Vietimme juhannusta ensimmäistä kertaa kotona, kun muuallekaan emme voineet lähteä. Juhannuspäivän iltana minulta meni lapsivesi, ja neljän tunnin kuluttua siitä Tiiti syntyi. Raskausviikkoja oli tuolloin kasassa 33+1. Minusta tuli keskosäiti.
Tiiti vietti sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa. Välitöntä hengenvaaraa hänellä ei ollut missään vaiheessa. Pahimpana ongelmana oli ilmarinta, jonka hoitamisen ajan Tiiti oli hengityskoneessa. Hyperbilirubinemian takia valohoitoa oli useaan otteeseen. Aivoja ultrattiin monta kertaa, viimeisen kerran kotiutumispäivänä. Tuolloin vihdoin saatiin kunnon näkyvyys aivojen rakenteeseen, ja jotain häikkää siellä näytti olevan. Kystalöydös vahvistui kontrolliultrassa, ja lasketun ajan kieppeillä otetun MRI:n jälkeen diagnoosi oli PVL, periventrikulaarinen leukomalasia. Minusta tuli huolestunut äiti.
Fysioterapia alkoi, ja mitä pidemmälle päästiin, sitä varmempaa oli, että Tiitille jäisi elinikäinen liikuntavamma. Täyttelimme vammaistukihakemusta hämillämme, sisustimme asuntoamme erilaisilla apuvälineillä. Iloitsimme jokaisesta uudesta taidosta, jonka Tiiti oppi. Puolentoista vuoden iässä diagnoosiksi varmistui cp-vamma, spastinen diplegia. Minusta tuli vammaisen lapsen äiti.
Vähitellen aloimme taas tuntea lapsenkaipuuta. Suuntasimme siis jälleen lapsettomuuspoliklinikalle. Aikaa kului, ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain katsella positiivista raskaustestiä. Raskaus meni taas omaa rataansa. Tällä kertaa jouduin melkein kahdeksi kuukaudeksi sairaalaan, ja lepoa jatkui sen jälkeen vielä kotonakin. Touho syntyi kuitenkin lopulta täysiaikaisena. Minusta tuli kahden lapsen äiti.
Vaikka lapsettomuus on takana, tunnen varmaan ikuisesti sen kolon, jonka se kaiversi sydämeeni. Samoin on keskosuuden kohdalla. Ne kokemukset eivät häivy elämästäni, vaikka ne eivät enää läsnä olekaan.Tiitin vamma on osa Tiitiä ja meidän perhettämme. Se aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, huolta ja suruakin, mutta sen kanssa olemme oppineet elämään. Kolmatta lasta tuskin enää uskallamme yrittää. Meidän perheemme on nyt tässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)