Tunnustan: olen taaperoimettäjä. Vahingossa. Vastoin suunnitelmia. Ilman fanatismia tai selkeästi määriteltävää ideologiaa. Kuinka siinä niin kävi?
Tiitin imetys alkoi aikoinaan takkuisesti Tiitin keskosuuden ja motoristen ongelmien takia. Parin-kolmen kuukauden väännön jälkeen homma alkoi kuitenkin sujua. Koin suurta onnistumisen riemua, kun sain kuin sainkin täysimetettyä lastani. Neljän kuukauden iässä Tiiti aloitti soseiden maistelun, ja puolivuotiaana oikeasti söikin niitä jo - se väli meni allergioiden tai kehittymättömän suolen tai minkä liekään kanssa taistellessa. Ruokavalio laajeni vatsaongelmien takia hitaasti, mutta laajeni kuitenkin.
Osittaisimetys jatkui muiden ruokien ohella, ja tarkoitus oli seurata normia ja lopetella imetys suunnilleen vuoden iässä. Kun se aika läheni, koin asiasta suorastaan surua. Imetys oli meille molemmille tärkeää, enkä olisi halunnut luopua siitä. Onneksi neuvolan terkkari totesikin, ettei ole mikään pakko. Voisin tietysti imettää, vaikka olinkin palaamassa töihin kolmeksi päiväksi viikossa. Olin valtavan helpottunut. En ollut edes osannut ajatella sellaista vaihtoehtoa.
Imetys siis jatkui, eikä työssäkäynti ollut sille mikään este. Vähitellen Tiiti alkoi jättää imetyksiä vähemmälle, kunnes jäljellä oli enää varhaisaamun "vielä vähän lisää unta" -imetys. Sille pistin stopin, kun alkoi tuntua, että poika vain roikkui rinnalla ja piti minua huvituttina. Kahtena aamuna Tiiti vielä pyysi "paitoa", mutta unohti sitten koko asian. Ikää Tiitillä oli tuolloin 1 v 9 kk.
Minulle jäi hyvä muisto Tiitin imettämisestä, ja olen iloinen siitä, että uskalsin seurata tuntojani ja jatkaa imetystä meille molemmille sopivan ajan. Tätä taustaa vasten oli itsestäänselvää, että Touhonkin imetys voisi jatkua niin kauan kuin se sekä äidistä että pojasta on oikea ratkaisu. Voisin kirjoittaa tähän listan pitkän imetysajan eduista monesta näkökulmasta, jos haluaisin, mutta oikeastaan mikään ekologinen, ekonominen, terveydellinen tai muu järkisyy ei ole ollut minulle pontimena pitkään imetysaikaan. Kyse on ollut enemmänkin tunnesyistä ja ihan vaan vaivattomuudesta. Tottumuksestakin. Siitä, ettei ole ollut syytä lopettaa.
Jonkin aikaa sitten alkoi tuntua, että Touho imee minusta paitsi maidon niin myös kaiken energian. Hän ryysti rintaa välillä niin raivoisasti, että se teki kipeää. Tunsin itseni jotenkin alistetuksi ja avuttomaksi. Aikaakin imetykseen tuntui tuhraantuvan ihan eri tavalla kuin Tiitin kanssa. Puhuin näistä tunteista reilu viikko sitten neuvolapsykologille, joka mielestäni hieman epähienosti kehotti lopettamaan imettämisen. Hän kysyi, onko minun vaikea muutenkin asettaa rajoja lapsilleni tai tuottaa heille pettymyksiä. No eiväthän nuo asiat niitä helpoimpia juttuja äitiydessä ole, mutta en kuitenkaan koe asioiden olevan niin, ettenkö rajoja kykenisi asettamaan tai pettymyksiä tuottamaan. Lisäksi mielestäni on vain ja ainoastaan minun ja lapseni välinen asia, miten pitkään imetys jatkuu.
Sain tuosta keskustelusta kuitenkin rohkeuden toteuttaa jo tovin mielessä pyörineen ajatukseni Touhon päivävierottamisesta. Tiukille on ottanut - Touholla, ei minulla - mutta nyt olemme tilanteessa, jossa imetän Touhon iltaisin (en tietenkään uneen, mutta osana illan rauhoittumisrituaaleja kuitenkin) ja aamuisin. Näin on hyvä. Imetyshetkiin on palannut se rauha ja harmonia, joka niistä tuntui jo kadonneen. Touho on myös nukkunut päivisin himppusen paremmin kuin aikaisemmin. Ehkä olisin voinut tehdä tämän ratkaisun aikaisemminkin, mutten ollut siihen vielä valmis. Sitä paitsi vähän odottelin Touhon itsensä hellittävän intomielistä suhtautumistaan asiaan. Kun aloitetta ei tullut lapsen suunnalta, oli minun ryhdyttävä toimeen itse.
En yhtään osaa sanoa, kuinka pitkään tällä linjalla aion jatkaa. Ehkä viikon tai kaksi, ehkä pidempään. Sen verran kuin sopivalta tuntuu. Sen verran, että tästäkin imetyksestä voi jäädä hyvä muisto.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste äitiys. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. toukokuuta 2013
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Mielen huoltoa
Kävin viime viikolla neuvolapsykologilla. Mennessäni mietin, miksi oikeastaan olin varannut ajan sinne. Tilanne on kovasti jo helpottunut, eikä maailma enää tunnu niin mustalta. Olen tehnyt pieniä muutoksia arkeen ja saanut elämän rullaamaan parempaan malliin. En kuitenkaan halunnut peruuttaa sovittua aikaa, koska paljon on myllerrystä mielessä edelleen.
Keskustelu psykologin kanssa oli oikein hyvä, vaikka jälkeenpäin jäin harmittelemaan sitä, miten paljon keskityimme Tiitin ongelmiin ja niiden nostattamiin tuntemuksiin. Seuraavalla kerralla haluaisin pystyä puhumaan myös muista asioista.
Yksi psykologin esittämä kysymys jäi erityisen tärkeänä mieleeni. Hän nimittäin kysyi minulta, olenko antanut itselleni luvan iloita Touhon vammattomuudesta ja normaalista kehityksestä. Oli helppo vastata, että kyllä, ilman muuta, mutta sitten pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin. Kovin usein tuntuu, että iloon Touhon touhuista liittyy vähintään ripaus surua siitä, mitä en ole saanut kokea Tiitin kanssa. Välillä myös huomaan, että koetan vähän painaa piiloon riemuani vaikkapa jostain Touhon uudesta taidosta - ikään kuin kunnioittaakseni sitä, ettei Tiiti kykene samaan.
Entä vammattomuus sinänsä? Olenko iloinen Touhon vammattomudesta? Toki olen: kukapa sitä nyt toivoisi lapselleen minkäänlaisia ylimääräisiä haasteita elämäänsä. Olen iloinen siitä, että saan seurata normilapsen normaalia kehitystä. Se ei vähennä iloani Tiitistä tai Tiitin kehityksestä. Tärkeintä Touhossa ei kuitenkaan ole hänen vammattomuutensa: me emme halunneet toista lasta saadaksemme vammattoman lapsen, vaan lapsen ylipäätään. Touho ei ole korjattu painos Tiitistä. Sellaista ei tarvita, Tiiti on täydellinen sellaisenaan.
Minulle jäi psykologista hieman sellainen olo, että hän oletti minun kokevan kaikkien meidän ongelmiemme johtuvan tavalla tai toisella Tiitistä. Näin ei missään tapauksessa ole. Tiedostan erittäin hyvin, että perhe-elämämme on monella tavalla ihan tavallista kaksilapsisen perheen elämää. Haluaisinkin ehkä löytää keinon keskustella niistä ihan tavallisista ongelmista: kahden lapsen äitiyden mukanaan tuomasta riittämättömyyden tunteesta, huonosti nukuttujen öiden vaikutuksesta koko perheen ilmapiiriin ja parisuhteeseen sekä arjen rutiinien joskus kuristavalta tuntuvaan tylsyyteen.
Seuraavaa keskustelua odotellessa keskityn pitämään itsestäni huolta. Ulkoilen, liikun, nukun ja syön hyvin. Jo nyt koen itseni ihan toiseksi ihmiseksi kuin vielä kolmisen viikkoa sitten. Suunta on oikea, koetan siis vain pysytellä polulla.
Keskustelu psykologin kanssa oli oikein hyvä, vaikka jälkeenpäin jäin harmittelemaan sitä, miten paljon keskityimme Tiitin ongelmiin ja niiden nostattamiin tuntemuksiin. Seuraavalla kerralla haluaisin pystyä puhumaan myös muista asioista.
Yksi psykologin esittämä kysymys jäi erityisen tärkeänä mieleeni. Hän nimittäin kysyi minulta, olenko antanut itselleni luvan iloita Touhon vammattomuudesta ja normaalista kehityksestä. Oli helppo vastata, että kyllä, ilman muuta, mutta sitten pysähdyin kuitenkin miettimään asiaa tarkemmin. Kovin usein tuntuu, että iloon Touhon touhuista liittyy vähintään ripaus surua siitä, mitä en ole saanut kokea Tiitin kanssa. Välillä myös huomaan, että koetan vähän painaa piiloon riemuani vaikkapa jostain Touhon uudesta taidosta - ikään kuin kunnioittaakseni sitä, ettei Tiiti kykene samaan.
Entä vammattomuus sinänsä? Olenko iloinen Touhon vammattomudesta? Toki olen: kukapa sitä nyt toivoisi lapselleen minkäänlaisia ylimääräisiä haasteita elämäänsä. Olen iloinen siitä, että saan seurata normilapsen normaalia kehitystä. Se ei vähennä iloani Tiitistä tai Tiitin kehityksestä. Tärkeintä Touhossa ei kuitenkaan ole hänen vammattomuutensa: me emme halunneet toista lasta saadaksemme vammattoman lapsen, vaan lapsen ylipäätään. Touho ei ole korjattu painos Tiitistä. Sellaista ei tarvita, Tiiti on täydellinen sellaisenaan.
Minulle jäi psykologista hieman sellainen olo, että hän oletti minun kokevan kaikkien meidän ongelmiemme johtuvan tavalla tai toisella Tiitistä. Näin ei missään tapauksessa ole. Tiedostan erittäin hyvin, että perhe-elämämme on monella tavalla ihan tavallista kaksilapsisen perheen elämää. Haluaisinkin ehkä löytää keinon keskustella niistä ihan tavallisista ongelmista: kahden lapsen äitiyden mukanaan tuomasta riittämättömyyden tunteesta, huonosti nukuttujen öiden vaikutuksesta koko perheen ilmapiiriin ja parisuhteeseen sekä arjen rutiinien joskus kuristavalta tuntuvaan tylsyyteen.
Seuraavaa keskustelua odotellessa keskityn pitämään itsestäni huolta. Ulkoilen, liikun, nukun ja syön hyvin. Jo nyt koen itseni ihan toiseksi ihmiseksi kuin vielä kolmisen viikkoa sitten. Suunta on oikea, koetan siis vain pysytellä polulla.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Voi itku!
Itku piileskelee sisälläni. Ei mistään syystä ja kaiken takia. Ei vaan ole mahdollisuutta sen ulos päästämiseen.
Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.
Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.
Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.
Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.
Tekisi mieli itkeä, kun...
...unet jatkuvasti pirstaloituvat.
...kuopus sairastaa koko ajan. Korvien putkituskin peruuntui sairastumisen takia. Kohtalon ivaa.
...esikoinen haastaa päivittäin käytöksellään.
...huomaa taas kerran, ettei esikoinen osaa leikkiä ikätovereiden kanssa.
...huomaa kaupan kassalla, että lompakko jäi kotiin.
...kuopus ei suostu nukahtamaan päiväunille muuten kuin kantoreppuun.
...kerrankin saa nukuttua päivällä, ja herättyään tajuaa lapsen taksin tulleen jo pihaan ainakin viittä, jos ei kymmentä minuuttia aikaisemmin. Puhelimen SIM-kortti on irronnut paikaltaan, eikä taksikuski saa minuun yhteyttä.
Viimeksi mainitsemassani tilanteessa kaappasin sillä kertaa sängyssä nukkuneen Touhon syliini ja juoksin paniikissa neljännestä kerroksesta pihalle. Matkalla mietin, minne Tiiti viedään, jos taksikuski kyllästyy odottamaan. Mihin minun pitäisi soittaa? Tehtäisiinkö minusta lastensuojeluilmoitus? Kaikki oli kuitenkin hyvin, ja sain iloisen Tiitin mukaani. Ikävä möykky pesiytyi silti rintani alle, ja miehen tultua kotiin purskahdin itkuun. Olisin halunnut itkeä kaiken väsymyksen ja pahan olon pois, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Piti ruokkia perhe ja selvitä taas illasta. Pyyhin kyynelet ja verhosin pahan mielen toimintaan. Taas kerran.
Olen varannut ajan neuvolapsykologille. Olen sopinut päivistä, jolloin kaupungin perhetyöntekijä tulee avukseni neljäksi tunniksi kerrallaan. Olemme saaneet ajan huonosti nukkuvien pikkulasten vanhempien keskusteluryhmään. En olisi arvannut löytäväni itseni tällaisesta tilanteesta. Tunnen oloni avuttomaksi, väsyneeksi ja itkuiseksi. Epäonnistuneeksi.
Pitäisi saada se itku ulos ennen kuin se juurtuu minuun liian tiukasti.
torstai 10. tammikuuta 2013
Kasvun paikka
Muutama päivä sitten kurvasin autolla pihaan pojat takapenkillä. Pysäköityäni nousin virittelemään lämmityspiuhaa paikalleen. Auton sisältä kuului itkua ja älämölöä. Aukaisin oven ja rauhoittelin itkevää Touhoa. Vieressä kiljui Tiiti ihan vaan kiljumisen vuoksi - se on hänen äärimmäisen ärsyttävä tapansa reagoida Touhon itkuun. Touho itki entistä enemmän, koska säikkyi Tiitin kiljumista, niin kuin aina. Käskin tiukkalla äänensävyllä Tiitiä lopettamaan kiljumisen, kun hänellä ei kerran ole mitään hätää.
Sitten kolahti. Tiiti kysyi suu mutrussa, miksen puhu Touholle samalla tavalla. Minun pitäisi hänen mielestään puhua Touholle samalla äänellä kuin Tiitille. Häpesin.
Yritin selittää, mikä ero on siinä, että puhetaidoton vauva itkee pahaa oloaan ja siinä, että 4-vuotias kiljuu pikkuveljeään säikytellen. Yritin selittää, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi rauhoittelin pehmeästi Touhoa ja toisaalta olin tiukkana Tiitille. Yritin selittää, että äitikin tekee virheitä, eikä aina osaa pysyä rauhallisena. Lupasin miettiä asiaa ja parantaa tapojani.
Tajusin, että eihän Tiitikään varmaan tahallaan kilju. Hän vaan reagoi niin Touhon itkuun, eikä siitä pitäisi häntä syyllistää. Ehkä kiljuminen on hänen tapansa kertoa, että hän on huolissaan pikkuveljestään, jonka itku sattuu korviin, ja että itku pitäisi saada loppumaan. Ehkä hän kertoo kiljumalla, että häntä harmittaa, kun itkevä Touho saa aikuisen huomion. Kiljumalla hän saa osansa huomiosta - negatiivinenkin huomio on parempi kuin jäädä huomiotta. Aikuisen näkökulmasta kiljuminen vain vaikeuttaa tilannetta ja kiristää hermoja. Tiiti ei kuitenkaan katsele asiaa aikuisen näkökulmasta.
Minun tulee kasvaa taas pykälän verran äitinä ja yrittää löytää positiivisempi näkökulma tämänkaltaisiin tilanteisiin. Minun pitää opetella ymmärtämään, ettei Tiiti kilju tyhjästä, vaan hänelläkin on paha olla, ja hänkin tarvitsee lohdutusta ja rauhoittelua. Tiitin tapa toimia ei aina ole sellainen kuin hänen ikäiseltään ehkä olettaisi. Se pitää sisäistää.
Mietin sitäkin, reagoiko kuka tahansa 4-vuotias pikkusisaruksen itkuun samalla tavalla? En tiedä. Ymmärtääkseni ei. Joku saattaisi jopa edes joskus yrittää rauhoittaa vauvaa. Ehkä olen väärässä.
Sitten kolahti. Tiiti kysyi suu mutrussa, miksen puhu Touholle samalla tavalla. Minun pitäisi hänen mielestään puhua Touholle samalla äänellä kuin Tiitille. Häpesin.
Yritin selittää, mikä ero on siinä, että puhetaidoton vauva itkee pahaa oloaan ja siinä, että 4-vuotias kiljuu pikkuveljeään säikytellen. Yritin selittää, miksi reagoin niin kuin reagoin, miksi rauhoittelin pehmeästi Touhoa ja toisaalta olin tiukkana Tiitille. Yritin selittää, että äitikin tekee virheitä, eikä aina osaa pysyä rauhallisena. Lupasin miettiä asiaa ja parantaa tapojani.
Tajusin, että eihän Tiitikään varmaan tahallaan kilju. Hän vaan reagoi niin Touhon itkuun, eikä siitä pitäisi häntä syyllistää. Ehkä kiljuminen on hänen tapansa kertoa, että hän on huolissaan pikkuveljestään, jonka itku sattuu korviin, ja että itku pitäisi saada loppumaan. Ehkä hän kertoo kiljumalla, että häntä harmittaa, kun itkevä Touho saa aikuisen huomion. Kiljumalla hän saa osansa huomiosta - negatiivinenkin huomio on parempi kuin jäädä huomiotta. Aikuisen näkökulmasta kiljuminen vain vaikeuttaa tilannetta ja kiristää hermoja. Tiiti ei kuitenkaan katsele asiaa aikuisen näkökulmasta.
Minun tulee kasvaa taas pykälän verran äitinä ja yrittää löytää positiivisempi näkökulma tämänkaltaisiin tilanteisiin. Minun pitää opetella ymmärtämään, ettei Tiiti kilju tyhjästä, vaan hänelläkin on paha olla, ja hänkin tarvitsee lohdutusta ja rauhoittelua. Tiitin tapa toimia ei aina ole sellainen kuin hänen ikäiseltään ehkä olettaisi. Se pitää sisäistää.
Mietin sitäkin, reagoiko kuka tahansa 4-vuotias pikkusisaruksen itkuun samalla tavalla? En tiedä. Ymmärtääkseni ei. Joku saattaisi jopa edes joskus yrittää rauhoittaa vauvaa. Ehkä olen väärässä.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Joukossa mukana!
Kun odotin Tiitiä, tutustuin neuvolan kautta muutamaan niin ikään esikoistaan odottavaan äitiin. Tapasimme raskausaikana säännöllisesti erään tutkimusprojektin merkeissä, ja jatkoimme tapaamisiamme omin ehdoin projektin päätyttyä. Lapsemme syntyivät kahden ja puolen kuukauden sisään, ja Tiiti oli ensimmäistä kertaa mukana tapaamisessa jo ennen laskettua aikaansa. Tuolloin olin onnellinen ja ylpeä vauvastani, jonka pienuutta ja suloisuutta kaikki ihastelivat. Tunsin kuitenkin kokeneeni jotain ihan erilaista kuin muut. Olihan Tiiti syntynyt ennenaikaisesti, ja ne vauvat, joiden laskettu aika piti olla samaan aikaan Tiitin kanssa, olivat vielä turvassa äitiensä masuissa.
Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.
Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.
Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.
Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.
Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.
Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.
Seuraavassa tapaamisessa oma mielialani oli toinen. Tiitin MRI-kuvaus oli takana ja minun ajatukseni sekavassa vyyhdissä. Suunnaton epäonnistumisen tunne valtasi minut, kun yritin imettää toisten äitien läsnäollessa Tiitiä. Poika veti selkäänsä kaarelle, painoi päätään kättäni vasten, puristi suunsa tiukaksi ja teki imettämisestä kidutusta. Tiiti vaati myös syliä koko ajan. Muut vauvat, joista pienimmät olivat syntyneet Tiitin lasketun ajan tietämillä, makailivat tyytyväisinä lattialla, kun me äidit kahvittelimme. Tiiti oli ainoa, joka oli pakko ottaa kahvipöytäänkin mukaan. Enkä oikein edes osannut pitää jäykkää vauvaa sylissäni mukavasti. Kaikki oli vaikeaa. Lopulta pakenin tilanteesta jonkin tekosyyn varjolla ja juoksin itkien kotiin. Koin, että minussa oli jotain vikaa, että lapsessani oli jotain vikaa, ja etten kuulunut joukkoon.
Jokainen ryhmän tapaaminen muistutti minua siitä, mitä kaikkea Tiiti voisi jo osata ja mikä kaikki meidän elämässämme oli erilaista kuin muissa lapsiperheissä. Jostain syystä huonommuudentunne valtasi minut, vaikka meillä mukavaa yhdessä olikin. Kerran häpesin Tiitin vaippaihottumaa niin paljon, että piilouduin vessaan vaipanvaihtoon, vaikka muut suoriutuivat toimenpiteestä olohuoneen lattialla. Ihan kuin Tiiti olisi ollut maailman ainoa vauva, jolla on vaippaihottumaa ja ihan kuin vauvan terve iho olisi jokin hyvän äitiyden mittari. Ihottuma oli minulle ilmeisesti liian raskas pala käsiteltäväksi kaiken muun oikeasti ison ja merkittävän lisäksi.
Tiitilläkin on ollut omat ongelmansa tapaamisissamme. Jo vauvana hän jäi kirjaimellisesti toisten lasten jalkoihin, jos en ollut koko ajan vieressä suojelemassa. Kerran meillä kokoontuessamme Tiiti säikähti isoa lapsilaumaa - mukana oli jo pari pikkusisarustakin - ja rauhoitin tuolloin 1,5-vuotiaan Tiitin salaa imettämällä. Imetin salaa, koska en halunnut muiden näkevän, että imetin vielä niinkin isoa lasta. En enää tavoita syytä asian peittelemiseen. Puolisentoista vuotta sitten muut pelasivat jalkapalloa nurmikolla, ja Tiiti konttaili pyrkimyksenään päästä kylmään järveen uimaan. Yhteinen leikki löytyi lopulta puunrunkojen hakkaamisesta kepeillä.
Muiden äitien jo saadessa toisia lapsiaan minä mietin, uskallanko koskaan edes yrittää saada Tiitille pikkusisarusta. Kun lopulta uskalsin, piti ensin odottaa lapsettomuushoitojen alkamista, sitten pumpata itsensä hormoneja täyteen, toivoa, pettyä, yrittää uudestaan - kerta toisensa jälkeen. Kun muut äidit puhuivat edellisessä tapaamisessamme siitä, miten eivät ainakaan moneen vuoteen halua lisää lapsia, minä lopulta kerroin varovasti olevani raskaana.
Eilen tapasimme jälleen pitkästä aikaa. Jännitin vähän etukäteen, miten tapaaminen sujuu. Jotain oli kuitenkin muuttunut. Tiiti oli jo etukäteen innoissaan. Heti aluksi Tiiti huikkasi: "Telve, minun nimi on Tiiti!" Ennen niin arka poikani sujahti joukkoon kuin olisi aina siihen kuulunut - ja niin tavallaan onkin. Lapset eivät tietenkään muistaneet toisiaan, mutta touhusivat ihanasti yhdessä ja rinnakkain. Touho oli mukana menossa, ja me äidit voimme jopa hetken kerrallaan vain istua ja rupatella. Minä olin toki eniten kiinni lapsissani, mutta jopa minä sain pysähdyttyä jutustelemaan rauhassa.
Meillä oli hauskaa yhdessä. Huomasin, että ensimmäistä kertaa en ajatellut, mitä muut minusta tai minun lapsistani ajattelevat. En nolostellut mitään. En surrut, harmitellut tai kadehtinut mitään. Olin vaan ja tunsin kuuluvani joukkoon. Se tuntui hyvältä.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Mitäs kysyin
Kyselin pari päivää sitten Tiitiltä Facebookista bongaamani kysymyslistan läpi. Hurmaannuin Tiitin värikkäästä kielenkäytöstä ja raikkaasta tavasta ajatella. Hetken pohdittuani päätin jakaa tämän riemun teidänkin kanssanne. Täältä pesee siis:
1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
- Että me pelataan Änli Pöödsiä. (Ai minäkö niitä vihaisia lintuja olen aina kärttämässä?)
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
- Tuo syöminenhän tekee. (Joo, syöminen on ihan kiva juttu, mutta...)
3. Mikä tekee surulliseksi?
- No en tiijä mikä tekee... Se kun mä en syö. (Ai tuo äskeinenkin tarkoitti varmaan Tiitiä itseään! Miten tuo poika onkin niin tarkkanäköinen? Pitää taas skarpata, etteivät tunteet valloittasi ruokapöytäämme.)
4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
- No jotenkii sillai, ku sinä hassuttelet niin kauheesti. (Kukapa noin ihanan pojan kanssa ei hassuttelisi!)
5. Millainen äitisi oli lapsena?
- En tiijä. (No mistä voisitkaan tietää. Pitääpä tonkia lapsuuskuviani esiin joku päivä. Ja vauvakirjani.)
6. Kuinka vanha äitisi on?
- No sinä oot varmaan 5 tai 6 tai 7 tai 8 tai 9 tai 10 tai 11. (Aika vanha siis. En kuitenkaan 50, mikä taitaa olla suurin luku, jonka Tiiti tietää.)
7. Kuinka pitkä äitisi on?
- Sinä oot varmaan tän pitempi. (Näyttää käsillä aika ylös.) (Just suunnilleen ton pitempi oon.)
8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Hei... Tuo laboratorion leikkiminenhän on. (Lapsihan taitaa tosissaan sekoittaa minut itseensä. Vaikka onhan se laboratorioleikki minustakin kiva. Kaikista kivointa on, että Tiiti on alkanut innolla ja vimmalla leikkiä oikeita roolileikkejä viime aikoina. Ihan uusi vaihe.)
9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Syötät sinä kyllä Touhoo. (Joo, ihan koko ajan...)
10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- No... En tiijä. (Tiiti ei taida edes tietää, mitä tarkoittaa kuuluisa.)
11. Missä äitisi on tosi hyvä?
- Tuossa ompelemisessahan sinähän oot hyvä. (Ompelen kyllä tosi harvoin, mutta olen aika hyvä siinä. Yllättävä vastaus kuitenkin.)
12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
- No... Varmaan ruuan laittamisessa et oo. (Auts! Olenpas ihan hyvä! Vai olenko? Ainakin yritän kovasti. Tässä kiitos...)
13. Mitä äitisi tekee työkseen?
- Sinä kyllä siivoot noita mun tavaroita. (No vähän sitäkin... Ei Tiiti varmaan edes muista, että olen joskus ollut töissäkin. Siitä on jo yli vuosi, kun viimeksi kävin töissä. Vai lasketaanko tämä kotiäitiys työksi?)
14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
- Makaroonihan sun mielestäs on. (Sinun vai minun?)
15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- En mää tiijä oikeestaan, ku mää en oo ollu sillon päiväkodissa, kun mää oon ollu sillon kipeenä. (O_o Mitähän tuo tarkoittaa? Tiiti ei taida tietää, mitä tarkoittaa ylpeä. Juu, ei mennyt edes selitysyritys perille.)
16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
- Sinähän voisit olla... tuota... öö... joku kirjain. (:D Itse asiassa olen jo: Minä olen S, Tiiti itse on Z ja isä on C. Aapisen lukemisen tulosta. Touho ei muuten ole mikään kirjain, koska on vielä niin pieni.)
17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Mehän leikitään legoilla. (No niillä kyllä leikitään paljon.)
18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- Meissä on jotain semmoista. (Onhan meissä. Yritin kysyä, mitä semmoista, mutta vastausta en saanut.)
19. Mitä eroa teissä on?
- Että minä oon erilainen, ja sinä oot vähän toisenlainen. (Aika selkeä ero!)
20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Tuosta leikkimisestää mää tiijän. (<3)
21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?
- PiiPoohan on. (Taitavat taas mennä omat ja äidin ajatukset sekaisin. PiiPoo on lasten ja nuorten kulttuurikeskus, jossa Tiiti kävi vähän aikaa sitten isovanhempiensa kanssa. On se toki minustakin kiva paikka.)
1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
- Että me pelataan Änli Pöödsiä. (Ai minäkö niitä vihaisia lintuja olen aina kärttämässä?)
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
- Tuo syöminenhän tekee. (Joo, syöminen on ihan kiva juttu, mutta...)
3. Mikä tekee surulliseksi?
- No en tiijä mikä tekee... Se kun mä en syö. (Ai tuo äskeinenkin tarkoitti varmaan Tiitiä itseään! Miten tuo poika onkin niin tarkkanäköinen? Pitää taas skarpata, etteivät tunteet valloittasi ruokapöytäämme.)
4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
- No jotenkii sillai, ku sinä hassuttelet niin kauheesti. (Kukapa noin ihanan pojan kanssa ei hassuttelisi!)
5. Millainen äitisi oli lapsena?
- En tiijä. (No mistä voisitkaan tietää. Pitääpä tonkia lapsuuskuviani esiin joku päivä. Ja vauvakirjani.)
6. Kuinka vanha äitisi on?
- No sinä oot varmaan 5 tai 6 tai 7 tai 8 tai 9 tai 10 tai 11. (Aika vanha siis. En kuitenkaan 50, mikä taitaa olla suurin luku, jonka Tiiti tietää.)
7. Kuinka pitkä äitisi on?
- Sinä oot varmaan tän pitempi. (Näyttää käsillä aika ylös.) (Just suunnilleen ton pitempi oon.)
8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
- Hei... Tuo laboratorion leikkiminenhän on. (Lapsihan taitaa tosissaan sekoittaa minut itseensä. Vaikka onhan se laboratorioleikki minustakin kiva. Kaikista kivointa on, että Tiiti on alkanut innolla ja vimmalla leikkiä oikeita roolileikkejä viime aikoina. Ihan uusi vaihe.)
9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
- Syötät sinä kyllä Touhoo. (Joo, ihan koko ajan...)
10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
- No... En tiijä. (Tiiti ei taida edes tietää, mitä tarkoittaa kuuluisa.)
11. Missä äitisi on tosi hyvä?
- Tuossa ompelemisessahan sinähän oot hyvä. (Ompelen kyllä tosi harvoin, mutta olen aika hyvä siinä. Yllättävä vastaus kuitenkin.)
12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
- No... Varmaan ruuan laittamisessa et oo. (Auts! Olenpas ihan hyvä! Vai olenko? Ainakin yritän kovasti. Tässä kiitos...)
13. Mitä äitisi tekee työkseen?
- Sinä kyllä siivoot noita mun tavaroita. (No vähän sitäkin... Ei Tiiti varmaan edes muista, että olen joskus ollut töissäkin. Siitä on jo yli vuosi, kun viimeksi kävin töissä. Vai lasketaanko tämä kotiäitiys työksi?)
14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
- Makaroonihan sun mielestäs on. (Sinun vai minun?)
15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
- En mää tiijä oikeestaan, ku mää en oo ollu sillon päiväkodissa, kun mää oon ollu sillon kipeenä. (O_o Mitähän tuo tarkoittaa? Tiiti ei taida tietää, mitä tarkoittaa ylpeä. Juu, ei mennyt edes selitysyritys perille.)
16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
- Sinähän voisit olla... tuota... öö... joku kirjain. (:D Itse asiassa olen jo: Minä olen S, Tiiti itse on Z ja isä on C. Aapisen lukemisen tulosta. Touho ei muuten ole mikään kirjain, koska on vielä niin pieni.)
17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
- Mehän leikitään legoilla. (No niillä kyllä leikitään paljon.)
18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
- Meissä on jotain semmoista. (Onhan meissä. Yritin kysyä, mitä semmoista, mutta vastausta en saanut.)
19. Mitä eroa teissä on?
- Että minä oon erilainen, ja sinä oot vähän toisenlainen. (Aika selkeä ero!)
20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
- Tuosta leikkimisestää mää tiijän. (<3)
21. Mikä on äitisi lempipaikka minne mennä?
- PiiPoohan on. (Taitavat taas mennä omat ja äidin ajatukset sekaisin. PiiPoo on lasten ja nuorten kulttuurikeskus, jossa Tiiti kävi vähän aikaa sitten isovanhempiensa kanssa. On se toki minustakin kiva paikka.)
torstai 30. elokuuta 2012
Sairastuvalta, päivää!
Täällä sitä taas kökötetään kotona molempien poikien kanssa. Kolme päivää päiväkodissa riitti saamaan Tiitin flunssaiseksi. Näin nämä syksyt meillä aina käynnistyvät. Touhonkin nenä tuhisee uhkaavasti. Valmistaudun siis useamman päivän pestiin sairaanhoitajana, jonka jälkeen voinkin sitten kaatua itse petiin. Ei kun juu, eihän äiti voi sairastaa! Pitää siis yrittää pysytellä kaukana pöpöistä. Ei kun ne pöpöthän on pojissa, en minä niistä voi kaukana pysytellä. Hmm. Käsidesi, pelasta minut!
Onneksi olen huomaamattani varautunut tähän tilanteeseen. Ruokaa on valmiina (jos Tiiti nyt ylipäätään suostuu syömään), nenäliinoja löytyy, DVD:itä ja tallennettuja Pikku Kakkosia riittää, särkylääkettäkin on vielä pullossa jäljellä, jos kova kuume iskee. Ainoa, mitä kaipaan, on joku kolo omille päiväunille - pojat kun nukkuvat eri aikoihin joka tapauksessa. Yöt ovat menneet taas Touhon kanssa hulinoidessa, ja kahdenkin tunnin yhtenäinen unijakso on kaukainen haave. Saisiko päiväuniaikaa jostain nettikaupasta? Tai kyllä ne yöunetkin vaihtoehtoisesti kelpaisivat...
Onneksi olen huomaamattani varautunut tähän tilanteeseen. Ruokaa on valmiina (jos Tiiti nyt ylipäätään suostuu syömään), nenäliinoja löytyy, DVD:itä ja tallennettuja Pikku Kakkosia riittää, särkylääkettäkin on vielä pullossa jäljellä, jos kova kuume iskee. Ainoa, mitä kaipaan, on joku kolo omille päiväunille - pojat kun nukkuvat eri aikoihin joka tapauksessa. Yöt ovat menneet taas Touhon kanssa hulinoidessa, ja kahdenkin tunnin yhtenäinen unijakso on kaukainen haave. Saisiko päiväuniaikaa jostain nettikaupasta? Tai kyllä ne yöunetkin vaihtoehtoisesti kelpaisivat...
Kuvituksena Tiitin omakuva kesäkuulta. Vähän on poloisen näköinen poika tuossakin.
torstai 23. elokuuta 2012
Kipu
Se ei hellitä. Tiiti saa edelleen kivuliaita kramppeja, välillä tosin myös kivuttomia. Pienikin vääränlainen liike voi aiheuttaa krampin. Tämän päivän viimeinen näytös oli, kun vedin sängyssä hyvässä asennossa makaavalta Tiitiltä sukat pois jalasta. En tajunnut huolehtia siitä, ettei jalka yhtään heilahtaisi, ja tuloksena oli minuuttikaupalla kramppaava jalka ja huutava lapsi. Aiheutin kipua lapselleni. Ottamalla sukat pois jalasta. Huono äiti.
Miten kauan kramppeja tulee? Kai ne joskus loppuvat? Miksei kipulääkitys riitä? Mitä vielä voi tehdä?
Onneksi kipu ei ole jatkuvaa, ja Tiiti on säilyttänyt positiivisen asenteensa ainakin toistaiseksi. Tänään hän jälleen kyseli, milloin voi taas kontata hurjaa vauhtia. En tiedä, lapseni, en tosiaankaan tiedä. Toivottavasti vielä löydät vauhtisi takaisin.
Miten kauan kramppeja tulee? Kai ne joskus loppuvat? Miksei kipulääkitys riitä? Mitä vielä voi tehdä?
Onneksi kipu ei ole jatkuvaa, ja Tiiti on säilyttänyt positiivisen asenteensa ainakin toistaiseksi. Tänään hän jälleen kyseli, milloin voi taas kontata hurjaa vauhtia. En tiedä, lapseni, en tosiaankaan tiedä. Toivottavasti vielä löydät vauhtisi takaisin.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Pikkuveli
Keskellä talven kirpeimpiä pakkasia astuit elämäämme ja mullistit maailmamme. Syntymäsi hetki oli ihmeellinen. Kuukausien pelko ja huoli vaihtui iloon ja onneen, kipu muuttui raukeudeksi. Vielä pesemättömänä makasit rinnallani ja aika pysähtyi. Näytit tutulta - itse asiassa täsmälleen isoveljeltäsi muuten, mutta silmäsi ja hiuksesi olivat tummemmat. Sinuun oli helppo rakastua.
Kotiin päästyämme soljahdit luonnolliseksi osaksi perhettämme. Söit ja nukuit, söit ja nukuit, itkit välillä. Isoveli järkyttyi saapumisestasi niin, ettei moneen viikkoon halunnut olla kanssasi samassa huoneessa tai katsoa sinua. Tai ehkä halusi, muttei kyennyt. Ei se sinun vikasi ollut. Hän vaan menetti myötäsi paljon - äidin jo raskausaikana viikkokausiksi sairaalaan ja lopulta molempien vanhempien jakamattoman huomion. Sinua isoveljen itku ja huuto ei tuntunut häiritsevän, mutta minulta sen kestäminen vaati paljon. Välillä tuntui kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta, kun jouduin toista poikaa rauhoitellakseni hylkäämään toisen. Edes isästä ei aluksi ollut apua, kyse oli nimenomaan äidin huomiosta. Ja sinun kohdallasi äidinmaidosta, hengissä selviämisestä.
Sinua hoitaessani kävin läpi vaikeita muistoja isoveljesi vauva-ajalta. Vihdoin ymmärsin todella, miten paljon ensimmäisen lapseni keskosuus ja vammaisuus vaikuttivat äitiyteni alkuaikoihin. Samalla kun iloitsin sinun hoivaamisestasi, tein surutyötä vuosia sitten kokemieni ristiriitaisten tunteiden läpikäymiseksi. Surin myös sitä, että jäät viimeiseksi pienokaisekseni. Viimeistä kertaa imetän, viimeistä kertaa hoivaan pientä vauvaa. Sinun maailmaasi ei enää kukaan tule järkyttämään niin kuin sinä teit veljellesi.
Vähitellen aloit tehdä muutakin kuin syödä, nukkua ja itkeä. Satunnaiset hymysi muuttuivat vastavuoroisiksi, opit nauramaan ja suuntaamaan katsettasi. Sellaisen pikkuveljen kanssa alkoi isovelikin jo vähän paremmin viihtyä, vaikka itkusi olikin vielä säikäyttävää. Minua helpotti myös se, että pikkuvaivasi alkoivat hellittää. Nilkkasi, joka oli sikiöaikana joutunut huonoon asentoon kohdun ahtaudessa, alkoi näyttää normaalilta parin kuukauden sitkeiden venyttelyjen jälkeen. Refluksivaivat helpottivat lääkkeen myötä, ja tukossa ollut kyynelkanavakin avautui odotettua aikaisemmin. Vain nälkä tai väsymys saavat sinut enää itkemään, ja ne ovat helppohoitoisia ongelmia.
Olet hyväntuulinen, rauhallinen ja seurallinen. Viihdyt tarvittaessa omissa oloissasikin lattialla lelukaaren alla. Seurailet toimintaa ympärilläsi kiinnostuneena ja huutelet tarvittaessa seuraa kaivatessasi. Naurusi on vastustamattoman ihanaa kiherrystä, jota kuunnellessa ei voi olla pahalla tuulella. Tutkit leluja suu ja silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelet ympäröiviä ääniä tarkkaavaisesti. Nautit läheisyydestä ja hellyydestä, poskipusut saavat sinut huokailemaan. Isoveli osoittaa rakkauttaan sinuun halailemalla ja silittelemällä. Mustasukkaisuuttakin vielä riittää, mutta se ei ole enää vallitseva tunne.
Kasvusi ja kehityksesi on hämmästyttävää. On ihmeellistä, miten voitkin oppia asioita ilman, että niitä pitää sinulle opettaa. Osaat jo tarttua leluun ja viedä sen suuhun, kääntyä molempien kylkien kautta vatsallesi ja nostaa päätäsi päinmakuulla ollessasi. Kovin kauan et viihdy vatsallasi, joten takaisin selälleen päätäksesi vaadit apua ähisten ja puhisten, tarvittaessa kiljahdellen tai itkuun parahtaen. Touhuat innoissasi lattialla, etkä enää meinaa pysyä leikkimatolla. Varpaasikin olet jo löytänyt, ja osaat riisua sukat jaloistasi päästäksesi paremmin tutkimaan varpaita.
Teemme parhaamme, että saisit nyt ja aina ansaitsemasi tilan ja huomion perheessämme. Veljesi vaatii paljon erityishuomiota vammansa vuoksi, eikä hän taida olla ihan vähään tyytyväinen persoona muutenkaan. Yritämme opettaa hänet antamaan tilaa sinulle ja sinun tarpeillesi. Toivottavasti sisarussuhteenne muotoutuu rakastavaksi ja kunnioittavaksi. Sinulla on hieno tilaisuus oppia kohtaamaan erilaisuutta pienestä pitäen. Se voi olla vahvuutesi elämässä. Muista silti aina, että veljesi tavoin sinä olet meille erityisen rakas ja erityisen tärkeä oma pieni Touho Touhottajamme, rakas yöherättelijä, pikkuveli ja naurupakkauksemme!
Kotiin päästyämme soljahdit luonnolliseksi osaksi perhettämme. Söit ja nukuit, söit ja nukuit, itkit välillä. Isoveli järkyttyi saapumisestasi niin, ettei moneen viikkoon halunnut olla kanssasi samassa huoneessa tai katsoa sinua. Tai ehkä halusi, muttei kyennyt. Ei se sinun vikasi ollut. Hän vaan menetti myötäsi paljon - äidin jo raskausaikana viikkokausiksi sairaalaan ja lopulta molempien vanhempien jakamattoman huomion. Sinua isoveljen itku ja huuto ei tuntunut häiritsevän, mutta minulta sen kestäminen vaati paljon. Välillä tuntui kuin sydäntäni olisi revitty rinnasta, kun jouduin toista poikaa rauhoitellakseni hylkäämään toisen. Edes isästä ei aluksi ollut apua, kyse oli nimenomaan äidin huomiosta. Ja sinun kohdallasi äidinmaidosta, hengissä selviämisestä.
Sinua hoitaessani kävin läpi vaikeita muistoja isoveljesi vauva-ajalta. Vihdoin ymmärsin todella, miten paljon ensimmäisen lapseni keskosuus ja vammaisuus vaikuttivat äitiyteni alkuaikoihin. Samalla kun iloitsin sinun hoivaamisestasi, tein surutyötä vuosia sitten kokemieni ristiriitaisten tunteiden läpikäymiseksi. Surin myös sitä, että jäät viimeiseksi pienokaisekseni. Viimeistä kertaa imetän, viimeistä kertaa hoivaan pientä vauvaa. Sinun maailmaasi ei enää kukaan tule järkyttämään niin kuin sinä teit veljellesi.
Vähitellen aloit tehdä muutakin kuin syödä, nukkua ja itkeä. Satunnaiset hymysi muuttuivat vastavuoroisiksi, opit nauramaan ja suuntaamaan katsettasi. Sellaisen pikkuveljen kanssa alkoi isovelikin jo vähän paremmin viihtyä, vaikka itkusi olikin vielä säikäyttävää. Minua helpotti myös se, että pikkuvaivasi alkoivat hellittää. Nilkkasi, joka oli sikiöaikana joutunut huonoon asentoon kohdun ahtaudessa, alkoi näyttää normaalilta parin kuukauden sitkeiden venyttelyjen jälkeen. Refluksivaivat helpottivat lääkkeen myötä, ja tukossa ollut kyynelkanavakin avautui odotettua aikaisemmin. Vain nälkä tai väsymys saavat sinut enää itkemään, ja ne ovat helppohoitoisia ongelmia.
Olet hyväntuulinen, rauhallinen ja seurallinen. Viihdyt tarvittaessa omissa oloissasikin lattialla lelukaaren alla. Seurailet toimintaa ympärilläsi kiinnostuneena ja huutelet tarvittaessa seuraa kaivatessasi. Naurusi on vastustamattoman ihanaa kiherrystä, jota kuunnellessa ei voi olla pahalla tuulella. Tutkit leluja suu ja silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelet ympäröiviä ääniä tarkkaavaisesti. Nautit läheisyydestä ja hellyydestä, poskipusut saavat sinut huokailemaan. Isoveli osoittaa rakkauttaan sinuun halailemalla ja silittelemällä. Mustasukkaisuuttakin vielä riittää, mutta se ei ole enää vallitseva tunne.
Kasvusi ja kehityksesi on hämmästyttävää. On ihmeellistä, miten voitkin oppia asioita ilman, että niitä pitää sinulle opettaa. Osaat jo tarttua leluun ja viedä sen suuhun, kääntyä molempien kylkien kautta vatsallesi ja nostaa päätäsi päinmakuulla ollessasi. Kovin kauan et viihdy vatsallasi, joten takaisin selälleen päätäksesi vaadit apua ähisten ja puhisten, tarvittaessa kiljahdellen tai itkuun parahtaen. Touhuat innoissasi lattialla, etkä enää meinaa pysyä leikkimatolla. Varpaasikin olet jo löytänyt, ja osaat riisua sukat jaloistasi päästäksesi paremmin tutkimaan varpaita.
Teemme parhaamme, että saisit nyt ja aina ansaitsemasi tilan ja huomion perheessämme. Veljesi vaatii paljon erityishuomiota vammansa vuoksi, eikä hän taida olla ihan vähään tyytyväinen persoona muutenkaan. Yritämme opettaa hänet antamaan tilaa sinulle ja sinun tarpeillesi. Toivottavasti sisarussuhteenne muotoutuu rakastavaksi ja kunnioittavaksi. Sinulla on hieno tilaisuus oppia kohtaamaan erilaisuutta pienestä pitäen. Se voi olla vahvuutesi elämässä. Muista silti aina, että veljesi tavoin sinä olet meille erityisen rakas ja erityisen tärkeä oma pieni Touho Touhottajamme, rakas yöherättelijä, pikkuveli ja naurupakkauksemme!
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Leppoisaa lomailua kotosalla
Otsikon saa lukea sarkastisin silmälasein. Tämä ja eilinen päivä ovat nimittäin olleet viedä päästä nekin haivenet, jotka ovat pitäneet pintansa imetyksen ajan. Tuntuu, että päivämme ovat täynnä hitaita lähtöjä, kiukkua, uhmaa, vastustelua, tottelemattomuutta ja hermoromahduksia. Joka kerta ulos lähtiessä pitää erikseen miettiä, millä kulkupelilla kumpikin lapsi kulkee, mihin asentoon muokkautuvat tuplarattaat viritellään, mitä otetaan mukaan, missä on tutti, ja miksi Touho kakkasi juuri nyt.
Tiiti ei ikinä haluaisi lähteä minnekään, ja kun sitten ollaan raahattu vastusteleva kakara milloin minnekin, ei hän haluaisi lähteä sieltä pois. Ruoka- ja uniajat rajoittavat menemisiä, paitsi että uniajoista tuskin voi enää puhua, kun Tiiti kieltäytyy useimpina päivinä rauhoittumasta päiväunille, ja Touho puolestaan joutuu heräämään miltei joka kerta kesken uniensa, kun taas ollaan lähdössä jonnekin - sisälle tai ulos, kauas tai lähelle. Vauva raukka.
Kaikkein eniten harmittaa jatkuva vääntö Tiitin kanssa asiassa kuin asiassa. Yhtäkään pyyntöä, käskyä tai kieltoa hän ei tottele, pienintäkään asiaa hän ei kykene tekemään alusta loppuun saakka ilman, että jompikumpi vanhempi koko ajan pitää toimintaa yllä. Kaikkiin kiellettyihin paikkoihin hän ehtii silmänräpäyksessä ja järjestää ylimääräistä puuhaa levittämällä kaappien sisältöä lattialle aina, kun silmä hetkeksi välttää. Riehumisen ja tottelemattomuuden takia tuomittu jäähypenkki-istunto saa pojan täysin pois tolaltaan epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Tänään olen menettänyt hermoni niin monta kertaa, että kurkkuun koskee ja hävettää. Huutaminen ei ole ratkaisu. Sitä paitsi ainoa reaktio, minkä huutaminen on Tiitissä saanut aikaan on kommentti: "Älä puhu noin lumasti! Se sattuu mun kolviin!"
Kyllä tämä kai tästä. On vaan niin erilaista olla kotona, kun koko perhe on paikalla koko ajan. Kaipaan salaa verkkaisia päiviä Touhon kanssa, kun Tiiti on päiväkodissa ja mies töissä. Ei auta edes se, että meitä on täällä kaksi aikuista, jotka molemmat tekevät koko ajan jotain poikien eteen. Omaa aikaa ja tilaa ei jää kuin illalla poikien nukahdettua ja vessakäynneillä. Niilläkin joutuu tosin hokemaan äiti-tulee-kohtaa taukoamatta, mutta oven saa sentään lukkoon, että voi vaikka purra nyrkkiä tai irvistellä rauhassa.
Tiiti ei ikinä haluaisi lähteä minnekään, ja kun sitten ollaan raahattu vastusteleva kakara milloin minnekin, ei hän haluaisi lähteä sieltä pois. Ruoka- ja uniajat rajoittavat menemisiä, paitsi että uniajoista tuskin voi enää puhua, kun Tiiti kieltäytyy useimpina päivinä rauhoittumasta päiväunille, ja Touho puolestaan joutuu heräämään miltei joka kerta kesken uniensa, kun taas ollaan lähdössä jonnekin - sisälle tai ulos, kauas tai lähelle. Vauva raukka.
Kaikkein eniten harmittaa jatkuva vääntö Tiitin kanssa asiassa kuin asiassa. Yhtäkään pyyntöä, käskyä tai kieltoa hän ei tottele, pienintäkään asiaa hän ei kykene tekemään alusta loppuun saakka ilman, että jompikumpi vanhempi koko ajan pitää toimintaa yllä. Kaikkiin kiellettyihin paikkoihin hän ehtii silmänräpäyksessä ja järjestää ylimääräistä puuhaa levittämällä kaappien sisältöä lattialle aina, kun silmä hetkeksi välttää. Riehumisen ja tottelemattomuuden takia tuomittu jäähypenkki-istunto saa pojan täysin pois tolaltaan epätarkoituksenmukaisella tavalla.
Tänään olen menettänyt hermoni niin monta kertaa, että kurkkuun koskee ja hävettää. Huutaminen ei ole ratkaisu. Sitä paitsi ainoa reaktio, minkä huutaminen on Tiitissä saanut aikaan on kommentti: "Älä puhu noin lumasti! Se sattuu mun kolviin!"
Kyllä tämä kai tästä. On vaan niin erilaista olla kotona, kun koko perhe on paikalla koko ajan. Kaipaan salaa verkkaisia päiviä Touhon kanssa, kun Tiiti on päiväkodissa ja mies töissä. Ei auta edes se, että meitä on täällä kaksi aikuista, jotka molemmat tekevät koko ajan jotain poikien eteen. Omaa aikaa ja tilaa ei jää kuin illalla poikien nukahdettua ja vessakäynneillä. Niilläkin joutuu tosin hokemaan äiti-tulee-kohtaa taukoamatta, mutta oven saa sentään lukkoon, että voi vaikka purra nyrkkiä tai irvistellä rauhassa.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Energiaa
Eilinen neuvolakäynti meni mallikkaasti. Tiiti teki tehtäviä innokkaasti, osasi mitä osasi ja hyvällä yrityksellä paikkasi loput. Kuulon testaaminen oli vielä haastavaa, kun ei Tiitiäinen oikein muistanut kertoa meille, milloin kuuli jotain. Yritetään syksyllä uudestaan. Rokotettaessa poika ei inahtanutkaan. Taitaa olla harvinainen tapaus terkkarin reaktiosta päätellen.
Mittaustulokset jäivät harmittamaan. Maaliskuisella osastojaksolla sairaalan ravitsemussuunnittelija antoi rajan, minkä yli painon pitäisi kivuta tähän neuvolakäyntiin mennessä. No ei kivunnut. Soitin siis tänään kyseiselle ravitsemussuunnittelijalle, joka antoi kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaisimme tutulla linjalla ja seuraisimme tilannetta syksyyn tai ottaisimme suosiolla energialisän (Fantomalt) käyttöön. Päädyimme jälkimmäiseen.
On aika lyöty olo. En olisi ikinä uskonut, että lapsen ravitseminen voisi olla näin vaikeaa. Millainen äiti ei saa lastaan ravittua kunnolla? Mitä teemme väärin? Ruokailut ovat olleet meidän perheemme kipupisteitä jo kauan. Pienikin väärä ele väärään aikaan voi tuhota hyvin alkaneen ruokailun Tiitiltä, jos sitä alkuun edes saadaan. Vähemmästäkin tulee kireä tunnelma ruokapöytään, ja kierre on valmis. Jos joku osaisi purkaa tämän noidankehän, olisin ikuisesti kiitollinen. Jospa Fantomalt olisi meidän taikajauheemme.
Mittaustulokset jäivät harmittamaan. Maaliskuisella osastojaksolla sairaalan ravitsemussuunnittelija antoi rajan, minkä yli painon pitäisi kivuta tähän neuvolakäyntiin mennessä. No ei kivunnut. Soitin siis tänään kyseiselle ravitsemussuunnittelijalle, joka antoi kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaisimme tutulla linjalla ja seuraisimme tilannetta syksyyn tai ottaisimme suosiolla energialisän (Fantomalt) käyttöön. Päädyimme jälkimmäiseen.
On aika lyöty olo. En olisi ikinä uskonut, että lapsen ravitseminen voisi olla näin vaikeaa. Millainen äiti ei saa lastaan ravittua kunnolla? Mitä teemme väärin? Ruokailut ovat olleet meidän perheemme kipupisteitä jo kauan. Pienikin väärä ele väärään aikaan voi tuhota hyvin alkaneen ruokailun Tiitiltä, jos sitä alkuun edes saadaan. Vähemmästäkin tulee kireä tunnelma ruokapöytään, ja kierre on valmis. Jos joku osaisi purkaa tämän noidankehän, olisin ikuisesti kiitollinen. Jospa Fantomalt olisi meidän taikajauheemme.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Itsehuoltoa
Sitä meinaa välillä unohtaa itsensä. Nousee silmät ristissä sängystä, unohtaa harjata hiuspehkonsa, syö hätäisessti jotain ja paikkaa energiavajetta myöhemmin liian suurella määrällä suklaata. Vaunukävelyllä ei kukaan välitä, kuinka paljon puklua on rinnuksilla tai onko ehtinyt käymään suihkussa, mutta työpaikalla vieraillessa olisi kiva näyttää ihmiseltä. Ja ehkä jopa osata keskustella asioista. Niistä asioista, jotka työkavereille tälläkin hetkellä merkitsevät jotain.
Ryhtiliikettä tarvitaan. Olen muutakin kuin äiti - ja olen parempi äiti, jos huolehdin itsestäni. Tästä lähtien:
1. Syön järkevästi. Suklaata vain suurimpaan hätään. Eikä ole pakko syödä lapsen tähteitä. Parempi olisi, etten söisi - pysyisivät päiväkodn pöpötkin loitolla.
2. Luotan siihen, että vauva jaksaa odottaa suihkussa käyntini verran. Todettu on. Ainakin, jos pääsee mukaan kylpyhuoneeseen. Nyt vielä pysyy aloillaankin sormiaan ja alastonta äitiä tuijotellen.
3. Vilkaisen peiliin ennen ulos lähtöä. Pidän meikit hoitolaukussa mukana, jos vaikka tulee lähdettyä jonnekin ihmisten ilmoille. En kuitenkaan yritä meikata vauva sylissä niin kuin eilen.
4. Käyn kerran viikossa puistojumpassa. Maksaa vain kolme euroa ja on niin lähellä, että jaksan juosta sinne kiireen yllättäessä.
5. Yritän estää kiireen yllättämisen.
6. Kokeilen, mitä vauvajumppaliikkeitä Touhon kanssa voisi tehdä jo nyt, ja mitkä vaativat kehittyneempää pään ja vartalon hallintaa. Vauvalta siis, ei äidiltä.
7. Käyn lenkillä ainakin kerran viikossa. Puoli tuntia riittää ainakin aluksi. Saisikohan jostain juoksurattaat halvalla?
8. Luen ammattikirjallisuutta ja -lehtiä. Seuraan oman alani kuulumisia. Pidän ammattitaitoani yllä siinä määrin kuin mahdollista. Joskus sinne töihinkin on palattava.
9. Pyykkään ajoissa, ettei tarvitse lasten nukkuessa enää ripustella pyykkejä. Tai ainakaan odottaa ohjelman loppumista silloin, kun voisi jo olla nukkumassa.
10. Etsin muitakin rentoutumiskeinoja kuin netissä roikkumisen. Luen hyvää kaunokirjallisuutta, kuuntelen hyvää musiikkia. En tyydy hömppään, joka ei tyydytä minua. Jos on aikaa, neulon ja ompelen. Niistä saan hyvän mielen.
Joiltain osin tuo lista edellyttäisi enempiä tunteja vuorokaudessa, mutta katsotaan. Kohta 11 voisi olla: Relaan, en stressaa.
Ryhtiliikettä tarvitaan. Olen muutakin kuin äiti - ja olen parempi äiti, jos huolehdin itsestäni. Tästä lähtien:
1. Syön järkevästi. Suklaata vain suurimpaan hätään. Eikä ole pakko syödä lapsen tähteitä. Parempi olisi, etten söisi - pysyisivät päiväkodn pöpötkin loitolla.
2. Luotan siihen, että vauva jaksaa odottaa suihkussa käyntini verran. Todettu on. Ainakin, jos pääsee mukaan kylpyhuoneeseen. Nyt vielä pysyy aloillaankin sormiaan ja alastonta äitiä tuijotellen.
3. Vilkaisen peiliin ennen ulos lähtöä. Pidän meikit hoitolaukussa mukana, jos vaikka tulee lähdettyä jonnekin ihmisten ilmoille. En kuitenkaan yritä meikata vauva sylissä niin kuin eilen.
4. Käyn kerran viikossa puistojumpassa. Maksaa vain kolme euroa ja on niin lähellä, että jaksan juosta sinne kiireen yllättäessä.
5. Yritän estää kiireen yllättämisen.
6. Kokeilen, mitä vauvajumppaliikkeitä Touhon kanssa voisi tehdä jo nyt, ja mitkä vaativat kehittyneempää pään ja vartalon hallintaa. Vauvalta siis, ei äidiltä.
7. Käyn lenkillä ainakin kerran viikossa. Puoli tuntia riittää ainakin aluksi. Saisikohan jostain juoksurattaat halvalla?
8. Luen ammattikirjallisuutta ja -lehtiä. Seuraan oman alani kuulumisia. Pidän ammattitaitoani yllä siinä määrin kuin mahdollista. Joskus sinne töihinkin on palattava.
9. Pyykkään ajoissa, ettei tarvitse lasten nukkuessa enää ripustella pyykkejä. Tai ainakaan odottaa ohjelman loppumista silloin, kun voisi jo olla nukkumassa.
10. Etsin muitakin rentoutumiskeinoja kuin netissä roikkumisen. Luen hyvää kaunokirjallisuutta, kuuntelen hyvää musiikkia. En tyydy hömppään, joka ei tyydytä minua. Jos on aikaa, neulon ja ompelen. Niistä saan hyvän mielen.
Joiltain osin tuo lista edellyttäisi enempiä tunteja vuorokaudessa, mutta katsotaan. Kohta 11 voisi olla: Relaan, en stressaa.
perjantai 25. toukokuuta 2012
Keho muistaa
Merkillistä, miten asiat jäävät kehon muistiin. Viikonloppuna käytin itkuhälytintä ensimmäistä kertaa Touhon kanssa. Siitä aika ajoin kuuluva kohina (reagointi liikkeeseen) sai minut miltei pois tolaltani. Se oli sama ääni, joka esti minua nukkumasta päiväunia Tiitin vauva-aikana pahimman väsymykseni vallassa. Tällä kertaa väsymys ei ollut yhtä armoton, en ollut edes yksin vauvan kanssa, ja tiesin kaiken olevan kunnossa. Silti joka kerta, kun hälytin kohisi, tunsin epämiellyttävän stressipiikin kehossani. Sydämeni tykytti ja aistini valpastuivat. Olisin halunnut juosta vauvan luo, vaikka tiesin, että se olisi turhaa. Pidättelin itkua enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Jatkossa aion jättää vain ikkunan auki, jos Touho nukkuu parvekkeella. En halua kuulla sitä kohinaa enää koskaan.
Onneksi keho muistaa myös mukavia asioita. Kun Tiiti oli kaksivuotias, siskoni sai vauvan. Sylitellessäni tuota vastasyntynyttä tunsin maidon nousevan rintoihini. Ei kai se oikeasti voinut nousta, mutta tunne oli todella voimakas ja aito. Saman tuntemuksen koin ensimmäistä kertaa Tiitin ollessa neljän päivän ikäinen. Sain hänet silloin syliini keskoskaapista. Pieni ja hauras, letkujen ja piuhojen ympäröimä poikani painautui rintakehääni vasten, käänsi päätään ja nukahti. Minun oli hyvä olla. Aistin jokaisella solullani Tiitin läheisyyden ja rentouduin. Rintojani kuumotti ja pakotti. Maidon tulvahdus. Rakkauden läikähdys.
Onneksi keho muistaa myös mukavia asioita. Kun Tiiti oli kaksivuotias, siskoni sai vauvan. Sylitellessäni tuota vastasyntynyttä tunsin maidon nousevan rintoihini. Ei kai se oikeasti voinut nousta, mutta tunne oli todella voimakas ja aito. Saman tuntemuksen koin ensimmäistä kertaa Tiitin ollessa neljän päivän ikäinen. Sain hänet silloin syliini keskoskaapista. Pieni ja hauras, letkujen ja piuhojen ympäröimä poikani painautui rintakehääni vasten, käänsi päätään ja nukahti. Minun oli hyvä olla. Aistin jokaisella solullani Tiitin läheisyyden ja rentouduin. Rintojani kuumotti ja pakotti. Maidon tulvahdus. Rakkauden läikähdys.
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Mustia ajatuksia
Touho on pitänyt viime aikoina huolen siitä, etten saa nukuttua ainakaan kahta tuntia pidempiä jaksoja kerrallaan. Väsymys alkaa painaa jo niin mieltä kuin ryhtiäkin alaspäin. Jaksan sen ajatuksen voimalla, että tämä asiaintila ei ole ikuinen. Tiedostan myös, että pahemmastakin on selvitty.
Kun Tiiti oli pikkuvauva, oli vaihe, jolloin valvoin vielä enemmän. Olimme saaneet tietää Tiitin aivovauriosta. Valvoin nukkuvaa Tiitiäistä katsellen. Aikaisemmin olin katsellut nukkuvaa vauvaa asiaan kuuluvasti ihastellen ja herkistellen. Nyt katsoin ja ihmettelin, oliko tuo todella minun lapseni. En minä tuollaista lasta halunnut! En minä sellaista elämää halunnut. Elämää vammaisen lapsen äitinä.
Kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. "Millainen ihminen Tiitistä kasvaa? Mitä hän oppii, ja mitä jää oppimatta? Miten kaikki vaikuttaa elämäämme? Miksi minä ajattelen tällaisia, kun minun pitäisi olla onnellinen kauan kaivatusta lapsesta? Enhän missään tapauksessa olisi suostunut vaikkapa aborttiin lapsen vammaisuuden takia. Miksi nyt silti tunnen näin? Onko kyse vain liikuntavammasta? Vai ehkä myös kehitysvammasta? Eikö tuo olekin nelisormipoimu, joka Tiitillä on molemmissa käsissään - eikös Down-ihmisillä ole sellainen? Onko Tiitilläkin Downin syndrooma? Kai se olisi huomattu, vai olisiko? Entä sitten? Miksi minä olen näin huono ihminen ja huono äiti? Minunhan pitäisi rakastaa lastani ehdoitta."
En uskaltanut kertoa kenellekään noista ajatuksista, en edes miehelleni. En myöskään neuvolan terveydenhoitajalle, enkä lääkärille sen enempää neuvolassa kuin sairaalassakaan. Häpesin ajatuksiani. Tunsin itseni arvottomaksi, koska en osannut heti hyväksyä lastani sellaisena kuin hän oli. Nyt sanoisin, että olin avuton ja hädissäni. Ja väsynyt, ihan tavattoman väsynyt. En osannut rentoutua päivälläkään Tiitin nukkuessa. Jos yritin itse torkahtaa, havahduin jokaiseen pieneenkin risahdukseen varmana siitä, että vauva heräsi. Kun suljin silmäni, kuulin vauvan itkua, ja kun säpsähtäen avasin silmäni, tajusin, että itku soi vain ajatuksissani.
Kuljin jonkinlaisessa horroksessa päivästä toiseen. Pelkäsin kompastuvani portaissa vauva sylissäni, pelkäsin käveleväni epähuomiossa auton alle vaunujen kanssa. Olin jostain lukenut, että vauvalle pitäisi aina hymyillä. Havahduin eräänä päivänä vääntämästä kasvoilleni jotain hymyn tapaista väsynyttä irvistystä. Ajattelin, että kyllä vauvakin tuon feikin tunnistaa, en hymyile, jos ei kerran hymyilytä. Olisin tarvinnut apua, mutten sitä osannut pyytää. Vakuuttelin terkkarinkin uskomaan, että kaikki on kunnossa ja että jaksan kyllä. Hän sentään kysyi aina minunkin vointiani, mutten paljastanut hänelle pahaa oloani, pelkoani ja väsymystäni.
En muista, milloin ja miten ajatteluni muuttui. Varmaan se tapahtui niin vähitellen, ettei tarkkaa ajankohtaa voikaan määrittää. Olisiko Tiitin ensimmäinen hymy vaikuttanut asiaan? Muistan Tiitin usein hymyilleen yöllä irrottautuessaan rinnalta masu maitoa pullollaan. Siihen tuli itsekin vastattua hymyllä. Vaikka pieni ääni sisässäni sanoi, ettei öiseen aikaan saisi ottaa kontaktia vauvaan, hymyilin silti. Ja Tiiti hymyili takaisin. Pikku hiljaa öiset kysymykset alkoivat vähentyä ja tunteeni Tiitiä ja hänen vammaansa kohtaan muuttua. Epävarmuutta ja epätietoisuutta riitti. Kukaan ei voinut antaa ennusteita Tiitin kehityksestä vielä pitkään aikaan, mutta minulle oli silti selvää, että juuri tämän lapsen minä halusin ja juuri tätä lasta minä rakastin. Ehdoitta.
Kun Tiiti oli pikkuvauva, oli vaihe, jolloin valvoin vielä enemmän. Olimme saaneet tietää Tiitin aivovauriosta. Valvoin nukkuvaa Tiitiäistä katsellen. Aikaisemmin olin katsellut nukkuvaa vauvaa asiaan kuuluvasti ihastellen ja herkistellen. Nyt katsoin ja ihmettelin, oliko tuo todella minun lapseni. En minä tuollaista lasta halunnut! En minä sellaista elämää halunnut. Elämää vammaisen lapsen äitinä.
Kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. "Millainen ihminen Tiitistä kasvaa? Mitä hän oppii, ja mitä jää oppimatta? Miten kaikki vaikuttaa elämäämme? Miksi minä ajattelen tällaisia, kun minun pitäisi olla onnellinen kauan kaivatusta lapsesta? Enhän missään tapauksessa olisi suostunut vaikkapa aborttiin lapsen vammaisuuden takia. Miksi nyt silti tunnen näin? Onko kyse vain liikuntavammasta? Vai ehkä myös kehitysvammasta? Eikö tuo olekin nelisormipoimu, joka Tiitillä on molemmissa käsissään - eikös Down-ihmisillä ole sellainen? Onko Tiitilläkin Downin syndrooma? Kai se olisi huomattu, vai olisiko? Entä sitten? Miksi minä olen näin huono ihminen ja huono äiti? Minunhan pitäisi rakastaa lastani ehdoitta."
En uskaltanut kertoa kenellekään noista ajatuksista, en edes miehelleni. En myöskään neuvolan terveydenhoitajalle, enkä lääkärille sen enempää neuvolassa kuin sairaalassakaan. Häpesin ajatuksiani. Tunsin itseni arvottomaksi, koska en osannut heti hyväksyä lastani sellaisena kuin hän oli. Nyt sanoisin, että olin avuton ja hädissäni. Ja väsynyt, ihan tavattoman väsynyt. En osannut rentoutua päivälläkään Tiitin nukkuessa. Jos yritin itse torkahtaa, havahduin jokaiseen pieneenkin risahdukseen varmana siitä, että vauva heräsi. Kun suljin silmäni, kuulin vauvan itkua, ja kun säpsähtäen avasin silmäni, tajusin, että itku soi vain ajatuksissani.
Kuljin jonkinlaisessa horroksessa päivästä toiseen. Pelkäsin kompastuvani portaissa vauva sylissäni, pelkäsin käveleväni epähuomiossa auton alle vaunujen kanssa. Olin jostain lukenut, että vauvalle pitäisi aina hymyillä. Havahduin eräänä päivänä vääntämästä kasvoilleni jotain hymyn tapaista väsynyttä irvistystä. Ajattelin, että kyllä vauvakin tuon feikin tunnistaa, en hymyile, jos ei kerran hymyilytä. Olisin tarvinnut apua, mutten sitä osannut pyytää. Vakuuttelin terkkarinkin uskomaan, että kaikki on kunnossa ja että jaksan kyllä. Hän sentään kysyi aina minunkin vointiani, mutten paljastanut hänelle pahaa oloani, pelkoani ja väsymystäni.
En muista, milloin ja miten ajatteluni muuttui. Varmaan se tapahtui niin vähitellen, ettei tarkkaa ajankohtaa voikaan määrittää. Olisiko Tiitin ensimmäinen hymy vaikuttanut asiaan? Muistan Tiitin usein hymyilleen yöllä irrottautuessaan rinnalta masu maitoa pullollaan. Siihen tuli itsekin vastattua hymyllä. Vaikka pieni ääni sisässäni sanoi, ettei öiseen aikaan saisi ottaa kontaktia vauvaan, hymyilin silti. Ja Tiiti hymyili takaisin. Pikku hiljaa öiset kysymykset alkoivat vähentyä ja tunteeni Tiitiä ja hänen vammaansa kohtaan muuttua. Epävarmuutta ja epätietoisuutta riitti. Kukaan ei voinut antaa ennusteita Tiitin kehityksestä vielä pitkään aikaan, mutta minulle oli silti selvää, että juuri tämän lapsen minä halusin ja juuri tätä lasta minä rakastin. Ehdoitta.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Juhlintaa
Eilen oli muskarin kevätjuhla. Tiitin ryhmän esitys oli piirileikki, johon kävelytaidottoman Tiitin oli tietysti hankala osallistua. Niinpä hän oli saanut erityistehtävän: hän muodosti kahden opettajan kanssa laululeikkiä säestävän trion. Tiiti soitti marakassia, opettajat viulua ja pianoa. Hienosti meni, ja Tiiti sai nimeltä mainittuna valtaisat suosionosoitukset täpötäydeltä salilta. Minun silmäkulmani kostuivat ylpeydestä.
Mietin sitä, kuinka monta kertaa Tiiti tulee eri yhteyksissä erottumaan joukosta vammansa takia. Kuinka monta kertaa opettajat joutuvat keksimään, kuinka Tiiti voi osallistua tai miten toimintaa saa sovellettua hänen taidoilleen? Parasta olisi varmaan, jos edes välillä koko ryhmä tekisi jotain, mihin Tiitikin pystyy. Tällä kertaa Tiiti oli saamastaan huomiosta onnellinen, mutta miltähän tuntuu pidemmän päälle olla aina erilainen ja erottuva?
Tänään puolestaan juhlimme äitienpäivää tekemällä koko perheen retken Seitsemisen kansallispuistoon. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Söimme nuotiolla ja tutustuimme luonnon ihmeisiin. Näimme "halaavia" sammakoitakin. Päätimme tehdä pieniä luontoretkiä silloin tällöin. Missään muualla ei saa ajatuksiaan niin hyvin tuuletettua! Ennen lapsia harrastimme retkeilyä jonkin verran. Nyt olisi kiva elvytellä tuota harrastusta, ja tutustuttaa pojatkin asiaan. Se voisi olla meidän perheemme yhteinen harrastus.
Mietin sitä, kuinka monta kertaa Tiiti tulee eri yhteyksissä erottumaan joukosta vammansa takia. Kuinka monta kertaa opettajat joutuvat keksimään, kuinka Tiiti voi osallistua tai miten toimintaa saa sovellettua hänen taidoilleen? Parasta olisi varmaan, jos edes välillä koko ryhmä tekisi jotain, mihin Tiitikin pystyy. Tällä kertaa Tiiti oli saamastaan huomiosta onnellinen, mutta miltähän tuntuu pidemmän päälle olla aina erilainen ja erottuva?
Tänään puolestaan juhlimme äitienpäivää tekemällä koko perheen retken Seitsemisen kansallispuistoon. Sää oli aurinkoinen, mutta tuulinen. Söimme nuotiolla ja tutustuimme luonnon ihmeisiin. Näimme "halaavia" sammakoitakin. Päätimme tehdä pieniä luontoretkiä silloin tällöin. Missään muualla ei saa ajatuksiaan niin hyvin tuuletettua! Ennen lapsia harrastimme retkeilyä jonkin verran. Nyt olisi kiva elvytellä tuota harrastusta, ja tutustuttaa pojatkin asiaan. Se voisi olla meidän perheemme yhteinen harrastus.
torstai 10. toukokuuta 2012
Historiaa
Ehkä jonkinlainen perhehistoriikki olisi paikallaan.
Tapasin mieheni kaksitoista vuotta sitten, parin vuoden päästä muutimme yhteen ja avioiduimme siitä vuoden päästä. Ostimme asunnon, jota remontoimme kauan. Kun aika oli kypsä, päätimme antaa vauvalle luvan tulla. Ei hän oikein ottanut tullakseen. Jouduimme lapsettomuuden mustaan tunneliin.
Minulta löytyi endometrioosi, joka oli tukkinut munatorveni. Päädyimme siis lapsettomuushoitoihin. Ihmeeksemme jo ensimmäinen koeputkihedelmöitys tuotti tulosta. Kahdesta siirretystä alkiosta (Tiuhti ja Viuhti) yksi jatkoi kasvuaan kohdussani. Minusta oli tulossa äiti.
Raskausviikolla 28 jouduin yllättäen sairaalaan lepohoitoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Makasin viikon sairaalassa huolesta suunniltani, ja lepo jatkui sitten kotona. Vietimme juhannusta ensimmäistä kertaa kotona, kun muuallekaan emme voineet lähteä. Juhannuspäivän iltana minulta meni lapsivesi, ja neljän tunnin kuluttua siitä Tiiti syntyi. Raskausviikkoja oli tuolloin kasassa 33+1. Minusta tuli keskosäiti.
Tiiti vietti sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa. Välitöntä hengenvaaraa hänellä ei ollut missään vaiheessa. Pahimpana ongelmana oli ilmarinta, jonka hoitamisen ajan Tiiti oli hengityskoneessa. Hyperbilirubinemian takia valohoitoa oli useaan otteeseen. Aivoja ultrattiin monta kertaa, viimeisen kerran kotiutumispäivänä. Tuolloin vihdoin saatiin kunnon näkyvyys aivojen rakenteeseen, ja jotain häikkää siellä näytti olevan. Kystalöydös vahvistui kontrolliultrassa, ja lasketun ajan kieppeillä otetun MRI:n jälkeen diagnoosi oli PVL, periventrikulaarinen leukomalasia. Minusta tuli huolestunut äiti.
Fysioterapia alkoi, ja mitä pidemmälle päästiin, sitä varmempaa oli, että Tiitille jäisi elinikäinen liikuntavamma. Täyttelimme vammaistukihakemusta hämillämme, sisustimme asuntoamme erilaisilla apuvälineillä. Iloitsimme jokaisesta uudesta taidosta, jonka Tiiti oppi. Puolentoista vuoden iässä diagnoosiksi varmistui cp-vamma, spastinen diplegia. Minusta tuli vammaisen lapsen äiti.
Vähitellen aloimme taas tuntea lapsenkaipuuta. Suuntasimme siis jälleen lapsettomuuspoliklinikalle. Aikaa kului, ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain katsella positiivista raskaustestiä. Raskaus meni taas omaa rataansa. Tällä kertaa jouduin melkein kahdeksi kuukaudeksi sairaalaan, ja lepoa jatkui sen jälkeen vielä kotonakin. Touho syntyi kuitenkin lopulta täysiaikaisena. Minusta tuli kahden lapsen äiti.
Vaikka lapsettomuus on takana, tunnen varmaan ikuisesti sen kolon, jonka se kaiversi sydämeeni. Samoin on keskosuuden kohdalla. Ne kokemukset eivät häivy elämästäni, vaikka ne eivät enää läsnä olekaan.Tiitin vamma on osa Tiitiä ja meidän perhettämme. Se aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, huolta ja suruakin, mutta sen kanssa olemme oppineet elämään. Kolmatta lasta tuskin enää uskallamme yrittää. Meidän perheemme on nyt tässä.
Tapasin mieheni kaksitoista vuotta sitten, parin vuoden päästä muutimme yhteen ja avioiduimme siitä vuoden päästä. Ostimme asunnon, jota remontoimme kauan. Kun aika oli kypsä, päätimme antaa vauvalle luvan tulla. Ei hän oikein ottanut tullakseen. Jouduimme lapsettomuuden mustaan tunneliin.
Minulta löytyi endometrioosi, joka oli tukkinut munatorveni. Päädyimme siis lapsettomuushoitoihin. Ihmeeksemme jo ensimmäinen koeputkihedelmöitys tuotti tulosta. Kahdesta siirretystä alkiosta (Tiuhti ja Viuhti) yksi jatkoi kasvuaan kohdussani. Minusta oli tulossa äiti.
Raskausviikolla 28 jouduin yllättäen sairaalaan lepohoitoon ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. Makasin viikon sairaalassa huolesta suunniltani, ja lepo jatkui sitten kotona. Vietimme juhannusta ensimmäistä kertaa kotona, kun muuallekaan emme voineet lähteä. Juhannuspäivän iltana minulta meni lapsivesi, ja neljän tunnin kuluttua siitä Tiiti syntyi. Raskausviikkoja oli tuolloin kasassa 33+1. Minusta tuli keskosäiti.
Tiiti vietti sairaalassa kaksi ja puoli viikkoa. Välitöntä hengenvaaraa hänellä ei ollut missään vaiheessa. Pahimpana ongelmana oli ilmarinta, jonka hoitamisen ajan Tiiti oli hengityskoneessa. Hyperbilirubinemian takia valohoitoa oli useaan otteeseen. Aivoja ultrattiin monta kertaa, viimeisen kerran kotiutumispäivänä. Tuolloin vihdoin saatiin kunnon näkyvyys aivojen rakenteeseen, ja jotain häikkää siellä näytti olevan. Kystalöydös vahvistui kontrolliultrassa, ja lasketun ajan kieppeillä otetun MRI:n jälkeen diagnoosi oli PVL, periventrikulaarinen leukomalasia. Minusta tuli huolestunut äiti.
Fysioterapia alkoi, ja mitä pidemmälle päästiin, sitä varmempaa oli, että Tiitille jäisi elinikäinen liikuntavamma. Täyttelimme vammaistukihakemusta hämillämme, sisustimme asuntoamme erilaisilla apuvälineillä. Iloitsimme jokaisesta uudesta taidosta, jonka Tiiti oppi. Puolentoista vuoden iässä diagnoosiksi varmistui cp-vamma, spastinen diplegia. Minusta tuli vammaisen lapsen äiti.
Vähitellen aloimme taas tuntea lapsenkaipuuta. Suuntasimme siis jälleen lapsettomuuspoliklinikalle. Aikaa kului, ja parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen sain katsella positiivista raskaustestiä. Raskaus meni taas omaa rataansa. Tällä kertaa jouduin melkein kahdeksi kuukaudeksi sairaalaan, ja lepoa jatkui sen jälkeen vielä kotonakin. Touho syntyi kuitenkin lopulta täysiaikaisena. Minusta tuli kahden lapsen äiti.
Vaikka lapsettomuus on takana, tunnen varmaan ikuisesti sen kolon, jonka se kaiversi sydämeeni. Samoin on keskosuuden kohdalla. Ne kokemukset eivät häivy elämästäni, vaikka ne eivät enää läsnä olekaan.Tiitin vamma on osa Tiitiä ja meidän perhettämme. Se aiheuttaa ylimääräistä vaivaa, huolta ja suruakin, mutta sen kanssa olemme oppineet elämään. Kolmatta lasta tuskin enää uskallamme yrittää. Meidän perheemme on nyt tässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)