Harrastuksia

Huomenna yritämme palata arkirutiineihin. Tiiti menee päiväkotiin (vaikka kramppeja on vähän vieläkin, joskus on vaan pakko aloittaa) ja mies töihin (on toki ollut töissä jo kaksi viikkoa), minä jään pitämään kotia pystyssä Touhon kanssa. Kotitöiden ja vauvanhoidon lisäksi aion vähän harrastaa.

Mitä sitten harrastan? Näyttää siltä, että tulevan syksyn ja talven harrastukseni ovat muskari (maanantaisin Tiitin ja torstaisin Touhon), babybrasil (keskiviikkoisin Touhon kanssa - kyseessä siis tanssillinen liikunta vauvan kanssa) ja vauvauinti (sunnuntaisin). Syksyllä olisi myös vauvojen värikylpy tarjolla, jos vaan mahdumme mukaan ryhmään. Harrastan siis lasten kanssa harrastamista.

Entä ihan itse, mitä minä harrastan itseni kanssa? Lukemista iltaisin silmät ristissä, käsitöiden suunnittelemista ja niiden tekemisestä haaveilemista, musiikin kuuntelemista kotona - ei puhettakaan konsertteihin pääsemisestä lähiaikoina. Bloggaamista. Vaunukävelyjä. Paitsi että siinäkin on vauva mukana...

Ostin eilen kirpputorilta askelmittarin ja kaksi jumppavideota siinä toivossa, että syksy saisi minut taas kuntoilemaan. Kesäksi suunnittelemani puistojumpassa käyminen typistyi kahteen kertaan. Muulloin emme olleet kaupungissa, oli muuta ohjelmaa tai satoi niin, ettei jumppaa ollut. Sieluni silmin jo näen, kuinka ensi viikolla laitan DVD:n pyörimään ja jumppaan telkkarin edessä. Kerran tai kaksi. Sitten unohdan koko asian. Yritän silti. Edes kerran viikossa.

Harrastamisesta ylipäätään on tullut aikuisella iällä haasteellista, koska rakkaimmasta harrastuksestani tuli ammatti. Voiko harrastaa työtään? Onko se silloinkin työtä, jos on vanhempainvapaalla, vai muuttuuko se taas harrastukseksi? Tosin pelkoa siitä, että olisi aikaa tai mahdollisuuksia sen enempää tehdä kuin harrastaakaan työtä, ei juurikaan ole.

Kipu

Se ei hellitä. Tiiti saa edelleen kivuliaita kramppeja, välillä tosin myös kivuttomia. Pienikin vääränlainen liike voi aiheuttaa krampin. Tämän päivän viimeinen näytös oli, kun vedin sängyssä hyvässä asennossa makaavalta Tiitiltä sukat pois jalasta. En tajunnut huolehtia siitä, ettei jalka yhtään heilahtaisi, ja tuloksena oli minuuttikaupalla kramppaava jalka ja huutava lapsi. Aiheutin kipua lapselleni. Ottamalla sukat pois jalasta. Huono äiti.

Miten kauan kramppeja tulee? Kai ne joskus loppuvat? Miksei kipulääkitys riitä? Mitä vielä voi tehdä?

Onneksi kipu ei ole jatkuvaa, ja Tiiti on säilyttänyt positiivisen asenteensa ainakin toistaiseksi. Tänään hän jälleen kyseli, milloin voi taas kontata hurjaa vauhtia. En tiedä, lapseni, en tosiaankaan tiedä. Toivottavasti vielä löydät vauhtisi takaisin.

Viikko leikkauksesta

Leikkauksesta kulunut viikko on ollut monisyinen. Tiiti oli jo välillä paremmassa kunnossa, mutta nyt on suunta ollut valitettavasti alaspäin. Kipukohtauksia on tullut viime päivinä enenevässä määrin. Aluksi emme tajunneet, millaisesta kivusta on kyse ja mihin sattuu, mutta tänä aamuna Tiiti osasi vähän selventää. Ilmeisesti leikkauspäivänä pahoin vaivanneet krampit ovat taas palanneet. Niitä tulee herkästi erityisesti, kun Tiitiä käsitellään - nostaessa, laskiessa, pukiessa, vaippaa vaihtaessa.

Soitin sairaalaan, jossa hoitaja jätti soittopyynnön Tiitin leikanneelle kirurgille. Tämä soittikin pian takaisin. Kuulemma on ihan tavallista, että kramppeja vieläkin tulee, mutta kipua pitää nyt lääkitä entistä aktiivisemmin. Niinpä Tiiti nauttii nyt Panadolia ja Pronaxenia aamuin illoin seuraavan viikon ajan sattui tai ei. Juuri nyt luottamus tämänkään cocktailin voimaan ei ole suuri: Tiiti heräsi tovi sitten kipua itkien. Toivon, että osa itkusta johtui enemmänkin kramppiin heräämisen säikähtämisestä kuin kivusta sinänsä. Onneksi poika rauhoittui melko nopeasti.

Olisi tärkeää saada Tiiti nyt uskaltautumaan kunnolla liikkumaankin. Tänään aamuiset krampit aiheuttivat sen, etten saanut poikaa houkuteltua lattialle leikkimään ennen kuin vasta iltapäivällä. Silloinkin hän vältteli konttaamista ja veti itseään istuvassa asennossa käsivoimin pitkin lattiaa. Vähitellen löytyi konttausasento, mutta jalat tulivat yhtenä pakettina käsien perässä. Illalla onnistui jo vuorotahtinen konttaaminenkin - hitaasti ja varovaisesti, mutta kumminkin.

Päiväkotiin emme halua Tiitiä viedä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että kivut pysyvät kurissa. Äitini on täällä vielä perjantaihin asti auttelemassa. Apua on todellakin tarvittu. Kuluneen viikon aikana Touho on kehittynyt aktiiviseksi kierijäksi, tänään huomasin hänen jopa vetävän käsillään itseään eteenpäin lattialla. Touho on myös alkanut syödä isoja annoksia soseita ja kiljua korviaraastavalla äänellä, jos on nälkäinen, väsynyt tai kyllästynyt - tai jos lelu karkaa käsistä. Tähän kun yhdistää sen, että Tiitiä pitää nostella ja siirrellä äärimmäisen varovasti kramppien välttämiseksi ja että hän vaatii tavallista enemmän apua, olisin yksin lasten kanssa aika mahdottomassa tilanteessa miehen ollessa töissä.

Nyt en toivo mitään muuta maailmassa niin paljon kuin sitä, että ikävät ja kivuliaat krampit loppuisivat. Sitten Tiiti pääsisi peloitta keskittymään rakenteluleikkeihinsä ja metroiluun. Kyllä, Tampereella on edelleen metro. Välillä se on pyörätuolin muodossa, välillä bussin, joskus jopa jugurttipurkin. Äänestä ei voi koskaan erehtyä. <3

Nukkumiskuvioita

Useankin lapsiperheen nukkumisjärjestelyt tähtäävät siihen, että kaikki nukkuvat mahdollisimman hyvin. Meillä on viime aikoihin asti toiminut järjestely, jossa minä nukun Touhon kanssa "vanhempien makuuhuoneessa" parisängyssä, ja mies nukkuu Tiitin kanssa "Tiitin huoneessa", jossa Tiitillä on oma sänky, miehellä patja lattialla. Toista sänkyä sinne ei mahdu.

Mitä me tällä asemoinnilla voitamme? Helpot yöimetykset minulle, Tiitille ja miehelle nukkumarauhan Touhon heräillessä, miehelle mahdollisuuden levätä tai vaikka jo nukahtaa Tiitiä nukuttaessaan (mikä saattaa kestää puolisentoista tuntia), Tiitille turvaa, jos hän herää yöllä ja meille vanhemmille selkeän vastuunjaon öisen lastenhoidon suhteen.

Nyt on yksi ongelma astunut mukaan nukkumiskuvioihin: Touho liikkuu jo sen verran paljon, että pinnasänky olisi turvallisempi nukkumapaikka hänelle. Makuuhuoneemme on niin pieni ja niin täynnä kaappeja, että parisänkyä ei saa pitkältä sivultaan kiinni seinään. Lämpöpatterikin on esteenä. Nyt sängyn ja seinän väliin on tungettu iso matkalaukku ja kaikki liikenevät tyynyt putoamista estämään. Toisaalta huoneeseen ei myöskään mahdu parisängyn lisäksi pinnasänkyä. Ainakaan, jos meinaamme saada kaappien ovet auki.

Pitäisi siis ostaa kapeampi sänky. 120 cm leveä sänky ja pinnasänky mahtuisivat huoneeseen, ja sängyn saisi pitkältä sivultaan seinään kiinni. Näin mahdollistuisi tarvittaessa vierekkäin Touhon kanssa nukkuminenkin. Kellään ei vaan nyt ole energiaa mihinkään sängyn ostamiseen. Rahaakaan ei liikaa ole, eikä houkuta ajatus parisängyn ja sen patjojen varastoimisesta ennestäänkin ahtaaseen kellarikomeroomme.

"Tiitin huone" puolestaan on nykyisellään yhdistetty eteisen jatke ja makuuhuone. Sinne on ollut pakko sijoittaa Tiitin pukemispenkki ja ulkovaatteet, muunneltavien tuplarattaiden kulloinkin käyttämättömänä olevat osat ja pyörätuoli. Lisäksi siellä on kirjahylly täynnä kirjoja, Tiitin sänky ja miehen patja,joka on kaappien edessä niin, että kaapinovet aukeavat patjan päälle. Sekava romuhuone siis, jossa ei kenenkään ole kiva nukkua. Jotain pitäisi tehdä siis tällekin huoneelle.

Yksi mahdollisuus olisi asentaa paljeovi "leikkitilan" (joka on myös tavallaan työtilani, heh!) ja olohuoneen väliin ja tehdä nykyisestä leikkitilasta uusi huone Tiitille. Piano ja työpöytäni saisivat siirtyä nykyiseen "Tiitin huoneeseen". Tämä olisi ihan mahdollinen ratkaisu, jos vuokranantaja vaan hyväksyisi paljeoven asentamisen. Arvatkaa, onko kellään energiaa tämän järjestelyn toteuttamiseen? Vaatisi remonttireiskaa ja pianonkantoapua ja kamalasti järjestelypuuhaa, ja rahaakin kuluisi.

Nukkumisjärjestelymme ratkeaisivat kerralla, jos löytäisimme perheellemme tarkoituksenmukaisen asunnon. Sen ostaminenhan ei tunnetusti maksa paljon, eikä muuttamisessakaan paljon vaivaa ole...

Uni

Viime yönä näin unta, jossa kerroin jollekulle Tiitin keskola-ajasta. Meille ei unen kertomuksessa ollut tilaa Tampereella, joten olimme Turussa. Sielläkin oli niin täyttä, että jouduin joka ilta hautaamaan Tiitin maahan sairaalasta lähtiessäni. Kuulijani kauhisteli kertomaani, mutta minä olin ihan tyyni ja rauhallinen, vaikka samalla näin itseni hautaamassa elotonta vauvaani illan pimeydessä kaivamaani kuoppaan.

Kylläpä alitajuntani sai soman paketin sairaalakokemuksistani aikaiseksi! Vaikkei Tiiti ihan konkreettisessa hengenvaarassa keskolassa ollutkaan, niin kyllähän se aina pieneltä kuolemalta tuntui, kun joutui illalla sairaalasta lähtemään. Eikä sekään mitään herkkua ollut, kun makasin viime talvena Turussa melkein kuukauden Touhoa mahassa pidätellessäni.

Entä miksi tämä uni juuri nyt? Tietysti siksi, että Tiiti oli taas sairaalassa, ja olen luonnollisesti huolissani hänen toipumisestaan. Tiiti muistutteli eilen, ettei ole päässyt pyöräilemään moneen päivään. En usko pyöräilyn olevan nyt paras laji ennen kuin nivusissa olevat haavat ovat ehdottomasti kunnossa. Konttaaminenkin on nyt todella vaikeaa - eilen Tiiti konttasi muutamaan otteeseen muutaman metrin hitaasti ja vaivalloisesti - joten epäilen myös siitä näkökulmasta pyöräilyn onnistumista.

Mitenkähän kauan kestää, että vauhdikas poikani pääsee taas toteuttamaan itseään liikkuen muutenkin kuin pyörätuolilla kelaten? Se ei selvästikään nyt tyydytä hänen liikkumisen tarpeitaan, kun on tottunut muuhun.

Toipilas

Leikkauspäivän kramppailut, kivut ja oksentelu aiheuttivat sen, että Tiiti vietti sairaalassa toisenkin vuorokauden. Se sujui oikeastaan aika mukavasti. Kramppeja ei enää eilisaamun jälkeen ollut, kipujakin vain jos jalat joutuivat syystä tai toisesta huonoon asentoon. Ruoka maistui syömättömyyden jälkeen hyvin, vaikka annoskoot jäivätkin pieniksi. Minullekin tuotiin eilen ilmainen lounas, kun osastolle oli tullut yksi ylimääräinen ateria. Sairaalaruokaan viime talvena tottuneena söin sen hyvällä ruokahalulla.

Heti luvan saatuaan Tiiti halusi lähteä pyörätuolilla liikkeelle. Ensin riitti osaston käytävä, mutta sitten reviiriä piti jo laajentaa. Ihan kaikki Taysissa kulkeneet eivät tainneet tietää talon sisäisestä metrolinjasta. Ala-aulassa oli asemia Herttoniemestä ja Ruoholahdesta Alexanderplatziin ja Zoologischer Garteniin. Metron hissillä päästiin takaisin osastolle, jossa leikkihuone oli kovassa käytössä.

Sairaalan pihalla oleva suihkulähde ihastutti

Tänään saimme sitten Tiitin kotiin. Matkan teimme Tampereen metrolla, koska "kyllähän bussikin voi olla metro". Kotona Tiiti uskaltautui lattialle varovasti istumaan ja uudelleenjärjesteli legorakennelmaansa. Konttaaminen jäi kahteen työlääseen askeleeseen. Illalla poika konttasi muutaman metrin ulkona ollessamme ja kaipaili pyörän selkään. Katsotaan nyt ensin tuota liikkumista vähän muuten, onhan juuri nivusia operoitu. Pyörätuoli on toistaiseksi paras tapa liikkua paria metriä pidempiä matkoja.

Illalla vaipanvaihdon yhteydessä taas tuli kipua, kun jalka heilahti ilmeisesti liian suoraksi. Tiiti ei myöskään olisi millään halunnut olla ilman vaippaa, mikä olisi hyväksi nivusissa olevien haavojen paranemiselle. Ilmeisesti haavojen olemassaolo ylipäätään on nyt vaikea pala. Juttelimme asiasta, ja Tiiti kyseli, miksei niitä haavoja voitu jättää sairaalaan ja milloin ne otetaan pois. Näytin yhtä omista laparoskopian jättämistä arvista mahassani, ja kerroin, että Tiitinkin haavat muuttuvat sen kaltaisiksi. Sitten Tiiti jo halusikin samanlaisen.

Saimme sairaalasta kirjasen, johon voi täytellä asioita sairaalareissusta. Käymme sitä varmaan läpi vähitellen. Nyt se ei vielä Tiitiä kiinnostanut. Oli hyvä juttu, että Tiiti vietti sairaalassa mukavammankin päivän. Olisi ollut ikävää, jos ainoaksi muistoksi olisivat jääneet kivut, krampit ja oksentelu. Nyt voi muistella myös sairaalaklovneja, metroajeluja, leikkihuoneessa askartelua ja muuta mukavaa.

Tapasin vihdoin leikkauksen tehneen kirurginkin. Jänteet on katkaistu suunnitelmien mukaisesti, ja ne kasvavat takaisin toivottavasti pidempinä. Botoxia oli laitettu oikean jalan pohkeeseen. Vasempaan laitetaan sitten erikseen, jos tuntuu tarvetta olevan ja jos siitä on ylipäätään hyötyä oikealle jalalle. Liikkua voi voinnin mukaan. Jumppa aloitetaan, kun haavat ovat kunnossa eli noin viikon päästä. Puolen vuoden päästä on kontrolli lastenneurologian polilla. Sitä ennen otetaan taas lonkkaröntgenit, jotta nähdään leikkauksen vaikutus.

Eilen ja tänään vietin aika paljon aikaa Tiitin kanssa kahdestaan sairaalassa. Mieheni oli töissä, ja Touho vanhempieni hoidossa kotona. Yhden syötön Touho selvisi bataatilla ja korvikemaidolla, muut hoitelin sairaalassa, jonne vanhempani toivat Touhon välillä - ja toki itsekin viipyivät siellä. Tuntui kivalta saada olla taas vaihteeksi Tiitin kanssa kahdestaan, vaikka edes sairaalassa. Luulenpa, ettei tehnyt Tiitillekään pahaa saada jakamaton huomioni osakseen. Touho ja isovanhemmat puolestaan saivat tutustua toisiinsa entistä paremmin. Kaikki voittivat.

Nyt keskitymme hoitamaan Tiitiäisen kuntoon. Äitini jää vielä tänne siltä varalta, ettei Tiiti ole viikonlopun jälkeen päiväkotikunnossa. Lääkäri uumoili, että voisi jo olla, mutta en minä kyllä halua poikaa päikkyyn lähettää ennen kuin kivut ovat poissa. Katsotaan nyt päivä kerrallaan. Kyllä sinne päiväkotiin ehtii myöhemminkin.

Leikkauspäivä

Tänään se suuri päivä sitten oli. Menimme aamulla iloisen pojan kanssa sairaalaan. Jonkin aikaa leikkihuoneessa leikittyämme Tiiti sai esilääkityksen ja pääsi sänkyajelulle ja jopa kiinnostavaan potilashissiin. Leikkaussalissa hänet nukutettiin syliini. Veltto poika siirrettiin leikkauspöydälle, ja lähdimme mieheni kanssa kotiin.

Kotona odotti nälkäinen Touho ukin ja mummon kanssa. Imetyksen, lounaan ja toisen imetyksen jälkeen suuntasimme Pyynikin näkötornille munkkikahville jotain odotteluajalla tehdäksemme. Kymmenet ampiaiset terrorisoivat kahvilaa niin sisällä kuin terassillakin, joten kovin leppoisa kahvihetki ei ollut.

Takaisin osastolle menimme juuri, kun Tiiti oli tuotu sinne heräämöstä kipeänä ja itkuisena. Jalat kramppailivat, ja poika oli poissa tolaltaan. Lisää kipulääkettä ei voinut jostain syystä heti antaa, joten oli tyydyttävä äidin halaukseen. Kipu oli selvästi todella voimakasta. Iltavuoron hoitaja ottikin onneksi heti tultuaan yhteyttä anestesialääkäriin, ja sai luvan lääkitä kipua tehokkaammin. Lääke, kylmägeelipussit ja sopivaksi löytynyt asento yhdessä pitivätkin pahimman kivun lopulta kurissa.

Luimme kirjoja ja ihastelimme uutta autolelua. Tiitillä oli kova jano, ja hän joi ensin vettä ja sitten mehua. Kun niistä ei tullut paha olo, uskalsimme antaa päivällisellä ruokaakin. Virhe. Puolikkaan leivän syötyään Tiiti oksensi, ja kaikki lakanat ja vaatteet menivät vaihtoon. Poikaa piti tietysti nostella ja käännellä, ja se sai kivut taas yltymään. Vielä toisenkin kerran jouduimme saman urakan tekemään. Loppupäivä menikin ruuatta. Koko päivä siis. Tiiti olisi ollut valmis syömään jopa puuroa, jos vaan olisi annettu. Voi pientä.

Vielä ennen lähtöäni tuli vaippaan pissa, joka lirahti sängylle - taas lakanat vaihtoon. Yhdessä löysimme hyvän asennon, ja tuutulaulu laulettuani jätin Tiitin isänsä kanssa sairaalaan. Tunni sisään Tiiti oli onneksi nukahtanut. Toivottavasti nukkuukin hyvin. Itse tulin kotiin Touhon ja vanhempieni kanssa. Touho oli roikkunut mukana sairaalassa iltapäivästä asti. Hankalaa oli saada vauvaa viihtymään ja jopa syömään siellä.

Toivoimme tapaavamme lääkärin aamulla ennen leikkausta. Emme nähneet hänestä vilaustakaan. Leikkauksen jälkeen lääkäri onnistui käymään huoneessa juuri silloin, kun itse olin puhelimessa osaston ulkopuolella. Arvatkaa, harmittiko! Mieheni mukaan lääkäri oli kertonut leikkauksen menneen hyvin. Molemmista jaloista oli katkaistu niitä jänteitä. Ne kuulemma kasvavat takaisin. En todellakaan ymmärrä edelleenkään, miten, mutta kai lääkärin sanaan on luotettava. Ehkä ne jänteet takaisin kasvettuaan ovat pidemmät tai jotain. Muutenhan tässä ei olisi järkeä. Botoxia oli pistetty oikeaan jalkaan - ilmeisesti juuri niihin lihaksiin, joiden jänteitä katkaistiin. Ainakaan mies ei puhunut muusta.

Tuo kramppailu yllätti meidät täysin. Muistin kuitenkin lukeneeni jostain (netistä, mistäs muualta), että niitä voi hyvinkin tulla jänneoperaation jälkeen. En vaan osannut aavistaa, että krampit olisivat niin kivuliaita. Toisaalta tietysti ne ovat  - onhan samoja lihaksia juuri sorkittu oikein kunnolla.

Olen hirveän harmissani siitä, että pieni Tiiti joutui kokemaan niin paljon kipua. Varsinkin aluksi kipulääkitys tuntui täysin riittämättömältä. Siihen kun lisää vielä koko tilanteen aiheuttaman pelon ja hämmennyksen, niin ihan liikaa oli Tiitillä kestettävänään. Onneksi välillä oli hyviäkin hetkiä, ja onneksi Tiiti sai lopulta unen päästä kiinni. Muuten en saisi itse nukuttua.

Huomenna pitäisi pojan jo päästä kotiin. Aika hurjalta tuntuu tämän päivän jälkeen, mutta huomenna on toki varmaan jo ihan toinen tilanne. Haavat näyttivät pikaisesti katsottuna paljon isommilta kuin mitä osasin odottaa. Toivottavasti ne paranevat hyvin. Hankalassa paikassa ne ovat; nivusissa juuri vaipan rajalla. Lääkärin mukaan ne ovat jo viikon kuluttua siinä kunnossa, että voi aloittaa jumppaamisen. Tuntuu absurdilta, mutta ehkä näin tosiaan voi olla.

Nyt antaisin kaikkeni, että yö menisi hyvin, ja Tiiti voisi huomenna olla jo iloisemmalla mielellä ja kivuttomampi. Luulenpa, että tätä sairaalareissua meillä käsitellään vielä pitkään. Toivottavasti ei jää kamalaa sairaalapelkoa ja traumaa kuitenkaan.