Sain eilen illalla siivouspuuskan. Ihan pienen vain. Sen kokoisen, että teki mieli imuroida eteinen, kun vaunut sattuivat olemaan poissa tieltä. Otin siis imurin esiin ja aloin huristella. Takaani kuului koko ajan Tiitin pälpätys, mutta selvää en puheesta imurin hurinalta saanut. Kun sain hommani valmiiksi, käännyin laittamaan imuria pois päältä - ja näin imurin takana iloisen Tiitin, joka oli kietonut imurin johdon kolme kertaa kaulansa ympäri.
Onneksi en intoutunut imuroinnista enempää! En tiedä, kuinka olisi käynyt, jos olisin jatkanut eteisen viereiseen huoneeseen ja vetänyt imuria sinne perässäni. Johto olisi kiristynyt ja... Hui! Tästedes meillä imuroidaan niin, että jälkikasvu on jonkun valvovien silmien alla koko ajan. Kaikkeen sitä pitäisikin osata varautua!
torstai 6. syyskuuta 2012
tiistai 4. syyskuuta 2012
Blogiäidit ruokkii ja haastaa
Project mama haastoi bloggaavat lukijansa osallistumaan Blogiäidit ruokkii -haasteeseen. Tartuin haasteeseen ja jatkan samalla mitalla (tosin kohdallani paljon pienemmässä mittakaavassa): Haastan kaikki blogiani lukevat blogiäidit ja -isät mukaan. Miksei samantien ihan kenet tahansa vanhemmuudesta riippumatta. Jo pienellä summalla voit edistää keräystavoitteen (500 €) toteutumista. Virtuaalisessa keräyslippaassa on tätä kirjoittaessani jo 202 €.
Tämä haaste sai minut taas miettimään hyväntekeväisyyskäytäntöjäni. Vuosikausia lahjoitin sinne sun tänne (toki tarkkaan valikoiduille järjestöille) kuukausilahjoituksia yhteensä aika ison summan edestä. Viime keväänä pistin kaikki säännölliset lahjoitukseni jäihin perheemme suuren taloudellisen menetyksen vuoksi. Nyt, kun on osoittautunut, ettemme joudukaan elämään ihan kädestä suuhun, voisin taas hellittää kukkaronnyörejä säännöllisemminkin. Punainen risti ja Unicef ovat hyviä avustuskohteita, Lastenklinikoiden kummit on myös lähellä sydäntä, ympäristöjärjestöjä riittää - pitäisiköhän tällä kertaa keskittyä yhteen tai kahteen kohteeseen? Olemme suosineet myös eri järjestöjen eettisiä lahjoja tapauksissa, joissa lahjaa miettiessään törmää siihen, että saajalla on jo kaikkea. Eli aika usein.
Tämä haaste sai minut taas miettimään hyväntekeväisyyskäytäntöjäni. Vuosikausia lahjoitin sinne sun tänne (toki tarkkaan valikoiduille järjestöille) kuukausilahjoituksia yhteensä aika ison summan edestä. Viime keväänä pistin kaikki säännölliset lahjoitukseni jäihin perheemme suuren taloudellisen menetyksen vuoksi. Nyt, kun on osoittautunut, ettemme joudukaan elämään ihan kädestä suuhun, voisin taas hellittää kukkaronnyörejä säännöllisemminkin. Punainen risti ja Unicef ovat hyviä avustuskohteita, Lastenklinikoiden kummit on myös lähellä sydäntä, ympäristöjärjestöjä riittää - pitäisiköhän tällä kertaa keskittyä yhteen tai kahteen kohteeseen? Olemme suosineet myös eri järjestöjen eettisiä lahjoja tapauksissa, joissa lahjaa miettiessään törmää siihen, että saajalla on jo kaikkea. Eli aika usein.
maanantai 3. syyskuuta 2012
Itseluottamusta kasvattamassa
Päiväohjelmaani kuului tänään Tiitin käyttäminen muskarissa. Helppo nakki, Touho mukaan vaan ja menoksi. Suunnittelin huolella, moneltako kotoa pitää lähteä, että ehdin hakea Tiitin päiväkodista viiden kilometrin päästä ja ajaa keskustan halki muskarille. Ajoreitinkin mietin tarkkaan, ja repun pakkasin ajoissa. Mallikasta kerrassaan.
Suunnitelmani ei kuitenkaan ollut vedenpitävä (ja tänään oli sateinen päivä). Tajusin viime hetkessä, ettei auto ole pihassa vaan miehen työpaikalla, jonne on kahden kilometrin matka. Miten ihmeessä onnistuin unohtamaan moisen itsestäänselvyyden? Salamannopeasti puin vauvan, nappasin takin mukaani ja suuntasin kiireiset askeleeni kohti autoa. Vaikken ihan kärrykävelyn maailmanmestari olekaan, niin aika nopeasti pääsimme perille, emmekä olleet kamalan pahasti myöhässä hahmottelemastani aikataulusta.
Ajoin ensimmäistä kertaa yksin (ilman mieheni läsnäoloa) arki-iltapäivän liikenteessä. Ongelmia ei ollut, mutta kaikki aistit kyllä tarvittiin käyttöön. Päiväkodissa Tiiti oli innokkaana askartelemassa, eikä olisi malttanut lähteä ollenkaan. Autoon päästyään hän kyseli, voinko tulla takapenkille, jos Touholla on joku hätä. Sanoin, etten voi, eikä Touholle hätää tule. Samalla hiljaa mielessäni toivoin, ettei tosiaankaan tulisi - se kun tietäisi hermoja raastavaa huutokonserttia Tiitin säikkyessä Touhon itkua.
Perillä olimme hyvissä ajoin. Tiiti vastusteli yksin muskariin jäämistä, ja jouduinkin jättämään hänet sinne suu mutrussa. Itse hengailin kahviossa Touhoa tuttaville esitellen ja kuulumisia vaihtaen. Muskaritunnin päätteeksi luokasta pelmahti iloinen pikkuihmisten parvi. Tiiti oli pärjännyt hienosti ja on kuulemma pyörätuolin myötä saanut paljon itseluottamusta muskariryhmässä toimimiseen. Näinhän sen pitää ollakin.
Kotimatka sujui ruuhkassa madellen (onnistuin sammuttamaan autonkin pari kertaa jatkuvien pysähtymisten ja starttausten myötä) ja Tiitin kanssa länsimetrosta ja liikennemerkeistä keskustellen. "Missä sitä Helsingin metrotunnelia rakennetaan? Mennäänkö me sinne Espooseen sit metrolla? Voitais mennä Hakaniemestä. Tai Kulosaaresta. Mikä tuo merkki on, jossa on ympyrä ja viiva ja viiva ja viiva ja viiva (Tiiti hahmottaa rastin neljänä erillisenä viivana)? Miksei siihen saa pysähtyä?"
Kotiin pääsimme hengissä ja ehjinä, autoa myöten. Vaikkei meille varsinaista ajallista säästöä auton käyttämisestä näillä reissuilla olekaan, aion jatkaa harjoituksia. Minun on opittava luottamaan itseeni auton ratissa. On saatava uutta itsevarmuutta kuin Tiiti pyörätuolinsa kanssa. Otan pojastani mallia.
Suunnitelmani ei kuitenkaan ollut vedenpitävä (ja tänään oli sateinen päivä). Tajusin viime hetkessä, ettei auto ole pihassa vaan miehen työpaikalla, jonne on kahden kilometrin matka. Miten ihmeessä onnistuin unohtamaan moisen itsestäänselvyyden? Salamannopeasti puin vauvan, nappasin takin mukaani ja suuntasin kiireiset askeleeni kohti autoa. Vaikken ihan kärrykävelyn maailmanmestari olekaan, niin aika nopeasti pääsimme perille, emmekä olleet kamalan pahasti myöhässä hahmottelemastani aikataulusta.
Ajoin ensimmäistä kertaa yksin (ilman mieheni läsnäoloa) arki-iltapäivän liikenteessä. Ongelmia ei ollut, mutta kaikki aistit kyllä tarvittiin käyttöön. Päiväkodissa Tiiti oli innokkaana askartelemassa, eikä olisi malttanut lähteä ollenkaan. Autoon päästyään hän kyseli, voinko tulla takapenkille, jos Touholla on joku hätä. Sanoin, etten voi, eikä Touholle hätää tule. Samalla hiljaa mielessäni toivoin, ettei tosiaankaan tulisi - se kun tietäisi hermoja raastavaa huutokonserttia Tiitin säikkyessä Touhon itkua.
Perillä olimme hyvissä ajoin. Tiiti vastusteli yksin muskariin jäämistä, ja jouduinkin jättämään hänet sinne suu mutrussa. Itse hengailin kahviossa Touhoa tuttaville esitellen ja kuulumisia vaihtaen. Muskaritunnin päätteeksi luokasta pelmahti iloinen pikkuihmisten parvi. Tiiti oli pärjännyt hienosti ja on kuulemma pyörätuolin myötä saanut paljon itseluottamusta muskariryhmässä toimimiseen. Näinhän sen pitää ollakin.
Kotimatka sujui ruuhkassa madellen (onnistuin sammuttamaan autonkin pari kertaa jatkuvien pysähtymisten ja starttausten myötä) ja Tiitin kanssa länsimetrosta ja liikennemerkeistä keskustellen. "Missä sitä Helsingin metrotunnelia rakennetaan? Mennäänkö me sinne Espooseen sit metrolla? Voitais mennä Hakaniemestä. Tai Kulosaaresta. Mikä tuo merkki on, jossa on ympyrä ja viiva ja viiva ja viiva ja viiva (Tiiti hahmottaa rastin neljänä erillisenä viivana)? Miksei siihen saa pysähtyä?"
Kotiin pääsimme hengissä ja ehjinä, autoa myöten. Vaikkei meille varsinaista ajallista säästöä auton käyttämisestä näillä reissuilla olekaan, aion jatkaa harjoituksia. Minun on opittava luottamaan itseeni auton ratissa. On saatava uutta itsevarmuutta kuin Tiiti pyörätuolinsa kanssa. Otan pojastani mallia.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Täydellisyyden tavoittelua
Alkuhuomautuksena mainittakoon, että sain jo kerran saamani tunnustuksen myös Pyörii, pyörii!:ltä ja Poikkeamalta. Kiitos heille! Mukavaa, että blogistani tykätään. En nyt kuitenkaan riehaannu niin, että jakaisin tunnustusta eteenpäin enää toista tai kolmatta kertaa.
***
Piirtelin tänään Tiitin kanssa. Alku oli innostunutta ja keskittynyttä. Sitten yhtäkkiä kaikki meni pieleen. Väärää väriä meni väärään paikkaan, väritetyllä alueella näkyi valkoista ja kaikki olisi pitänyt pyyhkiä pois. Monta aukeamaa lehtiöstä itkuisesti tuhrattuamme alkoi pieni piirtäjä vähän taas innostua. Yhdessä kynää pidellen piirsimme metroraiteet, metron ja metrotunnelin. Sitä kelpasi isillekin esitellä.
Tiitillä on visio, hyvin tarkka visio. Hän tietää, miltä haluaisi kuvan näyttävän. Kädet vaan eivät tottele, viiva ei tyydytä ja värittäminen on vaikeaa. Turhautuminen purkautuu kiukkuna, itkuna ja omaan maailmaan sormi suussa uppoamisena. Ristiriita vision ja taidon välillä on suuri. Lopputulos ei ole täydellinen. Maailma voi romahtaa siihen.
Tunnistan tuossa itseni. Murrosikäisenä ompelin paljon vaatteita. Tein tarkkaa ja huolellista jälkeä, halusin joka tikin olevan täydellinen. Kaikesta tarkkuudesta huolimatta joskus mokasin pahasti. Ainoa ratkaisu oli purkaminen - mikä tarkoitti sitä, että minä itkin ja isäni käytteli ratkojaa. Sitten pyyhin kyyneleeni ja ompelin uudestaan. Täydellisesti.
Miksi kaikista luonteenpiirteistäni juuri tämän on pitänyt periytyä Tiitille? Käsien vapina asettaaa rajansa tekemisen tekniikalle. Laitan toivoni nyt siihen, että visio ja taidot lähentyvät toisiaan vuosien varrella. Ehkä löytyy oma tyyli, jossa epätarkkuus on valttia. Ehkä löytyy ainakin malttia harjoitella lannistumatta.
***
Loppuhuomautus: Flunssa on hellittänyt otettaan Tiitistä, mutta iskenyt kyntensä Touho-parkaan. En ole juuri nukkunut. Olen hoivannut. Tuudittanut, niistänyt ja lääkinnyt. En osaa laittaa suppoa. Siksi meillä käytetään suun kautta otettavaa mikstuuraa. Mies ei edes tiedä, mikä on suppo.
Ja toinen: Tiiti konttailee jo hienosti, kun uskaltaa. Ihanaa vauhdin hurmaa! Tänään katsoimme, kuinka Leo-Pekka Tähti tykitti taas uuden ME:n. Tiiti arveli joskus itsekin kelaavansa yhtä hurjaa vauhtia. Siinä onkin hyvä esikuva!
***
Piirtelin tänään Tiitin kanssa. Alku oli innostunutta ja keskittynyttä. Sitten yhtäkkiä kaikki meni pieleen. Väärää väriä meni väärään paikkaan, väritetyllä alueella näkyi valkoista ja kaikki olisi pitänyt pyyhkiä pois. Monta aukeamaa lehtiöstä itkuisesti tuhrattuamme alkoi pieni piirtäjä vähän taas innostua. Yhdessä kynää pidellen piirsimme metroraiteet, metron ja metrotunnelin. Sitä kelpasi isillekin esitellä.
Tiitillä on visio, hyvin tarkka visio. Hän tietää, miltä haluaisi kuvan näyttävän. Kädet vaan eivät tottele, viiva ei tyydytä ja värittäminen on vaikeaa. Turhautuminen purkautuu kiukkuna, itkuna ja omaan maailmaan sormi suussa uppoamisena. Ristiriita vision ja taidon välillä on suuri. Lopputulos ei ole täydellinen. Maailma voi romahtaa siihen.
Tunnistan tuossa itseni. Murrosikäisenä ompelin paljon vaatteita. Tein tarkkaa ja huolellista jälkeä, halusin joka tikin olevan täydellinen. Kaikesta tarkkuudesta huolimatta joskus mokasin pahasti. Ainoa ratkaisu oli purkaminen - mikä tarkoitti sitä, että minä itkin ja isäni käytteli ratkojaa. Sitten pyyhin kyyneleeni ja ompelin uudestaan. Täydellisesti.
Miksi kaikista luonteenpiirteistäni juuri tämän on pitänyt periytyä Tiitille? Käsien vapina asettaaa rajansa tekemisen tekniikalle. Laitan toivoni nyt siihen, että visio ja taidot lähentyvät toisiaan vuosien varrella. Ehkä löytyy oma tyyli, jossa epätarkkuus on valttia. Ehkä löytyy ainakin malttia harjoitella lannistumatta.
***
Loppuhuomautus: Flunssa on hellittänyt otettaan Tiitistä, mutta iskenyt kyntensä Touho-parkaan. En ole juuri nukkunut. Olen hoivannut. Tuudittanut, niistänyt ja lääkinnyt. En osaa laittaa suppoa. Siksi meillä käytetään suun kautta otettavaa mikstuuraa. Mies ei edes tiedä, mikä on suppo.
Ja toinen: Tiiti konttailee jo hienosti, kun uskaltaa. Ihanaa vauhdin hurmaa! Tänään katsoimme, kuinka Leo-Pekka Tähti tykitti taas uuden ME:n. Tiiti arveli joskus itsekin kelaavansa yhtä hurjaa vauhtia. Siinä onkin hyvä esikuva!
torstai 30. elokuuta 2012
Sairastuvalta, päivää!
Täällä sitä taas kökötetään kotona molempien poikien kanssa. Kolme päivää päiväkodissa riitti saamaan Tiitin flunssaiseksi. Näin nämä syksyt meillä aina käynnistyvät. Touhonkin nenä tuhisee uhkaavasti. Valmistaudun siis useamman päivän pestiin sairaanhoitajana, jonka jälkeen voinkin sitten kaatua itse petiin. Ei kun juu, eihän äiti voi sairastaa! Pitää siis yrittää pysytellä kaukana pöpöistä. Ei kun ne pöpöthän on pojissa, en minä niistä voi kaukana pysytellä. Hmm. Käsidesi, pelasta minut!
Onneksi olen huomaamattani varautunut tähän tilanteeseen. Ruokaa on valmiina (jos Tiiti nyt ylipäätään suostuu syömään), nenäliinoja löytyy, DVD:itä ja tallennettuja Pikku Kakkosia riittää, särkylääkettäkin on vielä pullossa jäljellä, jos kova kuume iskee. Ainoa, mitä kaipaan, on joku kolo omille päiväunille - pojat kun nukkuvat eri aikoihin joka tapauksessa. Yöt ovat menneet taas Touhon kanssa hulinoidessa, ja kahdenkin tunnin yhtenäinen unijakso on kaukainen haave. Saisiko päiväuniaikaa jostain nettikaupasta? Tai kyllä ne yöunetkin vaihtoehtoisesti kelpaisivat...
Onneksi olen huomaamattani varautunut tähän tilanteeseen. Ruokaa on valmiina (jos Tiiti nyt ylipäätään suostuu syömään), nenäliinoja löytyy, DVD:itä ja tallennettuja Pikku Kakkosia riittää, särkylääkettäkin on vielä pullossa jäljellä, jos kova kuume iskee. Ainoa, mitä kaipaan, on joku kolo omille päiväunille - pojat kun nukkuvat eri aikoihin joka tapauksessa. Yöt ovat menneet taas Touhon kanssa hulinoidessa, ja kahdenkin tunnin yhtenäinen unijakso on kaukainen haave. Saisiko päiväuniaikaa jostain nettikaupasta? Tai kyllä ne yöunetkin vaihtoehtoisesti kelpaisivat...
Kuvituksena Tiitin omakuva kesäkuulta. Vähän on poloisen näköinen poika tuossakin.
tiistai 28. elokuuta 2012
Tunnustus
Sain ensimmäisen tunnustukseni! Olen iloinen ja otettu. Sen antoi minulle Äiti blogissaan Kirjojen salainen puutarha. Kiitos!
Tunnustuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Jaan tunnustuksen seuraaville blogeille:
Vaikea on valita vain viittä kaikkien kivojen blogien joukosta, mutta tänään valikoituivat nämä keskenään vähän erilaisiakin aihepiirejä edustavat blogit.
maanantai 27. elokuuta 2012
Back to business
Tänään oli Tiitin ensimmäinen päiväkotipäivä kesäloman ja leikkauksen jälkeen. Aamu oli vähän itkuinen, ja kurjalta tuntui jättää poika suu mutrussa puurolautasen ääreen. Annoin hoitajille ohjeita Tiitin käsittelystä, ja olipa Tiiti itsekin muistutellut päivän mittaan, että pitää "nostaa hellästi". Päivä oli mennyt hyvin, eikä kramppejakaan ollut ollut ollenkaan. Ihanaa! Toivottavasti niitä ei enää tulekaan. Uni ei ollut tullut silmään päiväuniaikaan, ja se kyllä näkyi väsymyksenä illalla.
Tällä kertaa isä käytti Tiitin muskarissa. Nyt oli syksyn eka muskarikerta, ja Tiiti oli ylipäätään ekaa kertaa pyörätuolilla muskarissa. Hyvin oli mennyt, vaikka välillä Tiiti oli kuulemma kulkenut epäilyttävästi metroleikin näköisesti seinän viertä pitkin. No, vipeltäväthän ne muutkin lapset siellä sinne tänne. Tiitin olisi tarkoitus jatkossa olla muskarissa ilman meitä vanhempia avustamassa. (Tai siis toista meistä, ei me sentään molemmat sinne kerralla olla ängetty...) Toivottavasti onnistuu. Pyörätuoli oli kiinnostanut lapsia kovasti. Kun opettaja oli esitellyt pyörätuolin lapsille, Tiiti oli ylpeänä kertonut saaneensa sen apuvälineyksiköstä, ja että kun hän kasvaa isoksi, hän kävelee dallarilla.
Oli omituista viettää pitkä päivä kaksin Touhon kanssa. Kävimme ostoksilla, söimme, nukuimme, pyykkäsimme, leikimme ja kuuntelimme musiikkia. Touho taisi oppia melkein ryömimään ankkalelua tavoitellessaan. Se mokoma kulkeutui aina sentin tai kaksi eteenpäin, kun Touhon sormet tökkäsivät siihen, ja poika tuli huutaen perässä. Hauska sattuma, että aikoinaan Tiiti oppi kääntymään oman kylpyankkansa pudottua käsistä. Ankat saavat meidän pojat liikkeelle!
Tajusin tänään, että meillä ei taida olla kunnollista videokuvaa ainakaan Tiitin pyöräilystä ennen leikkausta. Se sujui jo mallikkaasti, ja nyt Tiiti joutuu varmaan opettelemaan sitäkin uudestaan. Yksi Tiitin lempitouhuja ennen leikkausta oli myös tanssiminen - kontallaan ja istuen lattialla musiikin mukaan pyöriminen ja käsien heiluttelu. Muistaakseni sitä videoitiin jossain vaiheessa, mutta siitäkään en ole varma. Muutama päivä sitten Tiiti halusi taas tanssia, mutta pettyi kovasti, kun huomasi, ettei pystykään siihen. Kokeilimme sitten pyörätuolitanssia, ja se olikin kivaa. Piruetit ainakin ovat hienompia kuin kontaten!
Tuntuu siltä, että Tiiti vähän pelkää liikkumista nyt. Konttaaminenkin sujuu oikeastaan todella hyvin jo, jos minä pidän jaloista kiinni ja konttaan perässä. Samalla minun pitää myös kovaan ääneen päivitellä, miten hurjaa vauhtia Tiiti menee ja etten meinaa pysyä perässä. Tiiti tekee kaiken työn itse, minä vain pidän nilkoista kiinni. Aloin tehdä näin siksi, että leikkauksen jälkeen Tiiti ei uskaltanut liikutella jalkojaan ollenkaan, ja veti niitä vain perässään. Aluksi ihan oikeasti autoin siirtämään jalkaa toisen eteen, mutta vähitellen Tiiti on huomaamattaan ottanut itse vetovastuun. Kerran hän jopa karkasi minulta, mutta pysähtyi heti kun huomasi, etten enää pidäkään kiinni.
Kadonneita taitoja aletaan metsästää lisää tällä viikolla fysioterapian käynnistyessä. Iso työ on edessä pienellä pojalla. Allasterapiastakin on ollut puhetta. Siitä voisi olla paljon apua leikkauksesta kuntoutumiseen, ja olisi se varmasti mukavaa muutenkin. Huomenna alkaa myös toimintaterapia. Se on ihan uusi juttu, ja varmasti Tiitille mieluisaa. Tiivis on Tiitin viikko-ohjelma siis. Onneksi fysio- ja toimintaterapiat tapahtuvat päiväkodissa. Mahdollinen allasterapia olisi sitten yhtenä iltana viikossa. Se siihen uhrattakoon, jos vaan terapia järjestyy.
Tällä kertaa isä käytti Tiitin muskarissa. Nyt oli syksyn eka muskarikerta, ja Tiiti oli ylipäätään ekaa kertaa pyörätuolilla muskarissa. Hyvin oli mennyt, vaikka välillä Tiiti oli kuulemma kulkenut epäilyttävästi metroleikin näköisesti seinän viertä pitkin. No, vipeltäväthän ne muutkin lapset siellä sinne tänne. Tiitin olisi tarkoitus jatkossa olla muskarissa ilman meitä vanhempia avustamassa. (Tai siis toista meistä, ei me sentään molemmat sinne kerralla olla ängetty...) Toivottavasti onnistuu. Pyörätuoli oli kiinnostanut lapsia kovasti. Kun opettaja oli esitellyt pyörätuolin lapsille, Tiiti oli ylpeänä kertonut saaneensa sen apuvälineyksiköstä, ja että kun hän kasvaa isoksi, hän kävelee dallarilla.
Oli omituista viettää pitkä päivä kaksin Touhon kanssa. Kävimme ostoksilla, söimme, nukuimme, pyykkäsimme, leikimme ja kuuntelimme musiikkia. Touho taisi oppia melkein ryömimään ankkalelua tavoitellessaan. Se mokoma kulkeutui aina sentin tai kaksi eteenpäin, kun Touhon sormet tökkäsivät siihen, ja poika tuli huutaen perässä. Hauska sattuma, että aikoinaan Tiiti oppi kääntymään oman kylpyankkansa pudottua käsistä. Ankat saavat meidän pojat liikkeelle!
Tajusin tänään, että meillä ei taida olla kunnollista videokuvaa ainakaan Tiitin pyöräilystä ennen leikkausta. Se sujui jo mallikkaasti, ja nyt Tiiti joutuu varmaan opettelemaan sitäkin uudestaan. Yksi Tiitin lempitouhuja ennen leikkausta oli myös tanssiminen - kontallaan ja istuen lattialla musiikin mukaan pyöriminen ja käsien heiluttelu. Muistaakseni sitä videoitiin jossain vaiheessa, mutta siitäkään en ole varma. Muutama päivä sitten Tiiti halusi taas tanssia, mutta pettyi kovasti, kun huomasi, ettei pystykään siihen. Kokeilimme sitten pyörätuolitanssia, ja se olikin kivaa. Piruetit ainakin ovat hienompia kuin kontaten!
Tuntuu siltä, että Tiiti vähän pelkää liikkumista nyt. Konttaaminenkin sujuu oikeastaan todella hyvin jo, jos minä pidän jaloista kiinni ja konttaan perässä. Samalla minun pitää myös kovaan ääneen päivitellä, miten hurjaa vauhtia Tiiti menee ja etten meinaa pysyä perässä. Tiiti tekee kaiken työn itse, minä vain pidän nilkoista kiinni. Aloin tehdä näin siksi, että leikkauksen jälkeen Tiiti ei uskaltanut liikutella jalkojaan ollenkaan, ja veti niitä vain perässään. Aluksi ihan oikeasti autoin siirtämään jalkaa toisen eteen, mutta vähitellen Tiiti on huomaamattaan ottanut itse vetovastuun. Kerran hän jopa karkasi minulta, mutta pysähtyi heti kun huomasi, etten enää pidäkään kiinni.
Kadonneita taitoja aletaan metsästää lisää tällä viikolla fysioterapian käynnistyessä. Iso työ on edessä pienellä pojalla. Allasterapiastakin on ollut puhetta. Siitä voisi olla paljon apua leikkauksesta kuntoutumiseen, ja olisi se varmasti mukavaa muutenkin. Huomenna alkaa myös toimintaterapia. Se on ihan uusi juttu, ja varmasti Tiitille mieluisaa. Tiivis on Tiitin viikko-ohjelma siis. Onneksi fysio- ja toimintaterapiat tapahtuvat päiväkodissa. Mahdollinen allasterapia olisi sitten yhtenä iltana viikossa. Se siihen uhrattakoon, jos vaan terapia järjestyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)