Taloudenpitoa

Reilun kuukauden kuluttua rahavirta tililleni ehtyy huomattavasti, kun vanhempainpäivärahakausi loppuu. Niinpä olen harjoitellut tiukan linjan budjetointia. Olen kantanut ruokaa mukanani sieltä, missä olen hinnat lähikauppaa halvemmiksi huomannut ja olen jättänyt ostamatta farkut (koska en kuitenkaan olisi löytänyt sopivia). Eilen tein kuitenkin jotain epätoivoista. Menin Hulluille päiville säästämään.

Heräsin kuudelta, että ehtisin ajoissa. Aamutoimien jälkeen pakkasin tykötarpeet reppuun ja Touhon kantoreppuun, hyppäsin bussiin ja menin jonottamaan Stockan takaovelle. Tähtäimessä oli saada halvat lennot Amsterdamiin - ystävälläni on siellä päin piakkoin häät, joten matka olisi edessä joka tapauksessa. Olin paikalla viisi minuuttia ennen kuin vuoronumeroita alettiin jakaa, ja sain numeron 66. Aikaa tungeksia muita ostoksia hoitamassa siis riitti.

Olin tarkkaan suunnitellut tarvittavat ostokset. Kyseessä oli viisi artikkelia, joista kolmen ostamista oli kaavailtu jo kuukausikaupalla ja hintavertailuja tehty. Nyt oli tartuttava tilaisuuteen. Nopeasti sainkin nämä ostokset tehtyä. Sitten oli vuorossa kaksi pienempää juttua, joiden hankkiminen tulisi joka tapauksessa eteen lähitulevaisuudessa poikien kasvaessa. Niitä maksamaan päästäkseni jonotin 45 minuuttia. Ihan oikeasti. Kun niitä lentolippujakin piti odotella, niin mikäs siinä.

Touho oli mahtava ostoskaveri. Hän nukkui hyvät unet, heräsi tyytyväisenä ja ihmetteli ihmisvilinää kantorepusta käsin. Monet kanssaostajat pysähtyivät lirkuttelemaan Touholle ohi kulkiessaan. Ehkä juuri Touhon ansiosta sain pidettyä pääni kylmänä enkä jättänyt leikkiä kesken. Seurasin ostoshysteriaa ympärilläni ja naureskelin koko tilanteelle. Eräs rouva jonotti ainakin sadan vuoronumeron verran ostaakseen yhden pölyhuiskun. Toisella oli katalogissa värillisiä muistilippusia kymmenittäin. Ehkä hän käy ostoksilla vain kahdesti vuodessa. Ja minä itse siinä mukana euron kuvat silmissä kiiluen.

Kassalle vihdoin päästyäni huomasin ilokseni, että olin onnistunut tavoitteessani välttää heräteostoksia. Ainakin melkein. Kassajonossa nimittäin mukaan tarttui Kimble-peli, joka on lapsuuteni suosikkeja. Pitäähän pojille se jossain vaiheessa opettaa. Ladottuani rahat tiskiin suuntasin Finnairin myyntipisteeseen, jossa oli tuskainen tunnelma. Vielä oli viitisentoista ihmistä ennen minua vuorossa. Touhon ansiosta minulle järjestettiin istumapaikka, ja juttuseuraa riitti. Viime hetkessä Touho hermostui, ja jouduin hoitamaan varauksen kiukkuavaa vauvaa hyssytellen. Sain kuitenkin lentoni hommattua, ja pääsin pois tungoksesta. Ihana vapaus, ihanan raikas ulkoilma!

Koko loppupäivän olin ihan pyörryksissä kokemastani. En jaksanut tehdä kotona enää mitään. Lounaaksi söin edellisen päivän tähteitä, päivälliseksi tein niin pikaista ruokaa kuin kaapista löytyneistä aineksista osasin. Siinä välissä nukuin kunnon päiväunet Touhon kanssa. Tänään eilinen kotitöiden tekemättömyys kostautui siten, että aikomukseni ripustaa ensin pyykit ja keittää sitten espressoa muuttui teon tasolla muotoon "viikkaan ensin edelliset pyykit kaappiin, jotta voin ripustaa narulle uudet, sitten tyhjennän tiskikoneen, jotta voin latoa sinne tiskialtaasta ja -pöydältä likaiset astiat, jotta voin pestä espressopannun, jotta voin keittää kahvia".

Työstä käy tämä säästäminen.

Sanoja ja sanoja

Ei tullutkaan vielä unikoulua. Touho on edelleen sen verran yskäinen, ettei ole järkeä kiusata kipeää lasta millään uusien nukkumistapojen opettelemisella. Jos vaikka koittaisi joskus sekin hetki, kun poika olisi terve ja muuten speksit kohdallaan uutta yritystä varten.

Väsymys alkaa olla aika hirviömäistä. Valeäiti kirjoitti pari päivää sitten osuvasti aiheesta. Etsin zen-mieltä päivittäin ollakseni reagoimatta lasten kiukkuihin kiukulla. Aina en siinä onnistu. Fyysisen satuttamisen vaaraa ei ole, mutta ei ole kiva, jos lapsille jää ensimmäiseksi muistoksi räyhäävä äiti. Sitä paitsi eilen tajusin, että omat vanhempani ovat aina olleet herkästi tulistuvaa sorttia, erityisesti isäni. Jos minä olen oppinut heiltä tämän tavan reagoida, niin on hyvin mahdollista, että minun lapseni oppivat sen minulta. Sitä en halua. Siksi nyt on korkea aika itsetutkiskeluun ja uusien reagointimallien oppimiseen. Olen jo osannut mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja jättää uhmakohtauksen huomiotta. Olen myös pyytänyt kiukkuamistani Tiitiltä anteeksi osoittamatta samalla Tiitiä syylliseksi. Olen oppinut sanomaan anteeksi ja tarkoittamaan sitä. Siinä on hyvä alku.

Väsymyksellä on sormensa pelissä myös parisuhteessamme. Tästä aiheesta puolestaan kirjoitti Marika niin hienosti, että mykistyin tekstiä lukiessani. Parisuhde sinänsä on vähän suhteellinen käsite. Meillä on nyt tällainen nelisuhde, josta parisuhdeaikaa on välillä aika mahdotonta repiä. Silloin tällöin pakotamme itsemme valvomaan yhdessä lasten jo nukkuessa, mutta takaraivossa jyskyttää aina silloin ajatus siitä, että olisi viisaampaa nukkua silläkin hetkellä.

Meillä on ollut tapana päivittäin sanoa toisillemme rakastavamme toisiamme. Jossain vaiheessa Tiitin ollessa vauva huomasin, ettemme olleet sanoneet niitä sanoja pitkään aikaan. Piti opetella sanomaan ne uudestaan. Ja uudestaan. Ja nyt taas uudestaan. Kun kyseessä on niin isot sanat, niitä on todella tarkoitettava, että ne voi ääneen lausua. Ja toisaalta se ääneen lausuminen lisää tunnetta ja tarkoitusta.

Aion siis jatkossa sanoa miehelleni useammin: "Minä rakastan sinua". Koska minä rakastan. Kun pyyhin väsymyksen sumentamat silmälasini, huomaan, että sumun takaa pienet asiat näyttävät joskus epäselviltä ja vääristyneen isoilta möykyiltä. Katseen kirkastuessa näkyy ihan kivoja yksityiskohtia, joista meillä voi olla erilaisia näkemyksiä, muttei niin isoja, että sillä olisi mitään merkitystä. Koska me rakastamme toisiamme. Ja osaamme sanoa sen ääneen.

Vauvanruokaa

Ei mitään uutta sadepilvien alla. Tiiti sairastui viikonloppuna reissun päällä, ja tänään on Touho alkanut taas yskiä. Saapa nähdä, mitä viikonlopuksi suunnitellusta unikoulusta tulee.

Touholla on nyt ikää 8 kk, ja hän herää keskimäärin 7 kertaa yössä* tankkaamaan rintamaitoa. Ei mitään järkeä, tiedän, mutta imettäminen nyt vaan on helpoin tapa tainnuttaa poika takaisin uneen, eikä jaksaminen ole riittänyt muuhun. Nyt olisi tarkoitus, että isä opettaisi pojan nukahtamaan ilman tissiä. Ja minä saisin nukkua toisessa makuuhuoneessa läpi yön - tai kuunnella vauvan itkua hampaita kiristellen. Tiiti tajusi asian aikoinaan kerrasta. Olisipa Touho tullut siinä mielessä veljeensä!

Minun on pitänyt kirjoittaa imettämisestä jo hyvän aikaa sitten, mutta aina se on jäänyt. Jospa vaikka nyt yrittäisin sanoa siitä jotain. Olen erittäin kiitollinen siitä, että imettäminen on molempien poikien kohdalla onnistunut niin hyvin. Tiitin kanssa oli alkuhankaluuksia huonon imuotteen kanssa, mutta sitkeällä opettamisella sain pojan oppimaan paremman otteen. Tiitin keskostausta, huono nukkuminen ja painon notkahdus saivat aikaan sen, että neuvolan terkkari patisti minut aloittamaan kiinteiden ruokien syöttämisen Tiitin ollessa 4 kk. Ehkä sen takia halusin nyt Touhon kanssa sinnitellä sinne suositeltuun puolen vuoden ikään ennen soserumban aloittamista.

Touhon 4-kuukautisneuvolassa odotin jonkinlaista kannustusta täysimetyksen jatkamiseen. Olin hieman jopa pettynyt sekä terkkarilta että lääkäriltä saamaani "kiinteät voit aloittaa, jos haluat, mutta voit jatkaa täysimetystäkin" -ohjeistukseen. Ehkä liian jyrkkiä kommentteja on tässä asiassa hyvä välttääkin, ettei tulisi painostamisen makua. Toisaalta ei varmaan haittaisi, jos sanoisi vaikka: "Hienoa, että olet päättänyt yrittää saavuttaa WHO:n suosituksen puolen vuoden täysimetyksestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että pelkkä rintamaito ei vauvalle riitä, voit antaa hänelle jo muutakin ravintoa."

Viimeinen kuukausi täysimetyksellä tuntui jo aika rankalta. Touho alkoi nukkua levottomammin, ja imettäminen tuntui kirjaimellisesti imevän minusta mehut. Toisaalta olimme poissa kotoa miltei koko ajan, ja tuntui hankalalta aloittaa soseiden syöntiä sukulaisten nurkissa pyöriessä. Tiitillä ilmeni aikoinaan ikäviä yliherkkyyksiä monen ruoka-aineen kohdalla, ja pelkäsin niitä olevan Touhollakin. Helpompaa olisi testailla ruokia kotioloissa.

Touho aloitti siis sosemaistelut täytettyään 6 kk - eikä yksikään ruoka-aine ole aiheuttanut ongelmia paitsi ihan alkuun peruna. Ruoka maistuikin hyvin, kunnes sairastelu alkoi. Tänään alas meni vain iltapuuro. Imettäminen onkin ihan paras tapa ruokkia sairas lapsi, jos vaan saa röörit putsattua sen verran hyvin, että ilma kulkee nenän kautta.

Touhon kohdalla aiomme pysytellä koko ajan muun perheemme semivegetaarisessa ruokavaliossa. Tiitille annoimme vauvana myös luomulihaa, koska emme uskaltaneet liikaa poiketa normeista. Nyt luotamme paremmin siihen, että osaamme vauvamme ruokkia, ja että hän saa tarvitsemansa ravinteet ilman lihaakin. Maistelkoon sitä sitten joskus myöhemmin, jos itse haluaa.

Tämänhetkisessä yöheräilykierteessä mietin, olisiko asiaa helpottanut aikaisempi kiinteiden ruokien syöttäminen. Ehkä, mutta sitä on mahdoton tietää. Olisin myös voinut alusta asti olla tiukempi ja opettaa vauvan nukahtamaan ilman imetystä - jos Touho olisi ollut hivenenkin yhteistyökykyisempi, olisin niin tehnytkin. Mutta näillä mennään nyt, ja ehkä meillä joskus vielä nukutaan. Nyt muuten olisi jo syytä lopettaa tämä naputtelu, että ehdin nukkua ennen kuin Touho herää syömään...

* Kun meillä ei vielä ollut lapsia, muistan erään kaverin kertoneen vauvansa heräävän 7 kertaa yössä. Tuolloin ajattelin, että kyse oli liioittelusta - ei kai kukaan nyt voi herätä niin usein. Eipä.

Dear Kela

Kirjoittelin eilen vammaistukihakemuksen valmiiksi ja vein sen tänään Kelaan. Edellisen kerran samalla asialla olin kaksi vuotta sitten. Olipa mielenkiintoista lukea vanhaa hakemusta ja verrata siihen kirjoittamaani nykyhetken tilanteeseen. Paljon on Tiiti kahdessa vuodessa oppinut, mutta on myös asioita, jotka ovat ennallaan. Saapa nähdä, pitääkö taas ensi vuonna vakuutella Kelan virkailijoita vai heltiäisikö tuki taas pariksi vuodeksi kerrallaan.

***

Olen aika puhki. Haluaisin kirjoittaa niin paljosta, mutten jaksa. Ehkä vielä joskus. Unikoulua suunnittelemme Touholle, mutta ainakin viikko vielä vierähtää ennen kuin sitä pääsemme toteuttamaan. Saapa nähdä, mitä siitä tulee. Toivottavasti ehjempiä öitä.

Epätoivo

Illat ovat välillä aika kamalia. Kuten esimerkiksi tänään. Mies halusi välttämättä siivota yhden huoneen. Annoin luvan (heh, ei kai sitä kieltääkään voi!) sillä ehdolla, että rutiinit sujuvat. Eivät sujuneet. Touho oli kiukkuinen ja nälkäinen, roikkui rinnalla, kuolasi ja kiljui. Tiiti levitteli tavaroita ympäriinsä kiihtyvällä vimmalla. Lelulaatikko toisensa jälkeen kaatui lattialle, kirjat revittiin hyllystä alas, alimman laatikon CD-levyt kasautuivat huojuvaksi torniksi - ja samat uudestaan sitä mukaa kun ensin oli jälkiä siivottu yhdessä ja erikseen. Jossain surisi liikkeelle laitettu pikkuötökkä, joka löytyi kuulonvaraisesti etsittynä hankalimmasta mahdollisesta nurkasta kirjahyllyn alta.

Päivällispöydässä Touho söi enemmän kuin olin osannut aavistaa, ja ruokaa piti haalia kiireesti pakkasesta ja purkista lisää. Samalla Touho kiemurteli ja venkoili sylissä (saisi muuten luvan oppia istumaan niin, että voisi turvallisesti laittaa syöttötuoliin) ja hamuili käsiinsä kaikkea, mitä näki. Tiiti kieltäytyi syömästä laittamaani ruokaa ja keksi kaikki mahdolliset ja mahdottomat temput vesilasin kanssa. Vanha kunnon lusikan paukutus pöytään sai tärykalvoni melkein rikki. Kun olin ajanut muut pöydästä pois, söin itse ja kuuntelin surinaa korvissani. Luulin sitä kuulovaurioksi, mutta se olikin taas se perhanan ötökkä, joka tällä kertaa pyrki keittiön ovella olevaan reppuuni.

Kun olin kolmannen kerran saman illan aikana siivonnut Duplot ja junaradan palat pois - välillä tosin yhdessä Tiitin kanssa - ja huomasin kirjakasan ilmestyneen taas kerran lattialle, itku alkoi jo olla lähellä. Ladoin kirjat takaisin hyllyyn Tiitin kanssa ja taisin puhua aika kiukkuiseen äänensävyyn ja sanoa pari sellaistakin sanaa, joita en olisi halunnut sanoa. Tiitiä nauratti kovasti, kun "puhuin niin hassuja". Nauru ei ottanut lakatakseen millään. Se riitti minulle. Sanoin, että minulla on tosi paha mieli kaikesta tapahtuneesta, ja että minulla ei ole yhtään hauskaa. Vetäydyin makuuhuoneeseen mököttämään.

Tiiti jatkoi nauramista, minä jatkoin mököttämistä. Mies yritti selittää Tiitille tilannetta, ja että minulta pitäisi pyytää anteeksi. Ja Tiiti vaan nauroi. Mietin, eikö poika tosiaan tajunnut yhtään, miltä minusta tuntui ja mikä oli hänen osuutensa asiaan. Mietin, onko normaalia, että 4-vuotias levittelee tavaroita ympäriinsä, eikä lopeta, vaikka minkä tekisi. Mietin, mikä määrä huomiota on Tiitille riittävästi - miten paljon hänen pitäisi pystyä touhuamaan yksinkin ja sietämään sitä, että Touhokin tarvitsee vanhempiaan. Mietin, olemmeko aivan hukassa kasvattajina vai onko meillä tavallista jääräpäisempi tapaus kasvatettavana. Lopulta liityin iltapalapöytään minäkin, ja isänsä auttamana Tiiti heitti anteeksipyyntönsä. Iltatoimet sujuivat jotenkuten, ja pojat saatiin nukkumaan.

Mistä narusta tässä oikein pitäisi vetää, ettei tällaisia iltoja tulisi? Sen ainakin päätimme tänään, että jos tavaroiden levittely ei lopu, otamme lelut pois sitä mukaa kuin ne lattialle jäävät lojumaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mitä Tiiti kaipaisi ja milloin. Se ötökkä saisi ainakin minun puolestani jäädä johonkin kaapin perukoille surisemaan viimeiset surinansa.

Sairastelusta

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen illalla kävimme lääkärissä Touhon kanssa. Keuhkoista ei kuulunut kummempaa, mutta molemmista korvista löytyi ärhäkkä tulehdus. Jospa antibioottikuuri nyt veisi taudin mennessään. Viime yö oli edellisiäkin risaisempi ja meluisampi Touhon herätessä kiljumaan vähän väliä. Kuumettakin nousi, mutta se onneksi myös laski särkylääkkeellä. Tämän päivän toimintasuunnitelmani oli nukkua joka ikinen pätkä, jonka Touho nukkui. Aika hyvin onnistuinkin.

Kun nyt jo useamman postauksen ajan olen vouhkannut poikien flunssasta, tuli mieleen pureutua asiaan hieman pintaa syvemmälle. En missään nimessä koe, että flunssa olisi mikään suuri onnettomuus perheellemme - ei edes kaksi yhtäaikaista flunssaa. Kyllähän se vaikuttaa elämään tilapäisesti, huolestuttaakin, mutta kuitenkin sen tietää ohimeneväksi ja tavalliseksi ilmiöksi. Toivon ainakin, ettei tästä ala infernaalinen korvatulehduskierre tai muuta ikävää.

Keskos- ja erityislapsipiireissä nousee aika ajoin keskustelua siitä, kuinka ärsyttävää on, kun joku valittelee lastensa mitättömiä pikkuvaivoja toisten taistellessa oman lapsensa hengen puolesta tai ainakin painiskellessa ihan eri luokan ongelmien kanssa. Minä koin tällaisen tilanteen ensimmäisen kerran jo Tiitiä odottaessani. Olin juuri joutunut sairaalaan uhkaavan ennenaikaisen synnytyksen vuoksi, ja olin pelosta suunniltani. Eräs kaverini pahoitteli tilannettani ja samaan syssyyn valitteli oman vauvansa nuhaisuutta. Huoli ja vastuu painoi häntä. Olin tyrmistynyt. Mitä tekemistä noilla asioilla oli keskenään? Minä pelkäsin menettäväni kauan kaivatun lapseni, ja kaverini lapsella oli vain nuha. Ihan tavallinen nuha.

Nyt ymmärrän vähän paremmin. Nuhakin vaikeuttaa vauvan - ja sitä myötä koko perheen - elämää huomattavasti. Syöminen ei onnistu, kun nenä on tukossa eikä ilma kulje, uni ei maistu, kaikki on pielessä. Vanhemmille voi nousta hätä lapsen puolesta, eikä se hätä ja huoli aina ole edes aiheeton. Pieni mitättömältä vaikuttava flunssa voikin johtaa hengenahdistukseen ja sairaalahoitoon, pahimmassa tapauksessa jopa hengenvaaraan. Vaikka tilanne ei niin dramaattinen olisikaan, niin jokainen vanhempi varmasti huolestuu lapsensa sairastumisesta. Ja siihen huoleen on oltava oikeus, vaikka toisilla olisi suurempiakin huolia. Tahdikasta tietysti olisi olla rinnastamatta pientä ja suurta huolta.

Joskus asiat myös kasaantuvat ja aiheuttavat ulkopuolisen mielestä kummeksuttavia piirteitä. Esimerkkinä voisin kertoa siitä, kun Tiitillä puhkesi atooppinen ihottuma puolen vuoden iässä. Se ei ollut kovin paha atopiaksi, mutta tarkkaa hoitoa ja säännöllistä runsasta rasvaamista vaativa kuitenkin. Menin asiasta täysin pois tolaltani. Rasvaaminen tuntui vaikealta ja aikaa vievältä, häpesin lapseni huonoa ihoa. Tuntui, että koko elämä oli yhtä ihottuman hoitamista. Menetin jopa yöuneni.

Ihmettelin reaktioni voimakkuutta itsekin. Sitten tajusin, että olin puoli vuotta (tai ylikin, jos raskauden viimeiset viikot lasketaan) ollut kroonisesti huolissani Tiitistä. Ensin hänen henkensä puolesta, sitten yhä selvemmäksi käyvästä liikuntavammasta. Atopia oli jotain, mitä en sen kaiken lisäksi kestänyt. Se oli myös näkyvä asia, joka oli muillekin ilmeinen. Sitä ei Tiitin vamma tuossa vaiheessa vielä ollut. Pienestä asiasta tuli suuri, kun takana oli jotain liian suurta käsiteltäväksi.

Tiitin astman kanssa meille kävi toisin päin - suuri asia (CP-vamma) peitti pienen (astman) alleen, ja yhtäkkiä pienestä tulikin suurta. Kävi nimittäin niin, että kun astmalääkitys kahden ikävuoden kieppeillä aloitettiin, suhtauduimme astmaan kevytmielisesti. Sehän on lääkkeillä hoidettavissa, sen kun vaan huolehditaan lääkityksestä aamuin illoin. Vammaisuus tuntui isolta ja merkittävältä jokapäiväiseen elämään vaikuttavalta asialta sen rinnalla.

Vähitellen kävi kuitenkin ilmeiseksi, että astma ei ollutkaan ihan niin leppoisa uusi tuttavuus kuin aluksi luulimme. Tiiti sairasteli jatkuvasti, ja hänen hengityksensä rohisi koko ajan. Hän oli aamusta iltaan väsynyt ja kiukkuinen. Panimme tilanteen alkaneen päivähoidon ja uhmaiän piikkiin. Astmakontrollissa kuitenkin selvisi, että lääkitys oli täysin riittämätön, ja poikaparka oli ihan tukossa. Lääkitystä tehostettiin, ja Tiiti muuttui takaisin omaksi iloiseksi itsekseen - kunnes sama toistui ja lääkitystä tehostettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Yli puoli vuotta meni siihen, että oikea lääkitys löydettiin, ja se aika oli tuskaista. Astma hallitsi tuolloin elämäämme. Vammaisuus tuntui selkeältä ja jo arkipäiväistyneeltä asialta sen rinnalla.

Nyt astma on ollut hyvässä hoitotasapainossa jo puolisentoista vuotta. Silti se on meillä riesanamme, emmekä enää aliarvioi sen vaikutuksia. Huomaan pelkääväni sitä, että Touhollakin todettaisiin astma. Siksi olen seurannut tarkkaan hänen hengitystään tämänkin flunssan aikana. Pelkoni voi olla turha, mutta ihan kokonaan irti en siitä pääse. Onneksi nyt tiedän osaavani tulkita hengitysvaikeuksia paremmin kuin Tiitin ollessa pieni.

Mitähän tällä kaikella oikein halusin yleisemmällä tasolla sanoa? Ehkä sitä, että kaikki ei aina ole vain sitä, miltä ensiksi näyttää, ja että pieniinkin huoliin lasten terveydestä on oikeus. Samalla voi vaikka olla kiitollinen siitä, että huolet ovat niin pieniä kuin ovat - siitä, että hengenvaaraa ja konkreettista menettämisen pelkoa ei ole.

Jos taas jollakulla lähipiirissä on oikeasti huono tilanne, pienet vaivat ja huolet voisi unohtaa, ja antaa tilaa läheisen ihmisen suurille huolille ja tunteille. Toisen suruun ja huoleen voi olla mahdotonta päästä sisälle, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Silloin voisi vaikka tyytyä kuuntelemaan toisen huolia rinnastamatta niitä omiinsa, tarjota mahdollisesti apuaan arjesta selviytymisessä ja olla läsnä kuitenkaan tunkeilematta.

Yskää ja sirkushuveja

Tauti ei hellitä otettaan pojistamme. Flunssaa on vaihtelevin oirein pyöritelty jo kaksi ja puoli viikkoa. Olisikohan kaksi eri pöpöä iskenyt peräkkäin? Tiitin tilaa osaan seurata hyvin. Astmalääkitys on kohdillaan, eikä hätää ole. Pelkäänkin nyt koko ajan, että Touhon hengitys ahtautuu. Viime yön valvoin kamalaa ryskäyskää kuunnellen, ja toinen samanlainen yö näyttäisi olevan tulossa. Toistaiseksi lima tuntuisi kuitenkin irtoavan (välillä jopa oksennuksen myötä), eikä varsinaista hengenahdistusta ole ollut havaittavissa. Toivottavasti pysyykin loitolla.

Flunssan keskellä on koettu hienojakin hetkiä. Tiiti näyttäisi tosiaan oppineen kuivaksi. Viisi päivää on jo mennyt ilman vaippaa, eikä yhtään vahinkoa ole sattunut. Sen kunniaksi kävimme tänään sirkuksessa. Näytös oli Tiitin jaksettavaksi vähän turhan pitkä, mutta poika seurasi haltioissaan niitä esityksiä, jotka kiinnostivat. Itselleni sirkuskäynti toi mieleen lapsuuden innostuksen, kun sirkus tuli kaupunkiin. Kerran olisin päässyt norsun selkään, mutten uskaltanut - ja harmittelin sitä heti samana päivänä. Surmanajo näytti nyt yhtä pelottavalta kuin lapsenakin, akrobaatit ja jonglöörit olivat häkellyttävän taitavia.

Kuulonsuojauksesta ei ollut puhettakaan minun lapsuudessani.

  

Olisipa hauskaa päästä joskus näkemään jonkun ohjelmanumeron hiomista aina ensimmäisistä harjoituksista lähtien. Miltähän näyttää ensimmäinen yritys jongleerata seitsemällä pallolla laukkaavan hevosen selässä seisten? Kuinka monta kertaa akrobaatti putoaa toisen pään päältä ennen kuin voi luottaa pysyvänsä siellä yhdellä jalalla varpaillaan seisten?

 

En voi välttyä ajatukselta, että CP-vammainen lapsi tarvitsee samaa sinnikkyyttä toisille tavallisia taitoja harjoitellessaan, eikä silti välttämättä saavuta niitä koskaan. Emmehän me vammattomatkaan kaikki ole akrobaatteja tai jonglööreja.