Mustia ajatuksia

Touho on pitänyt viime aikoina huolen siitä, etten saa nukuttua ainakaan kahta tuntia pidempiä jaksoja kerrallaan. Väsymys alkaa painaa jo niin mieltä kuin ryhtiäkin alaspäin. Jaksan sen ajatuksen voimalla, että tämä asiaintila ei ole ikuinen. Tiedostan myös, että pahemmastakin on selvitty.

Kun Tiiti oli pikkuvauva, oli vaihe, jolloin valvoin vielä enemmän. Olimme saaneet tietää Tiitin aivovauriosta. Valvoin nukkuvaa Tiitiäistä katsellen. Aikaisemmin olin katsellut nukkuvaa vauvaa asiaan kuuluvasti ihastellen ja herkistellen. Nyt katsoin ja ihmettelin, oliko tuo todella minun lapseni. En minä tuollaista lasta halunnut! En minä sellaista elämää halunnut. Elämää vammaisen lapsen äitinä.

Kysymykset törmäilivät toisiinsa päässäni. "Millainen ihminen Tiitistä kasvaa? Mitä hän oppii, ja mitä jää oppimatta? Miten kaikki vaikuttaa elämäämme? Miksi minä ajattelen tällaisia, kun minun pitäisi olla onnellinen kauan kaivatusta lapsesta? Enhän missään tapauksessa olisi suostunut vaikkapa aborttiin lapsen vammaisuuden takia. Miksi nyt silti tunnen näin? Onko kyse vain liikuntavammasta? Vai ehkä myös kehitysvammasta? Eikö tuo olekin nelisormipoimu, joka Tiitillä on molemmissa käsissään - eikös Down-ihmisillä ole sellainen? Onko Tiitilläkin Downin syndrooma? Kai se olisi huomattu, vai olisiko? Entä sitten? Miksi minä olen näin huono ihminen ja huono äiti? Minunhan pitäisi rakastaa lastani ehdoitta."

En uskaltanut kertoa kenellekään noista ajatuksista, en edes miehelleni. En myöskään neuvolan terveydenhoitajalle, enkä lääkärille sen enempää neuvolassa kuin sairaalassakaan. Häpesin ajatuksiani. Tunsin itseni arvottomaksi, koska en osannut heti hyväksyä lastani sellaisena kuin hän oli. Nyt sanoisin, että olin avuton ja hädissäni. Ja väsynyt, ihan tavattoman väsynyt. En osannut rentoutua päivälläkään Tiitin nukkuessa. Jos yritin itse torkahtaa, havahduin jokaiseen pieneenkin risahdukseen varmana siitä, että vauva heräsi. Kun suljin silmäni, kuulin vauvan itkua, ja kun säpsähtäen avasin silmäni, tajusin, että itku soi vain ajatuksissani.

Kuljin jonkinlaisessa horroksessa päivästä toiseen. Pelkäsin kompastuvani portaissa vauva sylissäni, pelkäsin käveleväni epähuomiossa auton alle vaunujen kanssa. Olin jostain lukenut, että vauvalle pitäisi aina hymyillä. Havahduin eräänä päivänä vääntämästä kasvoilleni jotain hymyn tapaista väsynyttä irvistystä. Ajattelin, että kyllä vauvakin tuon feikin tunnistaa, en hymyile, jos ei kerran hymyilytä. Olisin tarvinnut apua, mutten sitä osannut pyytää. Vakuuttelin terkkarinkin uskomaan, että kaikki on kunnossa ja että jaksan kyllä. Hän sentään kysyi aina minunkin vointiani, mutten paljastanut hänelle pahaa oloani, pelkoani ja väsymystäni.

En muista, milloin ja miten ajatteluni muuttui. Varmaan se tapahtui niin vähitellen, ettei tarkkaa ajankohtaa voikaan määrittää. Olisiko Tiitin ensimmäinen hymy vaikuttanut asiaan? Muistan Tiitin usein hymyilleen yöllä irrottautuessaan rinnalta masu maitoa pullollaan. Siihen tuli itsekin vastattua hymyllä. Vaikka pieni ääni sisässäni sanoi, ettei öiseen aikaan saisi ottaa kontaktia vauvaan, hymyilin silti. Ja Tiiti hymyili takaisin. Pikku hiljaa öiset kysymykset alkoivat vähentyä ja tunteeni Tiitiä ja hänen vammaansa kohtaan muuttua. Epävarmuutta ja epätietoisuutta riitti. Kukaan ei voinut antaa ennusteita Tiitin kehityksestä vielä pitkään aikaan, mutta minulle oli silti selvää, että juuri tämän lapsen minä halusin ja juuri tätä lasta minä rakastin. Ehdoitta.